Lisää sormuksistani

Eilisen kirjoituksen jälkeen muistiini palasi, että kirjoitin aiemminkin sormuksistani. Joten pengoin blogiarkistoani. Sieltä yli kymmenen vuoden päivittäisten kirjoitusten joukosta löytyi reippaan viiden vuoden takaa jotain. Siihen ei oikeastaan ole lisättävää kuin, että Liisalta saamaani kuvan sormukseen on kaiverrettu raamatunpaikan lisäksi avioliittoni vuosipäivä 13.3.-89. Etupuolella on kirjaimet JS. Mukavaa, että kaikki alla olevan linkin tarinan sormukset ovat tallessa. Paljon esineitä ja tavaroita sekä niiden mukana muistoja, iloja ja suruja on silti kadonnut vuosikymmenten aikana ehkä ikuisiksi ajoiksi.

http://elamantahden.blogspot.com/2017/01/turhamaisuuden-ilmentyma.html?m=1

Ainutlaatuinen sormukseni

Viime kesänä halusin olla vieraanvarainen kahdelle vieraalle naiselle. He veivät rahaa, mutta myös muistoja täynnä olevia korujani. Ehkä rakkain ja tärkein jäi. Se on isäni saama kultasormus syntymäpäivänään ensimmäiseltä vaimoltaan Ainolta jouluna 1944 ehkä rintamalle, ollessaan lomalla, kotonaan tai sotasairaalassa. Isäni oli silloin 29-vuotias enkä ollut itse vielä unelmissakaan.

Joskus juhlissa isäni käytti sormusta, kunnes sen mustasta kivestä lohkesi palanen. Jonka jälkeen sen paikka oli piirongin laatikossa, enkä tiedä mitä isäni toinen vaimo, äitini Annikki ajatteli siitä. Kun molemmat vanhempani olivat kuolleet, sormus jäi minulle ja jatkoi eloaan muiden joukossa lojuen. Silloin tällöin se pyörähti mielessäni ja joskus silmissänikin vielä viisi vuotta, kunnes tiesin mitä teen.

Itselläni oli tuttu, ehkä vähän kaverikin kelloseppä Vesa Sironen. Otin mukaani hopeisen sukuni rintamerkin, äitini ja isäni vihkisormukset sekä hänen saamansa lahjan 51 vuotta aiemmin ja menin Vesan juttusille. Halusin uudistaa sormuksen ja yhdistää siihen isäni molemmat, hänen aikuisikänsä tärkeimmät naiset. Kiven paikalle sulatettiin vanhempieni vihkisormukset ja keskelle upotettiin sukuni vaakuna.

Valmistuneen sormuksen annoin itselleni syntymäpäivälahjaksi täyttäessäni 44 vuotta. Nykyisin siinä on kaksi kaiverrusta. "Ainolta 24.12.44" ja "Jorma 16.5.94". Tilaa on poikani Markon kaiverrukselle sen jälkeen, kun olen lähtenyt sinne minne sormuksia ei saa mukaan.

Muutakin säästyi rosvojen käsistä, joista saatan kirjoittaa huomenna tai joskus. Itselleni ei ole ehkä koskaan merkinnyt koruissa eniten miltä mikin näyttää. Vaan tärkeintä on tunne, joka on usein eniten pinnassa vihkisormuksissa. Niitä heitelläänkin nurkkiin, sillalta mereen ja milloin minnekin.

Kansallinen veteraanipäivä on kesäni alku

Se on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986.

Suomalaisjoukot nostavat lipun kai joka vuosi kolmen valtakunnan rajapyykille Lapin sodan päätyttyä 27. huhtikuuta 1945. Samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi. Se on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi ja loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne.

Minulle muistopäivällä on henkilökohtainen merkitys ja käyn vanhempieni ja siskoni haudoilla Tuusulan Paijalassa. Koska tiedän äitini ja isäni tekemisistä sotien aikana vain vähän, mielikuvittelen lisää. En tiedä tai muista edes milloin he avioituivat. 

Itse synnyin 16.05.1950 ja olen heidän rakkautensa ensimmäinen hedelmä. Sitä ovat myös veljeni ja siskoni, joka on haudattu ikiuneen vanhempiemme viereen. Hänen, Irmelin ansiosta olen saanut kokea vanhemmuuden ja isovanhemmuuden omalla, paljon kipeyttä sisältävällä tavallani. Monesti olen surullinen, kun muistot tulvivat mieleeni Joklaakson tulvavesien tavoin. 

Tätä kaikkea kyynelehdin eilenkin hautapaikan äärellä orvokkeja istuttaessani. Ne selviävät kesään tai sitten eivät, sillä vielä on yöpakkasia. Päivä on kuitenkin minulle vuosittain kesän ja lumien alta nousevan uuden elämän alku. Kotiin palatessani Soiniityntie oli tullut kokonaan esiin veden alta ja sillankaiteella keikkui västäräkki. Sille sanoin tervetuloa Suomeen ja jatkoin: "Älä kuole viluun, sillä tulostasi on vain vähän aikaa kesään." 

Uusi kämmenenkokoinen älylaite

Suomessa käytettiin vuonna 2016 eniten mobiilidataa maailmassa, seuraavalla sijalla olivat Ruotsi, Etelä-Korea ja Japani. Mobiilidatan käytön huima kasvu Suomessa johtuu muun muassa videopalveluiden yleistymisestä sekä nopean verkon laajenemisesta. Sen käyttö on Suomessa myös poikkeuksellisen edullista. Luin jostakin, että Suomessa 15-vuotiaista 80 %:lla on älykännykkä. Tässä junassa olen ollut mukana alusta saakka.

Syy uuden  laitteen hankintaan tuli tällä kertaa radiona käyttämäni, kuvan kännykän ontuvasta ja ehkä jo vaarallisestakin kunnosta. Sen paikan lunastaa kolme vuotta vanha, loistava matkapuhelin, jonka kameran taival on vastaavasti ontunut puoli vuotta. 

Maanantaista lähtien olen opetellut uuden laitteen käyttöä, vaikka siinä on paljon samaa kuin entisessä,. Merkittävin uusi ominaisuus on sisällä mukana kulkeva kosketuskynä. En vielä edes tiedä mitä kaikkea sillä voi tehdä. Mainokset sanoivat, että ainakin piirtää, kirjoittaa ja tietysti kosketella eri kuvakkeita näytöllä, pelaamisesta puhumattakaan. Lukipa jossain, että kynä toimisi myös kännykkäni kameran etälaukaisijana. Sillä joka tapuksessa kirjoitan nyt tämän blogin.

Toinen merkittävä ominaisuus on hyvä kamera videointiominaisuuksineen. Haaveilenkin valokuvaamisen lisäksi elävästä tai ainakin liikkuvasta kuvasta ja pienistä videoklipeistä. Ajan tähän kaikkeen olen ottanut television katselusta. Katsonkin tällä henkellä vain silloin tällöin joitain sarjoja ja elokuvia. Elektronisia kirjoja luen myös vähemmän. Paperisena kotiin tulee vain Aku Ankka.

Tällä hetkellä lähes kaikki somemaailman virtuaaliystäväni ovat Facebookissa, Messengerissä tai WhatsAppissa. Enemmistön kanssa en ole tekemisissä lainkaan, mutta lähes kaikki vastaavat jos olen itse aktiivinen. Usean kanssa keskustelen kuitenkin chatin välityksellä säännöllisesti. Välillä puhun videopuhelun vaikkapa Ghanaan tai Järvenpäähän 😅. Joistain on tullut niin läheisiä, että olen kyläillytkin milloin missäkin Suomenkin ulkopuolella.

Mitä tämä, ehkä tällä hetkellä elämäni merkityksellisin palanen tai osa-alue sitten minulle harrastuksena maksaa? Laitteen hankintahintoineen ja vakuutuksineen sekä nettiyhteyksineen lystiin kuluu rahaa maksimissaan ravintolatuopin verran vuorokaudessa. Onko se paljon tai vähän lienee makuasia. Samalla rahalla ei taida saada edes savukeaskista. 

Jyväskylän Katulähetys

Tämä kirjoitus olisi helpompi tai syytä jättää kirjoittamatta, jos Jyväskylän Katulähetys olisi ollut minulle vain työpaikka. Mutta se oli enemmän, se oli seurakuntani, se oli henki ja se oli elämä. Siksi on tuntunut äärimmäisen pahalta nähdä entisen työpaikkani ja hengellisen kotini pahoinvointi.

