Yleisurheilun MM-kisat

Vaikka USA on yleisurheilun mahtimaa, siellä ei ole koskaan järjestetty kyseisten lajien maailmanmestaruuskisoja. Nyt ne viimein siellä ovat. Oregonin Eugenen kaupungissa, joka on hieman Suomen Turkua pienempi. Pidän kovasti, sillä stadionkin on niin sanotusti pikkunätti, vaikka onkin kunnostettu kisoja varten viimeisen päälle. Eugene lienee Jenkkilän yleisurheilun mekka, josta kaupunkilaiset näyttävät olevan kovasti ylpeitä.

Kun muutenkin heräilen öisin, olen myös juuttunut katsomaan samoilla metsä-wc reissuilla tunnin tai useamman kisoja. Puhtaasti tunteella valitsen suosikkejani, joiden puolesta jännitän ja etäkannustan. Jos haluan riemuita myös voitoista, on valittava muita kuin suomalaisia. Toki osaa heistäkin tuupin kotisohvaltani parempiin suorituksiin. Kuten moukarinaisia ja seiväshyppääjä Wilma Murtoa, jolla on sama etunimi kuin ystäväpariskuntani kissalla.

Vaikka kisoihin pääsy on jo saavutus, josta joskus lapsena haaveilin, en pidä epäonnistumisten selittelyistä. Mielessäni sanon heitä kaikkia vellihousuiksi. Yritin muistella esimerkiksi suomalaisen keihäänheittäjä Seppo Rädyn selityksiä, mutten muistanut ainuttakaan. Ehkä hän ei koskaan selitellyt, kunhan oli muuten vaan mörökölli ja välillä kuin sarjakuvien Kiroileva siili.

Silloin tällöin arvostelen päättäjiäkin, sillä olen osaltani heidän työnantaja ja palkanmaksaja. Verojen maksun myötä kustannan myös monelle urheilijalle leipää pöytään sekä tätäkin kisamatkaa. Joten itsekseni maksajana nalkutan ja synninpäästön saa vain hän, joka yltää palkintopallille, tekee ennätyksensä tai vähintään kauden parhaan tuloksen.

Yöllä aikani kuluksi, kisojen seuraamisen lomassa palasin Perä-Hyrylän urheilukentälle, jonka jouksurata oli 350 tai 360 metriä. Mieleni kiiti yli 60 vuoden taakse, seurani Koskenmäen Kisailjoiden kilpailuihin, harjoituksiin ja muuhun toimintaan. Muistelin ennätyksiäni; korkeushyppy 115 cm, pituushyppy 366 cm, 60 metrin juoksu 10,2 sekuntia, kuulantyöntö 9,5 metrin paikkeilla sekä seiväshyppy alle 3 metriä. Parhaimmillaankin olen pystynyt vain puoleen siitä mihin yltävät kunkin lajin huiput. 

Kaikista suorituksistani ja osanotosta toimintaan sain kerran syksyn juhlassa 5 sentin korkuisen, alumiinisen, kultavärillä päällystetyn pienen pystin, jossa luki "JUMBO". Vieläkin muistan vanhempieni myötätuntoiset nyökytykset, kun selitin heille itkua pidätellen sen tarkoittavan "melkein paras". Senkin muistan, kun iältäni aikuisena humalassa hakkasin palkintoni vasaralla aivan littanaksi. Silloin aidosti itkien, sillä koin, etten ollut onnistunut elämässäni missään.

Ehkä mieluisin urheiluun liittyvä muisto on, kun matkasin perheeni kanssa Tyrnävälle sukuloimaan Peugeot henkilöautollamme. Suomen keskipisteessä, Leskelän kylässä pysähdyimme laitumen kohdalle ja yksi lehmistä oli oikein mukava. Päälläni oli aivan uusi Kisailijoiden verryttelupuku. Kuinka vanhempani katsoivatkaan minua huomatessaan ystävällisen lehmän syöneen osan verkkareitteni hihasta 🤣🤣. Kun siitä toivuin, ajattelin, ettei ollut Mansikki värisokea, koska se popsi pötsiinsä osan vihreästä takistani.