Elämäni kellot, osa 5

Vuosikymmenten aikana olen silloin tällöin pohtinut minkähänlaisen kellon osaisin ja pystyisin tekämään itse alusta saakka. Ehkä vain aurinkokellon. Lapsena joskus laitoimmekin tikun tai kepin maahan pystyyn ja numerot sen ympärille. Vieläkin sitä kehittelen ja ehkä joskus teenkin, jos oivallan persoonallisen toteutustavan. 

Mutta valmiista osista olen tehnyt ajannäyttäjän ja useampiakin. Viimeisin on Merikonttikodin seinällä oleva kuvan kello, jonka pohjana on Burapan, Aasian suurimman moottoripyörätapahtuman juliste vuodelta 2018. Se on myös sydäntäni riipaiseva muisto Päiviksen ja minun yhteisestä elämästä, jolloin rakastimme toisiamme ikuisesti. Burapa on kolme päivää hyväntekeväisyyttä, jolloin kaikki kerhot, hyvikset ja pahikset ovat veljiä ja sisaria keskenään. Se tuo mieliin muistot myös kahdesta moottoripyörästäni, Phantomista ja Harrikasta Thaimaassa.

Ehkä eläväisin kelloni tai kellomme on Merikonttikodin seinällä. Se on elämää täynnä varsinkin, kun avuksi ottaa mielikuvitusmaailman. Käki kukkuu kerran ison viisarin ollessa alhaalla ja ylhäällä ollessaan pienin viisarin tuntien osoittaman määrän. Sen jälkeen pyörii karuselli täynnä tanssivia ihmisiä musiikin tahdissa.

Kun jaoin elämäni ja kodin, oli soitto ja kukuntakin seis yöaikaan, sillä luulen Päiviksen heränneen kellon touhuihin useammin. Nykyisin se on äänessä yöt sekä päivät ja joskus yksin pimeässä vuoteessani odotan sen kukuntaa.

Toisten lintujen pesiin muniva käki on osa kansan uskomuksia tai taikauskoa, sillä elonpäiviä sanottiin olevan luvassa ainakin niin monta vuotta kuin käki keväällä ensi kerran kukkuu. Eräänlaista ajan mittausta ehkä sekin. Keltaisen linkin takana Speden papukaija G. Pula-ahokin rakastui tarinassa käkikellon käkeen. Se "itki ja raapi, repi ja potki, mutta luukku pysyi kiinni".

Merikonttikodin käkilinnun pihamaa on täynnä elämää, jota joskus pysähdyn katselemaan ja mielikuvittelemaan hinatessani kellon punnuksia ylös. Maalaistalon isäntä lastaa puu- ja rautapyöräisiin työntökärryihin rehuheinäpaaleja, emäntä kantaa olalla risunippua, kanat hautovat pesissään kukon paimentaessa ja talon koira seuraa lehmiä sekä kotipiirin muuta menoa. Maailmalta tuon joskus pihaan uutta vilskettä, esimerkiksi pieniä koiria. 

Ehkä eniten vain kello on Thaikotimme seinällä pyöreä Seiko. Valkoinen kellotaulu mustilla numeroilla ja viisareilla, jotka muistuttavat perustehtävästä näyttää aikaa juuri sillä silmän räpäyksellä, kun sitä vilkaisee.