Katulähetys kasvoi pienestä vapaaehtoistyötä tekevästä järjestöstä valtakunnan suurimmaksi ja merkittävimmäksi katulähetysyhdistykseksi. Sen juuret hengellisen työn lisäksi olivat rintamille lähetetyt paketit Suomen ollessa sodassa.  Alusta saakka työn tärkeä osa oli auttaa asunnottomia ja kodittomia. Haluttiin, että rintamalta palaaville miehille olisi tarjottavana jotain enemmän kuin väestösuoja tai Vapahtajan tallipaikka. 

Nykyisin Katulähetyksen palveluita tarvitsevat edelleen kodittomat, mutta he eivät tule rintamalta, vaan kaduilta, vankiloista ja muista, erilaisista laitoksista. Mukaan on tullut myös enemmän naisia ja yhä nuorempia. Moni käyttää alkoholin lisäksi monia muita aineita laittaakseen päänsä ja koko elämän entistä sekaisemmaksi.

Viime vuonna meitä oli kourallinen pitkän päivä- ja yötyön Katulähetyksessä tehneitä, jotka olimme valmiit auttamaan, jotta yhdistys olisi päässyt ahdingosta ja matkasimme suurin odotuksin yhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Mutta jo ensimmäinen henkilövalinta osoitti, että johto ei luovu vallastaan vapaaehtoisesti. Se oli surullinen kokous. Aika ennen sitä sekä jälkeen on ollut yhtä surullista.

Toimintojen alasajo ja omaisuuden myynti jatkuu ehkä niin kauan, että on sama luu kädessä kuin vuonna 1945. Jäljellä on silloin vain kourallinen vapaaehtoisia, jotka tarjoavat teetä ja sanomaa kaduilla niille, joilla ei ole lämmintä paikkaa mihin päänsä kallistaisi. 

Kuka olet Rolf Rautiainen?

Kirjoitan joka päivä Elämän tähden blogeja, jotka julkaisen omilla sivuillani ja varsinkin Thaimaassa ollessani myös Jomtien Pattaya Beach avoimessa Facebook-ryhmässä.

Sieltä monelle on tullut tutuksi Rolf Rautiainen, joka tekee lyhyitä videoita "Arkista elämää Thaimaassa". Niitä hän jakaa muun muassa mainitussa ryhmässä. Liikkuvat kuvat ovat suosittuja ja mukavia palautteidenkin perusteella. Rofa kertoo niissä elämästään ja ilmiöistä Thaimaassa, paljon Roi Etistä, mutta myös muualta.

Olemme tunteneet toisemme jo kauan ja hänen selkänsä takana sanon häntä ystäväkseni. Tulisuutta ja kulmikkuutta meiltä löytyy molemmilta sen verran, että joskus emme ole mahtuneet samaan kaupunkiinkaan yhtä aikaa 😅.

Itse kerron sinusta nyt vain yhden asian. Olet melkoisen hyvä pelaamaan sulkapalloa ja toimiessani tapahtuman järjestäjänä haastoimme otteluun Lahden kaupunginjohtajanakin toimineen Tarmo Pipatin, joka oli Suomen Sulkapalloliiton puheenjohtaja. 

En muista paljonko oli ottelumaksu ja maksoiko sen vain häviäjä, mutta sen muistan, että kerätty summa lahjoitettiin Sininauhasäätiön tekemään työhön asunnottomien keskuudessa. Ehkä sinä muistat senkin kumpi ottelun voitti? 

Mutta kuka tai mikä on tämä mies oivien videoiden takana, jolla on sydän paikallaan? Mies, josta olisi tarinoita helposti kirjan verran. Kerro jotain itsestäsi, please. 

Lähtölaituri vai päätepysäkki?

Eilen olin kutsuttuna Jorma Niemelän muistotilaisuudessa Tampereen Vapaakirkossa Puutarhakadulla. Käytin puheenvuorokin, kun sitä minulta etukäteen pyydettiin. Pitkään pohdin mitä haluaisin sanoa Kaimalleni ja hänen läheisilleen viimeisenä tervehdyksenä. Sitten muistin, että olin kirjoittanut blogin, kun kuulin Jorman kuolemasta. Joten kerroin uudelleen mitä olin siinä hetkessä laittanut sähköisin kirjaimin sähköiselle sivulle. Sen voit lukea tästä. 

Mukava 350 kilometrin ja iltapäivän reissu, vaikka se olikin haikeutta täynnä. Mukavaksi sen teki Päivis, joka suostui kuljettamaan minua tulvan saartamasta Jokilaaksosta eestaas, kun ajoin ensin kylälle mönkijällä. Päällä valkoinen paita kalvosinnappeineen ja tumma puku sekä mustat kävelykengät. Harvinainen asu traktoriksi rekisteröidyn kulkuneuvon kuljettamiseen. 

Monin tavoin mieltä liikuttavaa oli tavata Jorman omaisten lisäksi muistajien joukosta minunkin tuttujani yhteisen matkamme varrelta. Sininauhaliiton pitkäaikainen veturi on yhä mielessäni iloisena ja elinvoimaisena, joka vaikuttaa suruni syvyyteen. Seppo Sulkko, Antti Lemmetyinen, Kimmo Sainio, Sakari Selin, Lasse Murto, Ari Inkinen ja niin edelleen ovat kaikki hienoja miehiä ja matkakumppaneita.

Monesti olen hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa kuullut kauniita sanoja ikimuistoisista tapahtumista vuosikymmenten varrelta ja ajatellut, että, usein vaatimaton puurtaja, olisi ansainnut kuulla kaiken sen eläessään keskuudessamme.

Tai mistä minä tiedän, vaikka laillani uskonkin, mitä lähtijä tai lähtenyt kuulee vai kuuleeko koskaan enää mitään missään muodossa. Sillä enhän tiedä sitäkään, kun elämä irtaantuu ruumiista, onko se kaiken päätepysäkki vai lähtölaituri ajasta ikuisuuteen. 

Jokilaakson kevät

Nyt on takana jokunen päivä Suomikodissa Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa. Luonnossa on tulevan kesän merkit sitruuna- ja nokkosperhosineen. Tuusulanjoki näyttää joelta ja vesi on korkeammalla kuin koskaan aikanani. Soiniityntien siltä on kokonaan veden alla ja olen lähes tulvaveden vanki. Toinen ja kolmaskin tie on, mutta auraamattomina niistä ei ole autoväyliksi. Joten, jos on tarve kylille, menen mönkijällä tai kahlaan vedessä sillan toiselle puolelle "ison tien varteen" postilaatikolle.

Jokilammet ovat veden vallassa yli äyräiden enkä sinne joka vuosi tulevista joutsenista kuule kuin äänet. Merikonttikodin vieressä osin suojeltu Purolampi on vastaanottanut telkkäpariskunnan tai kaksi ja ainakin joku rantojen kolmesta pöntöstä saanee kesäasukkaansa. Pienen saaren, Rabbit Islandin eläinten hautausmaa on selvinnyt hyvin talven yli lumivaipan alla.

Aivastuksistani tiedän, että paju kukkii, leppä kukkii ja koivut odottavat vuoroaan. Ruoho on paikoin ollut kai koko talven vihreää lumen alla. Pian ilmestyvät luonnonvaraiset vuokot, kielot, leskenlehdet, voikukat ja monet muut toivotellen tervetulleiksi ensimmäiset pölyttäjät. Niiden joukossa naapuriniityn mehiläiset.

Tarhuri soittelikin eilen ja ihmetteli miksi rannan mehiläiset ovat talvehtineet hyvin, kun muualla moni pesä on talven aikana kuollut. Hän selitti arvelemaansa syytäkin, mistä kirjoitan, kun ymmärrän paremmin. Jostakin hunajan kiteytymisestä hän puhui, ja mehiläiset ovat ikään kuin kuolleet nälkään. Joka taas johtuu siitä minkä kukkien tuottamaa raaka-ainetta niillä on syksyn tullen käytettävissä talven varalle.

Paljon pieniä siipiveikkoja on jo ilmassa, joista monista en tiedä edes nimeä. Linnunpöntöt odottavat kirjosieppoja sekä tiaisia perustamaan perheitä ja talvi on vienyt jonnekin pihapiirin oravat. Siilit sen sijaan eivät ole Jokilaaksossa koskaan viihtyneet, vaikka niitäkin odotan, ehkä Janne Siiliäkin kesän mittaan saunaan. Kyykäärmeetkin ilmestyvät pian ja syövät kesän aikana satapäin punkkeja.

Sähköpylväiden savipesissä asuvia lepakoitakin olen silmäillyt, kuten peuroja, hirviä, jäniksiä, ilveksiä ja kettujakin. Poissa ovat myös ihmisten luontoon avittamat kanit ja supikoirat. Saukon jälkiäkään en ole lumessa havainnut. Mutta kesä tulee ja aion olla siinä mukana. 

Mikä meissä on vialla vai eikö mikään?

Sota Ukrainassa on hirveä asia, joka osoittaa kuinka vähän ja hitaasti ihminen loppujen lopuksi muuttuu. Ja vaikka muuttuukin, niin mihin suuntaan? Vuosikymmenten saatossa olen monesti ja monelta kysynyt miksi me olimme mukana piirittämässä Leningradia. Ei siihen kukaan koskaan ole vastannut kuin puolustellen tai kiemurrellen. Mutta siellä olimme natsien kanssa. Piirityksessä kuoli yli miljoona venäläistä. Ihmiset söivät kissansa ja lopulta toisiaan selvitäkseen hengissä. Yksi ylipäätään sodasta selviytyneistä oli Vladimir Putinin isä. Nyt poika toteuttaa isänsä kokemuksia ja kielsi, että terästehdasalueelle Ukrainassa ei hyökätä, vaan määräsi alueen saarrettavaksi niin, että "kärpänenkään ei pääse sieltä pois".

En koskaan lapsenakaan kuulunut kiusaajiin, vaan olin pikemminkin kiusattu. Olin lättänenäinen kapiaisen kakara ja toivoin monesti itkiessäni itseni uneen, että olisin aamulla herätessäni kuten muutkin eikä kukaan enää kiusaisi minua. En muuttunut yön aikana, mutta selvisin ja se kaikki teki minusta omien polkujen kulkijan ja aika tavalla elämää rakastavan, usein heikomman puolella olevan.

Kouluaikana oli muun muassa uskontotunnit, joilla kerrottiin, että ihminen ei ole pohjimmiltaan suinkaan hyvä vaan paha. En tätä ymmärtänyt silloin enkä vieläkään, joskin uskon nykyisin, että se voi hyvinkin olla totta. Se selittäisi paljon pahuutta ja sitäkin miksi jo lasten hiekkalaatikolla joku on ilkeämpi kuin toinen.

Joskus tai itseasiassa aika useinkin on Facessa kirjoituksia, kun joku on hiiltynyt, jos kaveriksi otettu ei koskaan kirjoita mitään. Nyt huomasin jonkun ärsyyntyvän siitäkin, kun joku toivottaa vain huomenta ja hyvää yötä. Omissa kavereissani on paljon tällaisia. Se sopii hyvin, sillä kaikilla on syynsä olla Facekaveri. Joku ainoastaan kerää niitä, kunnes 5000:n kiintiö on täynnä. Moni hiljainen haluaa taas kuulua johonkin yhteisöön ja olla vain mukana. Eikä suuna ja päänä, kuten itse usein.

Kirjoitan paljon enkä lainkaan aina siksi, että haluasin sanoa jollekin jotain. Haluan silti purkaa mieltäni ja kokemaani. Koska asun ja elän yksin, ei minulla ole puhe- eikä keskustelukumppania. Joten juttelen somemaailmassa, jossa joku sanomisiani kuuntelee tai lukee, sillä nykyisin tekstin voi myös muuttaa puheeksi. Tämänpäiväinen ihmettelyni ihmisen pahuudesta on ehkä juuri sellainen, etupäässä itselle kirjoitettu tai puhuttu, sillä puheenkin voi muuttaa älylaitteella tekstiksi. 

Monopolin hapan marja

Olen palannut sinne mistä lähdinkin eli Suomeen ja kirjoitusten sisältö painottuu Thaimaan sijaan muihin jutttuihin. Ehkä kritiikkikin Suomesta lisääntyy, sillä tänne maksan veroni ja valitsen osaltani äänestämällä myös yhteisten asioiden hoitajia. 

Joku päivä sitten elämöin lakkoja vastaan, sillä yksi niiden merkittävä seuraus on, että täysin syyttömät joutuvat kärsimään. Usein joukossa on paljon niitä, joilla on vähemmän kuin niillä, jotka lakkojen avulla haluavat itselleen lisää.

Tästä oiva esimerkki on hoitajien vaatimukset ja lakkouhkaukset. Kun valtio puolestaan halusi turvata muun muassa sairaiden tärkeän hoidon aloittamalla potilasturvalain valmistelun, peruivat hoitajat lakkouhkauksensa. Ei kuulemma pure lakkotyökalu enää, kun ei voi käyttää hoitoa tarvitsevia painostuskeinona. Tilapäinen potilasturvallisuuslaki on valtion mukaan viimesijainen keino suojelutyön riittävyyden varmistamiseksi sekä potilaiden hengen ja terveyden turvaamiseksi.

Hoitajat vastasivat tähän aloittamalla joukkoirtisanoutumisten valmistelun. Vaikka arvostankin hoitajien, kuten monen muunkin työtä, on itsekkyys huipussaan. Lähimmäinen tai ylipäätään sairas saa kuolla, kun vaan itse saa lisää. Tottakai hoitajat ovat kovilla viruksenkin vuoksi, mutta niin on moni muukin. Olen ehdottomasti sitä mieltä, että varsinkaan nyt ei kenenkään pitäisi vaatia itselleen eikä muille yhtään mitään lisää. Kaikkien pitäisi osallistua yhteiseen savottaan aivan muulla tavoin.

Eilisen blogikirjoitukseni vanhustenhuollon siivoojalta ja aputyön tekijältä olisi kyllä muillakin kuin Itäkeskuksen vetelehtijöillä paljon opittavaa. Mutta sen ymmärtämiseen pitää pystyä menemään itseensä aivan muulla tavoin kuin lakkoilemalla.

Tapahtui eilen hauskaakin hoitoalaan aasinsillan kautta liittyvää, kun soitin Ajovarmaan saadakseni ohjeita ajokortin uusimiseen. Näin netistä, että Tuusulassa on toimipiste, muttei puhelinnnumeroa, joten oli soitettava vaktakunnalliseen numeroon. Sinne suomalaiseen tapaan oli maksettava jonotuksesta ja odotettava aikansa. Kun viimein pääsin läpi, meni minulla monopoliyrityksen "asiakaspalvelijan" kanssa sukset lähes oitis ristiin, sillä hänkään ei suostunut antamaan numeroa Hyrylän toimipisteeseen. Pitkän kitinäni ja perusteluiden jälkeen hän kuitenkin yhdisti puheluni.

Kun taas aikani odotin, minulle vastasi HUSin syöpätautien klinikan sairaanhoitaja Paciuksenkadulta Helsingistä 🤣. Yhdessä nauroimme kuinka Ajovarman työntekijällä voi olla hänen yksityisnumeronsa. Hänkään ei silti voinut uusia ajokorttiani, joten on etsittävä uusia väyliä. 

Mistä noita maailmanvalloittajia oikein sikiää?

Maailma on täynnä säätäjiä, joille ei riitä oma hiekkalaatikko. Ja mitä enemmän heillä on valtaa, sitä vaarallisempia he ovat. Piikkipaikan joukossa lunasti joku kuukausi sitten itäisen naapurimaamme diktaattoriksi tiensä raivannut Vladimir Putin. Kylkiäisenä hän sai läntisen maailman vihatuimman ihmisen kyseenalaisen kunnian. Mutta eivät häntä kaikki vihaa, vaan Venäjän kansastakin iso osa on Putin kannattajia.

Jo tovin olin tuumaillut mikähän hänen tekojen seuraus mahtaa kolahtaa minuun henkilökohtaisesti ensimmäisenä. Se taisi olla viime yö, kun kirjaimellisesti istuin samalla tuolilla kellon ympäri Putinin vuoksi kaksi tuntia kauemmin ja matkana melkein Suomen pituuden. Lensin nimittäin Finnairin puhalluslampulla Thaimaasta Suomeen ja piti kiertää koko Venäjä sekä pinta-alaltaan suurin kokonaan Euroopassa sijaitseva maa eli Ukraina.

Muuten matka meni lentokenttineen loistavasti eikä koronasta juuri ollut haittaa eikä vaivaa. Vain Helsingin päässä kysyivät rokotustodistuksen. Siis sen saman minkä kysyivät lähtiessäkin. Ehkä joku ajatteli, että viisi Thaimaan kuukautta on pyyhkinyt koko hoidon olemattomiin. Toisaalta sen kyllä ymmärränkin.

Minulla oli sattumalta ensimmäisen kerran Aasian lennolla istuinpaikka hätäuloskäynnin vieressä. Hieno sattuma, sillä jalkojen edessä oli tilaa, etten etuseinään yltänyt. Sen ansioista sain hieman nukuttuakin, kun voin siirrellä luisia kankkujani toivomallani tavalla.

Vierustoveriksi tuli 44-vuotias thaimaalainen rouva, joka oli palaamassa kotiinsa Mäntsälään 3 viikon lomalta. Kotikunnassa odotti vakituinen työ, aviomies ja murkkuikäinen poika. Koskaan en ole tavannut toista, joka olisi yhtä ylpeä siivoojan työstä, kuten hän itse sen sanoi sekä Suomen kansalaisuudesta. Olisi siinä mallia Itäkeskuksessa vetelehtivälle sanonko mille?

Hänen kielentaidon ansiosta saimme urkittua thaimaalaiselta  lentoemännältä oliko kone kuinkakin täynnä. Kahdeksan paikkaa tyhjänä oli vastaus. Matkustajista suurin osa jatkoi Helsinki-Vantaan lentoasemalta toisella lennolla kuka minnekin.

Kansainvälisyys ei itsellänikään loppunut lentomatkaseuraan, sillä bongasin lentoaseman toiletista taksikuskin, jolta kysyin, että kelpaako kyyti. Ja kelpasihan se afganistanilaiselle miehelle, joka oli taksijonossa viimeisenä 😂 odottamassa keikkaa.

Kyyti Jokilaaksoon maksoi 50 euroa enkä tiedä onko se Suomen taksihinnoissa paljon vai vähän. Mutta sen tiedän, että sama matka Pattayalla Bolt-taksilla olisi maksanut 5 euroa. 

Lapset

Tämä on tällä erää viimeinen kirjoitus, jonka kirjoitan jalkojeni, pääni ja sen välin ollessa Thaimaassa. On ollut antoisaa jakaa lähes puoli vuotta elämästäni virtuaalimaailmassa . Jokaisesta lukijasta olen kiitollinen, olen saanut palautetta tai en. Ehkä joku jatkaa matkaa kanssani huomenna Tuusulan Myllykylän Jokilaaksossa, sillä edessä on Suomen kesä ja paljon luonnonläheistä eloa.

Eilen ajattelin, että kirjoitan orvoista. Saadakseni aiheen ympärille villoja, kuuntelin sydämellä Ville Valon, Rauli Badding Somerjoen tekemän biisin Orpolapsi kiurun ja luin Daniel Nylundin kirjoituksen telluksen orvoista. Yö muokkasi hieman kuitenkin mieleni sisältöä ja kirjoitankin vain lapsista.

Rakastan heitä kaikkia. Varsinkin Thaimaassa moni on saanut kokea sen vähintään kohdalle pysähtymisenä tai käden huiskutuksena. Joskus menee aikansa, että pieni tyttö tai poika minut hyväksyy. Onkin itsekkään upeaa kokea sen jälkeen, että kelpaan hänelle juuri sellaisena kuin olen luonteineni, vatsoineni, lättänenineni, karvoineni ja kaljuineni. 

Yksi tämän reissun helmistä toteutui kalkkiviivoila, kun toimintansa lopettanut Kakkoskadun paikallisen ruuan paikka avasi uudistuneena ovensa. Kun sinne menin, oli kuitenkin pari vuotta aiemmin sydämeeni luikerrellut pieni tyttö poissa 😢. Olin alakuloinen, sillä kuin eilinen hän palasi mieleeni hänen täyttäessään joka aamu pöytäni leluillaan. Mutta toissapäivänä tyttö palasi kasvaneena ja tuli pöytääni syömään aamiaistaan 😊.

Joka puolella, missä milloinkin kulkenenkin, pysähdyn lasten luokse. Vaikka meillä ei ole ainuttakaan yhteistä sanaa, ei meillä silti ole kielimuuria, vaan ymmärrämne toisiamme täydellisesti. Lapset ovat elämäni helmiä, joiden kanssa ollessani löydän sydämestäni vain vähän, jos lainkaan itsekkyyttä. On silti hyvin palkitsevaa viettää aikaa silloin tällöin pienten ihmisten maailmassa heidän ehdoillaan. 

Kun Aasiassa seuraan aikuisten mukana töissä olevia lapsia, en aina pääse jyvälle kuka on äiti, isoäiti tai joku muu. Lapsi saattaa päivän mittaan kulkea sylistä syliin saaden lukuisia suukkoja ja muuta hellyyttä. Vaikka arvostankin suomalaista päivähoitoa, on se mielestäni valovuoden jäljessä aasialaisten naisten tavasta hoitaa omia ja usein toistenkin lapsia. 

Muutama vuorokausi vaille 5 kuukautta

Viime kesänäkin väistelin Jokilaaksossa koronavirusta parhaan kykyni mukaan. Vältin liikkumista ihmisten ilmoilla ja vietin aikaani etupäässä luonnon keskellä. Se oli hieno, joskin yksinäinen kesä, sillä osaomistuskoira Niilokin kävi luonani vain silloin tällöin. Pitkä, paljon yli vuosikymmenen kestänyt prosessi savikuopista ja suojättömaasta saavutti tavoitteensa, kun 7-8 hehtaarin alueesta tuli virallisesti Jokilaakson luonnonsuojelualue.

Yhteiskunta ei osallistunut kustannuksiin, vaan ainutlaatuiseksi jalostuneessa pikkutilassa on isäni ja äitini perintö ja vähän enemmänkin. Jokilaakson omistaa Elämän tähden ry, jonka tarkoitus on ihmisten ja eläinten elämänlaadun parantaminen. Sääntöihin olisikin nyt hyvä lisätä luonnonsuojelualueen synnyn myötä myös kasvillisuus. Ehkä tällä pitkällä prosessilla on turvattu, että vanhemmilta perimäni ei enää koskaan muutu rahaksi, vaan säilyy maana, jonka vuoksi isäni ja äitini taistelivat sodissa.

Joka tapauksessa sinne lähden ja palaan ylihuomenna talven jälkeen Aasiasta, tarkemmin Thaimaasta. Tuusulanjoen vesi on korkealla ja onkin mielenkiintoista nähdä mitä se on ottanut mukaansa ja tuonut muilta rannoilta. Eilisen Päiviksen raportin mukaan Soiniityntien sillanpieleen on tarttunut veden mukana ainakin jostain tulleet nokkakärryt 🤣.

Jäljellä on vain yksi kokonainen vuorokausi Thaimaassa. Tai oikeastaan siitäkin vain osa, sillä tätä kirjoittaessani on kello puoli kuusi aamulla. Mutta päiviä on kaksi, joista toisen vietän Raittiiden rannalla laatuseurassa ja toisen ehkä yksin Q-Saunalla. Jossain välissä pesetän osaomistus-Zoomer X:n ja käyn viemässä Seven Seasin Jurassic Parkiin depositbahteja sähkö- ja vesilaskuja varten.

Varsinkin korvieni välissäni vajaa puolivuotinen on ollut monessa suhteessa erilainen. Taisin jo kerran kirjoittaa, että ensimmäisen kerran koen, etten ole palaamassa minnekään, vaan lähdössä jonnekin. Thaikotimme on tuntunut kodilta, josta en haluaisi nyt lähteä. Ehkä joskus en enää lähdekään. Nyt kuitenkin lähden reippain mielin ja pyrin saamaan Merikonttikodille pysyvän rakennusluvan Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskelle. Ehkä sekin on ainutlaatuista.

Herrojen huoneet

Olen kaksi kertaa kokenut thaimaalaisen uudenvuoden sekä vesijuhlat selvinpäin ja päättänyt, että kolmatta ei tule. Mutta niin vaan jälleen kerran söin sanani. Sen sai aikaan Suomen lumitilanne ja hankin matkalleni 60 päivän jatkoajan.

Tänä vuonna olisikin ollut mahdollisuus kaikkien aikojen viikon pirskeisiin, sillä Songkran oli 13.-15. huhtikuuta, josta alkoi pitkäperjantain myötä pääsiäinen.

Vesijuhlat eivät Pattayan, Jomtienin kaupunginosassa juuri viruksen vuoksi näkyneet paitsi, että väkeä oli enemmän liikkeellä kuin koko viiden kuukauden reissuni aikana. Vettä en nähnyt kenenkään heittelevän ja minäkin sain vain pisaroita suosikkihierojani pirskotellessa sitä sormillaan vesilasista kasvoilleni. Pääsiäinen ei näkynyt lainkaan, kuten ilman turisteja ei taitaisi näkyä juuri joulukaan.

Omine uskoineni ja uskomuksineni olen outu lintu enkä istu ihmisten tekemiin muotteihin. Vaikka kuljenkin omia polkujani, olen silti aika tavallisten teiden tallaaja. Kristinuskosta minua ihmisen voimalla pois työntävät kaikkitietävät sananjulistajat. En istu heidän käsityksiinsä ja koen, että osa tekee huomaamattaan työtä vain saadakseen Luojansa enemmän mieleisekseen ja itsensä kaltaiseksi.

Niin tai näin. Kun seuraan Ukrainan sotaa, siviilejä ja lapsia tappavia sekä naisia raiskaavia, sinällään tavallisia ihmisiä, on minun vaikea löytää sieltä minkäänlaista hyvää tarkoittavaa, korkeampaa voimaa. Ajattelen vain surumielisenä, että onkohan minussakin piilossa samat pahat henget.

Pidänkin henkilökohtaisen uskoni sellaisena kuin se minulla on ja haluan sen kokea. Siihen maailmaan mahtuu nasaretilainen puusepän Poika, Juudas Iskaroit, itseään ihmisenä pitänyt Buddha, muut ihmiset ja eläimet sekä kaikki elämä ylipäätään. 

Jo monena vuotena olen Jomtienilla siivonnut ja kunnostanutkin milloin mitäkin vaatimattoman oloista herrojen ja ehkä rouvienkin henkien huonetta. Minulle niillä on tosin ehkä erilaiset merkitykset. Kuvan nukkekodin kokoisen rakennuksen nostin pystyyn ja kunnostin joku vuosi sitten koirien katsellessa. Aamuisin vein pikkuisen koiranruokaa maahan ja henkien huoneeseen pikkuvarpusille. Nyt pieni "temppeli" lienee niiden hautausmaalla ja paikalla oli tullessani kodittoman naisen teltta.

Linnuille ruokaa ylipäätään antaessani on mielessäni yhä usein Topeliuksen runo vähän muunnettuna: "Luokseni nyt riemuiten lensi varpu-kulta. Kiitollisna siemenen otti se kyllä multa. En mä ole lintu tästä maasta. Olen pieni Irmeli, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhälle, sai sun siskosi, enkeleitten maasta." 

Juhlapäivien oikopolut

Kirkollisia juhlapäiviä ovat ainakin joulupäivä, toinen joulupäivä, uudenvuodenpäivä, loppiainen, pitkäperjantai, pääsiäispäivä, toinen pääsiäispäivä, helatorstai, helluntai, juhannuspäivä ja pyhäinpäivä. Juhlapyhien tarkoitusta emme aina tiedä tai olemme muuttaneet niitä enemmän mieleisiksemme. Ja vaikka tietäisimmekin, ovat kristitytkin omineet jonkun aiemmin juhlitun päivän omiin tarkoituksiinsa.

Juhlien oikopoluista itseäni harmittaa vain yksi. Se on pääsiäisen viettoon kuuluva syvän surun juhla, pitkäperjantai. Jo hyvissä ajoin ennen sitä toivottelemme "hyvää ja iloista pääsiäistä", vaikka emme ole saaneet Vapahtajaamme vielä edes ristille, saati surmattua tai peräti haudattua.

Little Jorma Goza Soinin eno vaimonsa
kanssa eilen ristin juurella Filippiineillä. 

Vaikka luterilaisuuteenkin kuuluu ristinsaattoja ynnä vastaavia, luulen, että katolilaiset elävät pitkäperjantain kärsimyksen enemmän todeksi ennen iloa ja ylösnousemusta. 

Minulle on vuosien saatossa kirkastunut monen juhlan merkitys ja tullut henkilökohtaisemmaksikin. Sekä äitien- että isänpäivänä, mutta myös jouluna käyn mahdolllisuuksien mukaan esimerkiksi vanhempieni ja siskoni haudoilla. Osansa muistamisesta saavat eläimetkin. 

Vaikka joulunakin haudoilla käyn, on se minulle ensijaisesti ilon, mutta myös haikeuden ja yksinäisyyden juhla. Silloin usein huokaisen viisaampina itseään pitävien joukossa, että kiitos Isä tyhmyydestä sinne jonnekin. Etten ole löytänyt niin paljoa ihmisviisautta, joka olisi vienyt uskoni ja toivoni itseäni suurempaan.

Pääsiäisenä mietin, mitä mahtaakaan tarkoittaa Vapahtajan tyhjä hauta. Ajattelen, että maallinen majani ei sitä koskaan ole, vaikka ruumiini leijuisi savuna taivaalle tai mätänisi maan uumenissa. Haluan uskoa horjuen, että mitä olen kerännyt sisääni ihmisiltä näkymättömäksi, ei lakkaa olemasta, vaan kaiken oleellisen vien mukanani. Kateudet, tuskat, rakkaudet ja rakkaudettomuudet sekä anteeksiannot ja antamattomuudet eivät katoa tai jää maan uumeniin, vaan matkaavat jonnekin sinne mistä en mitään käsitä.

Ehkä sieluni jatkaa jossakin kaiken sen kanssa. Siksi itselleni hyvin itsekkäistä syistä on merkitystä kuinka elän. Joten minulla ei ole juhlapyhien oikopolkuja. Mieleni ei pysty hyppäämään pitkäperjantain yli suoraan pääsiäiseen. 

Miljoonia kirjaimia aiemmin

Kun luen vanhoja blogejamme, on kuin eläisi entistä uudelleen. Tänä aamuna en keksinyt kirjoittamisen aihetta, joten luin mennyttä. Sieltä, vuodatus.net alustalta, löysin jotain ystävällisyydestä. Vaikka asiasta olen edelleen samaa mieltä, kirjoitustapani on ehkä vähän muuttunut. Tai mitä mieltä olette? 

lauantai, 26. joulukuu 2009

Voiko ystävällisyyttä oppia?

jormas: Ihminen on hyvin itsekäs, näin ajattelen. Kun pohdin elämääni taaksepäin, mutta myös eteenkin pän ja ajattelen, että paljonko olen käyttänyt tai käytän aikaani, jolloin teen tai olen tehnyt tai edes halunnut tehdä jotain niin sanotun ventovieraan vuoksi? Mitä enemmän sitä tuumin, sitä ahdistuneemmaksi tulen. Enkö juuri mitään? Odotanko silloinkin jotain vastapalvelusta tai ystävällisyyttä? Teen kuitenkin jotain, joka tähän kirjoitettuna näyttää irvokkaalta sekin. Voin siis löytää jotain pientä, oven aukaisua tai vastaavaa, mutta en juurikaan mitään suurempaa. En kuitenkaan mitään täysin pyyteetöntä. Oven aukaisussakin jään odottamaan kiitosta, hymyä tai muuta kaunista elettä. Auta armias, jos saan osakseni ynseän tuhahduksen tai ilmeen. Mieleni marmattaa pitkän tovin, jos mitään minua palkitsevaa ei irtoa häneltä, jonka olen ajatellut ylhäältä antamani armopalan kohteeksi. Ja kun odotan jotain määrättyä, löydän itseni jostain, missä ei ole pyyteettömyyttä.
Mikä minun on ja onko se jokin myös muillakin? Jos en itse jaa ystävällisyyttä, niin miksi niin tekisi joku muu? Varsinkaan minulle. Miksi kylmien kirpaleiden jakaminen on paljon helpompaa kuin lämpöisten pörröjen? Miksi ihmiset ovat maalla jotenkin ystävällisemmän oloisia kuin kaupungeissa? Miksi yleisesti ottaen ihmiset, jotka elävät aineellisessa niukkuudessa ovat ystävällisempiä kuin kaiken krääsän ja turhuuden keskellä asuvat?
Nykyisin testaan ja tarkkailen ihmisiä usein. Yksi testieni kohde on julkisten liikennevälineiden kuljettajat. Lähinnä seiskan ratikan Helsingissä, joilla kuljen aika usein. Olen päättänyt ja ollutkin ystävällinen. Ainakin joskus. Kanssamatkustajillekin. Jos menen etuovesta, tervehdin ja jos poistun samasta ovesta, sanon kuljettajalle kiitos. Olen huomannut, että metsä vastaa usein kuinka sinne huudetaan. Ystävällisesti. 
Paitsi pysäkillä. Joskus vahnana hörhönä sanon jollekin, että hei, on kaunis ilma tai muuta vastaavaa. Välillä tuntuu siltä, että viestin vastaanottaja katselee pelko kasvoillaan, että pääseekö pakoon omin avuin, täytyykö vaihtaa ajoissa pysäkkiä tai näkyykö apuun edes virkavaltaa. Tuntuu kuitenkin mukavalta olla aloitteentekijä ystävällisyyteen. Jos sattuu hyvä päivä.

Thaikotimaailmamme

Thaimaan kotimme on linkin takana Seven Seasissa, josta olen maininnut eräänkin kerran. Sen sijaan siellä asuvista elämistä en ole juuri kirjoittanut, sillä niitä ei pitäisi olla. On kuitenkin. Itse asiassa tontti oli eläinten valtakunta, jossa kävimme kertomassa tulevasta naapuruudesta, kun maksoimme ensimmäsen erän Thaikodistamme. Paikalla oli silloin vain koiria, jotka elivät onnellisen tietämättöminä tulevasta häädöstä.

Kun Seven Seas valmistui, tulivat vartijat eikä koirilla ollut enää asiaa muurien sisäpuolelle. Yksi poikkeus oli, jonka nimesimme Allaskoiraksi, sillä se onnistui välttämään vartijoiden silmät. En tiedä johtuiko se Päiviksestä ja minusta, mutta juuri "meidän rannassa" se kävi salaa uimassa. Voi olla, että se elää edelleen, sillä aivan saman näköinen asuu ja päivystää yhä portilla vartijoiden kanssa. Seven Seasiin on ehdoton eläinkielto, mutta aina joskus näen, kun joku salakuljettaa kassissaan eestaas pientä koiraansa. Minusta se on vain mukavaa.

Tällä reissulla olen opetellut alueen avoimet ovet ja portit. Lähdenkin aamulenkille usein uusia reittejä. Eilen kulkiessani käytävillä kuulin selvästi kissanpennun surkean naukumisen. Eikä aikaakaan, kun löysin sen mekko päällä😂. Tarinoimme aikamme ja annoin sille muutaman jytysen kulkukoirien lahjontapussista. Kehotin myös varovaisuuteen, sillä valppaat vartijat saattavat vähintään muuttaa sen elämäntarinan.

Viime reissulla katselin pihapalmussamme parin sentin mittaista, kahta siipiveikkoa, jotka asuivat itse tai muiden tekemissä rungon rei'issä. Oma lukunsa ovat hyvinkin kauniit perhoset. Vieressämme on myös yksiöitä monessa kerroksessa, joissa ei ole koskaan näkynyt ihmisasukkaita. Niiden toisen kerroksen parvekkeen ilmastointilaitteen päällä on sen sijaan pikkuvarpusten koti.

Gekkoja asuu ehkä meidänkin kodissamme ja varsinkin pihalla ehkä  samaan heimoon kuuluvia, mutta isompia. Niiden vauhti altaan reunalla on joskus melkoinen. Inhokkieläimiäkin on, esimerkiksi hämärän tullessa pienet, äänettömät hyttyset. Niitä on ollut tällä kertaa vähemmän kuin aiemmin.

Kerran olen nähnyt sisällä torakan ja kerran myös rotan. Luulen näiden ihmisen mukavuutta nakertavien ongelmien olevan hyvinkin henkilökunnan tiedossa ja hoidossa, sillä silloin tällöin myrkytetään milloin mitäkin. Näihin ilmoitustauluilla kerrottaviin talkoisiin voi myös ilmoittautua, jolloin myrkkymiehet ja ehkä -naisetkin tulevat kotioven sisäpuolelle aineineen. 

Thaimaalainen Uusivuosi ja Vesijuhlat

Tänään alkaa Vesijuhlat. Ehkä jokainen huhtikuussa Thaimaassa ollut tietää mitä se on. Pengoinkin nettiä, muun muassa Wikipediaa ja luin saadakseni tietää mistä kaikki alkoi. Tällaista löysin:

Buddhalaisen Wat Phon pyhien kirjoitusten mukaan Songkran sai alkunsa Kapila Brahman (punertava Brahma) kuolemasta. Muinaisina aikoina hän oli varakas mies. Naapurina asui juoppo, jolla oli kaksi poikaa ja hän väheksyi rikasta lapsettomuudesta. Häntä nöyryytettiin ja mies rukoili auringon sekä kuun jumalia antamaan pojan. Yritykset epäonnistuivat, kunnes hän tarjosi keitettyä riisiä banaanipuussa asuvalle puujumalalle ja kysyi Indralta voisiko hän täyttää toiveen.

Nimeltään Thammabal tai Dhammapala, vanhurskauden suojeleva syntyi. Lapsi oli fiksu, joka oppi kolme vedaa, lintukielen ja opetti ihmisiä myös välttämään syntiä. Kapila Brahma sai tietää tästä ja halusi testata lapsen älykkyyttä: "Missä on ihmisten kunnia ( sri ) aamulla, päivällä ja illalla?" Häviäjän pää leikattaisiin irti. Poika ajatteli turhaan kuusi päivää, mutta ei löytänyt ratkaisua arvoitukseen.

Hän makasi sokeripalmun alla ja kuuli kotkaparin keskustelun, jotka aikoivat syödä hänen ruumiinsa, kun hän häviäisi vedon. Naaraskotka kysyi kumppaniltaan tiesikö tämä vastauksen. Hän vastasi: "Aamulla sri ilmestyy kasvoille, joten ihmiset pesevät kasvonsa aamuisin. Keskipäivällä sri on rinnassa, joten ihmiset suihkuttavat hajuvettä joka keskipäivä. Illalla sri menee jaloille ja ihmiset pesevät jalkansa iltaisin." Thammabal opetteli vastauksen ulkoa ja antoi sen Kapila Brahmalle seuraavana päivänä.

Hävittyään vedon Kapila Brahma kutsui seitsemän tytärtään ja kertoi heille, että häneltä täytyy leikata pää irti. Mutta jos se putoaisi maahan, se loisi helvetin, joka nielaisisi maailman. Jos hänen päänsä taas heitetään ilmaan, sateet lakkaisivat. Ja jos se pudotetaan mereen, kaikki merivesi katoaa. Näiden onnettomuuksien estämiseksi hän käski tyttäriään asettamaan pään kohotetulle phanille.

Thungsa, hänen vanhin lapsensa säilytti isänsä pään Kailash-vuoren luolassa. Joka vuosi, kun aurinko saapui, yksi Kapila Brahman lapsista, nimeltään Nang Songkran "Lady Songkran" ja muut enkelit muodostivat kulkueen.

Nainen seisoo, istuu, nojaa tai nukkuu eläimen selässä ajasta riippuen. Aamunkoitosta keskipäivään hän seisoo kulkuneuvonsa takana ja sen jälkeen auringonlaskuun saakka hän istuu. Auringonlaskun ja puolenyön välillä nainen makaa, mutta jättää silmänsä auki. Keskiyön jälkeen hän nukkuu.

Nämä asennot ja muut yksityiskohdat piirrettiin aiemmin osaksi Prakat Songkrania ja ovat nyt osana kuusolaarikalenteria. Kulkue kestää 60 minuuttia Meru - vuoren ympäri. Tätä kutsutaan myöhemmin nimellä Maha Songkran erottaakseen sen muista Songkraneista, joita esiintyy, kun aurinko siirtyy horoskoopista toiseen. Yksinkertaisuuden vuoksi nimi lyhennettiin myöhemmin nimeksi Songkran.

Totuttujen tapojen orja vai ulos valintojen vankilasta

Ehkä ensimmäinen suuri valinta, joka on vaikuttanut loppuelämäni kulkuun oli, kun en suostunut enää 16-vuotiaana menemään kouluun. Minusta ei tullut kirjanoppinutta eikä sen myötä ammattiakaan. Vaan lavea tie vei suuntaan, jonka päässä oli umpikuja. Tai ainakin niin päätin, sillä päästin irti elämäni hallitsijaksi tulleesta alkoholista. Pian sen jälkeen noin 30 vuotiaana lopetin myös tupakanpolton.

40 vuotta myöhemmin aikoinaan tehtyjen valintojen merkitys on ollut suuri, sillä ilman suunnanmuutosta olisin tuskin elossa. Jos minua ei olisi vienyt hautaan viinaa tai sen mukana tulleet konnuudet, olisin kuollut sepelvaltimotautiin, jonka kanssa olen selvinnyt osin siksi, etten polta. 

Elämäni suuria päätöksiä ovat olleet myös parisuhteeni, mutta varsinkin erot. Tapahtumat kytkeytyvätkin oudolla tavalla toisiinsa. Jos en olisi mennyt Jyväskylään, en olisi avioitunut ensimmäistä kertaa. Ja jos en olisi mennyt Jyväskylään, en olisi avioitunut toistakaan kertaa.

Ensimmäisen avioliittoni yksi suurimpia merkityksiä on poikani, nyt jo iso mies vaimoineen ja tyttärineen. Ilman avioliittoani hän ei olisi tavannut vaimoaan eikä heidän tytärtäkään olisi olemassa. Voisikin sanoa, että kaikki vaikuttaa kaikkeen, kun vaan rakentelee mielessään yhteyksiä ja aasinsiltoja. Kaikesta tapahtuneesta ylipäätäänkin voi olla kiitollinen tai katkera tai jotain aivan muuta. 

Myös nykyisin otan toisia ihmisiä huomioon usein syvään tuskaan saakka, mutta olen myös entistä itsekkäämpi. Vaikka jaan sosiaalisen median kautta elämääni enemmän kuin ennen, otan muut huomioon vain niin, etten halua loukata ketään. Joku kuitenkin joskus loukkaantuu, mutta ehkä minulla on oikeus kertoa elämästäni kuten sen koen. 

Sosiaaliseen mediaan minulla on suuri riippuvuus, josta en tahdo luopua. Sillä vaikka elän yksin, haluan kuulua johonkin. Silti eläkkeelle jääminen on ollut yksi elämäni suurista, hyvistä päätöksistä. Vaikka sen myötä menetin työyhteisön ja itse hakemieni avioerojen myötä vaimoni. Loput henkselit tai ❌:t ovat elämäni päälle laittaneet toiset. 

Iso ja tärkeä osa yötäni ja päivääni on tällä hetkellä Facebookissa ja samaan perheeseen kuuluvassa Messengerissä. Yhteisöpalvelu saakin nettisivuilla vieraillessani tiedoni, vaikken klikkaisi edes tykkäyspainiketta. Jopa niiden, joilla ei ole Facebook-tiliä, tietoja siirtyy yhteisöpalvelulle. Näitä ovat esimerkiksi tietokoneen IP-osoitteet. Minulla onkin vain kalpea aavistus missä kaikessa olen somemaailmassa mukana. Ehkä olen yksi 50 miljoonasta Facen käyttäjästä, jotka olivat tavalla tai toisella mukana Donald Trumpin presidentinvaalikampanjassa 🤣. 

Virvon varvon tuoreeks terveeks tulevaks vuodeks. Vitsa sulle, palkka mulle...

Silloin tällöin olen kirjoittanut Buddhasta ja siitä miten se kaikki liittyy arkeen Thaimaassa. Jotkut tiukkapipoiset kristityt ovat sitä ihmetelleet ja antaneet minulle tulevaksi osoitteeksi tuonpuoleisen kuumemman osaston. Koska eilen oli palmusunnuntai, onkin paikallaan kertoa kristinuskoon liittyvästä, hieman oudommasta tavasta jotain. Wikipedia ja minä sanomme virpomisesta näin:

Virvonta on tehty Jeesuksen palmunlehvätervehdyksen muistoksi. Se on toiminut siunauksena, terveyden tuojana ja pahan karkottajana.

Pajunvitsojen voima pohjautuu kansan kristillisen käsityksen mukaan maailman voimakkaimman persoonan, Jeesuksen koskettamiseen. Pyhitetyllä vedellä siunaamisen mukana oksiin siirtyy tämän näkemyksen mukaan "Jeesuksen väkeä" aina Jerusalemin palmunlehvätervehdyksen ajoilta.

Pajuissa on vanhastaan ajateltu olevan taikavoimia. Suomalais-ugrilaisilla kansoilla on oksanheilutuksella ollut tapana karkottaa pahoja henkiä. Pajunoksa annettiin virvotulle virpomisluvun päätteeksi ja palkka tultiin noutamaan pääsiäislauantaina

Pohjanmaalla noidiksi eli trulleiksi pukeutuneet lapset käyvät trullittamassa pääsiäislauantaina ja palkka saadaan "virpomisen" päätteeksi. Perinteisesti virpovat lapset saivat virpomispalkkion vasta tulevana sunnuntaina, kun pääsiäispaasto oli päättynyt. Sittemmin palkkion, esimerkiksi pullan, saattoi Karjalassa saada heti.

Palkka on ortodoksisessa perinteessä tyypillisesti ollut pääsiäisenä annettu punaiseksi maalattu kananmuna, suklaamuna tai vastaavaa. Virvottaessa saadut siunatut virpovitsat on tapana säilyttää kodin ikonien päällä koko pääsiäiskausi eli helatorstaihin saakka. Tämän jälkeen ne hävitetään polttamalla.

Virvontaperinne siirtyi sotien jälkeisenä aikana koulujen ja lastentarhojen välityksellä yleissuomalaiseksi tavaksi. Siihen lomittui Keski- ja Länsi-Suomen kansankulttuurin tapa pukeutua pääsiäistrulleiksi. Nämä tavat sulautuivat osaksi yhteen. Suomen ortodoksinen kirkko on arvostellut sitä, että pikkulapset puetaan noidiksi ja kiertävät virpomassa tuntemattomia (raha)palkan toivossa. Tämä on heidän mukaansa länsisuomalaisen pääsiäisnoitaperinteen ja itäsuomalaisen virvontaperinteen sekoittamista.

Länsi-Suomessa virvontaa ei ole vanhastaan harrastettu. Noita-asuisten lasten toimittama virpominen on kuitenkin läheistä sukua yleispohjoismaisille kevätperinteille, joissa esiintyy niin noidaksi pukeutumista kuin oksien koristelemista ja niillä ”piiskaamistakin”.

Esimerkiksi Ruotsissa lapset ovat jakaneet pääsiäisvitsoja (påskris) ja -kortteja pääsiäisämmiksi pukeutuneina, Tanskassa ja Norjassa taas koristellaan laskiaiseksi oksia (fastelavnsris), joilla lapset ovat perinteisesti ”piiskanneet” vanhempansa hereille aamulla.

Mikä on eläkeläisen lakko-oikeus?

Lakko on työntekijöiden yhteisellä päätöksellä sovittu töistä pois jääminen, jonka tarkoituksena on tavallisesti painostaa työnantajaa. Ensimmäinen kirjallinen maininta lakosta on Egyptistä noin vuoden 1100 ennen ajanlaskun alkua tienoilta.

Työsulku vastaavasti on työnantajapuolen painostuskeino työtaistelun aikana, kun tietyllä ammattialalla ollaan sopimuksettomassa tilassa. Silloin työnantajat estävät tietyn alan ammattiliittoon kuuluvia työntekijöitä pääsemästä työhön ja keskeyttävät heidän palkanmaksunsa. 

Vaikka ymmärränkin, että jokaisen olisi hyvä saada tekemästään työstä elantonsa, en ole koskaan hyväksynyt lakkoja enkä työsulkuja. En ymmärrä sitä Suomessakaan, jossa armeijankin vaihtoehto voi lainkin mukaan olla vankila. Eniten minua ärsyttää, että saadakseen lakkoaseeseen mahdollisimman suuren tehon, sen käytöstä joutuvat kovimman hinnan maksamaan täysin syyttömät ja puolustuskyvyttömät. 

Heillä ei ole juuri mitään työkaluja saada omaa tilannetta paremmaksi, kuten ei eläkeläisilläkään, joita on melkoinen määrä. Miten yhteyskunta kuitenkin pystyy heille turvaamaan ilman lakkoasetta leivän suuhun? Omaa eläkettä saavia oli Suomessa 1538 000 viime vuoden lopussa. Heidän osuus 16 vuotta täyttäneestä väestöstä oli 33,1 prosenttia.

Tätä pohdin Thaimaan taivaan alla, kun katselen rannan ja muiden yrittäjien pitkiä työpäiviä heidän yrittäessä saada leivän perheelleen. Miltä heistä tuntui, kun muutama vuosi sitten yhteiskunta päätti, että yhtenä päivänä viikossa ei enää saa avata aurinkovarjoja eikä -tuoleja eikä myydä rannoilla käytännössä mitään muutakaan. Yhdessä yössä valtio leikkasi tuloista seitsemäsosan.

Nyt kaikkia Thaimaassakin on koetellut virus yli kaksi vuotta ja orastavan toivon on monesti vienyt huonontunut tartuntatilanne. Varmaa valoa ei ole edes näköpiirissä. On vain toivo ja usko, että joskus vielä on kaikki kuten ennen.

Kun suomalainen yhteiskunta on samantapaisessa tilanteessa, on oikeus ja mahdollisuus mennä lakkoon. Vaikka lähtökohtaisesti jaettavaa on kaikille vähemmän, ovat jotkut sitä mieltä, että nyt on oikea aika pyytää itselle lisää.

Vaikka lienenkin itsekäs muiden lailla, kaikkeen en taivu muiden lailla. Valitsemamme asioiden hoitajat joutuvat ottamaan koko ajan lisää velkaa kaksin käsin, jotta jotenkin selviäisimme. Minäkin maksan tästä osani. Toivon, että niillä ei anneta lisää liksaa kenellekään, vaan ostetaan rautaa rajalle ja haetaan lisäturvaa isommilta hartioilta.

Historiani on opettanut, että Ruotsi antoi Suomen Venäjälle aikoinaan, jotta oma nahka pelastuisi. Ruotsi oli kuin Töölönlahden heinäsorsa, joka haalii siipiensä alle vieraita sorsanpoikia. Jotka se sitten syöttää tarvittaessa viholliselle, kun se uhkaa omaa jälkikasvua. Näin kävisi nytkin tiukan paikan tullen. 

Sitten Lenin, Putinin mielestä kai mielenhäiriössä antoi meille itsenäisyyden, josta Stalin myöhemmin lohkaisi paloja, kun oltiin liian lähellä nykyistä Pietaria. Kuten ehkä oltiinkin, sillä siellä taisi piirityksen aikana kuolla yli puoli miljoonaa venäläistä.

Tällä hetkellä minua tympii ihmisten itsekkyys, sillä omalla laillaan moni on tiukoilla. Joten lakkoillaan me vaan ilman talvisodan henkeä ja odotetaan, että Vladimir tulee idästä ja kertoo kuka päättää jatkossa palkoista ja kaikesta muustakin. 

Neljä syytä miksi rakastan Thaimaata

Vajaa 15 vuotta sitten koin infarktin jälkeen Meilahden sairaalan sydänvalvomossa saaneeni uuden elämän tai ainakin jatkoajan entiseen. Olin suunnattoman kiitollinen sinne jonnekin mistä en juuri mitään ymmärrä. Elämä joka tapauksessa oli hiuskarvan ohuen elämänlangan varassa.

Silloin päätin, että jos täältä ja vuoteestani lähden ylipäätään muuten kuin jalat edellä, en kuole myöskään sorvin ääreen. Vaan hyppään työelämän oravanpyörästä jollakin tavalla ja jätän taakseni Sininauhasäätiön toimitusjohtajan tehtävät. Sen jälkeen etsisin jostain maailman kolkasta paikan, joka täyttäisi neljä leppoistamisajanjaksolle asettamaani ehtoa.

Yksi oli ihmisten ystävällisyys, jolloin joukosta tipahti oikeastaan pois vain Florida. Ehkä minuuteni pienuudesta ja kielitaidottomuudesta johtuen koin amerikkalaisten katsovan minua alaspäin pitkin nenänvartta jopa elintarvikeliikkeen kassajonossa.

Ajattelin, että onhan maailmassa paikkoja täynnä ystävällisiä ihmisiä. Kun toisena ehtona ilmojen piti olla itselleni suotuisia ympäri vuoden, putosivat joukosta Välimeren maat, Turkki niiden mukana. Pitkään vaihtoehtona keikkui Kanariansaaret, jolla minulla on ollut ravintolakin tai osa siitä kahden ystäväni kanssa. Se putosi pois hintatasonsa vuoksi, sillä kitukasvuiseksi jäänyt eläkkeeni asetti elolle omia ehtojaan.

Neljäs syy oli ehkä kaikkein rajoittavin. Halusin keskustella mitä kuuluu Matti Vanhasen tuppeensahatuille laudoille, Jasmin Mäntylälle sekä Mervi Tapolan ja Matti Nykäsen melkoisen myrskyisälle parisuhteelle. Näistä asioista ei voi puhua kuin suomalaisten kanssa, joten tarvitsin ympärilleni sopivan annoksen heimoveljiä ja -sisaria.

Siispä ihmisten ystävällisyyden, ilmojen, hintatason sekä suomalaisten vuoksi valitsin Thaimaan. Ekstrana tuli eksotiikka maassa ja ympärillä, joissa riittää tutustumista helposti yhden ihmisen elämän verran. Tarkemmin sanottuna päädyin Pattayalle, joka on tavallisten ihmisten paikka. Voin kokea olevani etiketin mukaan pukeutunut, vaikka menisin alushoususillani 7-Eleveniin.

Monen kymmenen matkan jälkeenkään en ole katunut, vaikka kai joka puolella kohtaa ihmisiä, joiden elämisen ehto on, että jotain on oltava vialla. Tuntuu välillä, että kaksi täysin samanlaista päivää ovat erilaisia ja toisena päivänä jotain on kääntynyt päälaelleen. Joku huudahtaa tullessaan ihastuneena Bangkokin lentokentällä, että "voi kun on ihanan lämmin" ja seuraavana aamuna tullessaan hotellihuoneesta samaan ilmaan, "voi kun on kuuma". 

Marmattajien listan piikkipaikan irtokyntensä lohkaisseelta valloittikin jokunen päivä sitten uusi valittaja tai oikeastaan aihe. Häntä suorastaan tympi tulla rantatuoliin aurinkovarjon alle, kun kuun asento oli tuonut laskuveden ja siirtänyt rantaviivaa kauemmas 😂.

Kolmen vartin aamukävely

Eilen kirjoitin eläkkeellä olevasta verokarhusta, joka asuu pelikentällämme, Buddha-aukion henkien talon seinustalla omassa saviruukussaan. Mutta ennen aamupäivän petanquepelejä, on usein takana joka-aamuinen kolmen vartin kävelyni. Se on oikeastaan ainut tapa miten hoidan fyysistä kuntoani tällä hetkellä. Olen hyvilläni tästäkin.

Jo toistamiseen oli mainio aamiaispaikkani aamulla kiinni, kun tallustin sinne normiaikaan. Aidan takana kurkisteli vain talon kissa, joka on lähes aina syömäseuranani. Mutta kotiinpäin kulkiessani, tumma auto tummine laseineen soitti äänimerkkiään. Kun en nähnyt sisään, jäin seuraamaan loittonevaa kulkuneuvoa. Se pysähtyi Travel Innin eteen ja autosta nousseet naiset vilkuttivat vimmatusti. Joten aikaa kun on, kävelin takaisin. Sen he palkitsivat ylimääräisellä leipäpalalla, paistetulla pekonisiivulla sekä ylipursuavalla ystävällyydellä.

Siinä hetkessä oli juuri se yksi neljästä syystä miksi pidän Thaimaasta. Ihmisten ystävällisyys, joka on minulle usein enemmän kuin myytävät tuotteet. Ajattelin, että onnellisten listalla keikkuu kotimaani piikkipaikalla ja Thaimaa sijalla 60 ja jotain. Että tekeekö arjen turvallisuus Suomen sijoituksen, kun ainakin hymy ja ystävällisyys ovat Aasiassa yleisemminkin varsin herkässä. 

Monesti päivääni liittyy muitakin eläimiä. Niitä ovat koirien lisäksi nykyisin myös Raittiiden rannan kesykyyhkyt ja oravat. Jotka tulevat syömään kädestä kulkukoirien lahjontapussini eväitä sekä vaatimaan osaansa pullakauppiaan varjon alle myymästä, herkullisesta leivonnaisesta. Tosin eilen orava oli sitä mieltä, että ainut syötäväksi kelpaava on sormeni.

Muutakin seurattavaa, muiden ruokkimaa aamuuni kuuluu. Matkalla on monta henkien asumusta tai taloa, joiden asukkaita lahjotaan paikallisten toimesta. Erityisesti pidän yhdestä, kuvan hyvin vaatimattomasta asumuksesta Kakkoskadun reunan muurin ja puiden siimeksessä. Tällä hetkellä pöytä tai talon edusta on katettu muun muassa punaisilla juomapulloilla ja kolmella leluautolla.

Reittieni varrelle mahtuu myös puretun Seven Seasin showroomien paikalle ilmestyneet kaksi mitä ovatkaan, jotka olen aamuisin nostanut takaisin pystyyn. Itse ajattelen öisten tuulten kaatavat ne, mutta ehkä joku minua selvemmin uskova ajattelee, että henget ilmaisevat näin tyytymättömyyttään. Sen tiedän tai oletan tietäväni, että kauniit ja koristeelliset maljat on asetettu kunnoituksesta maata kohtaan ja toivottamaan onnea sen muokkaajille ja muille työnsä tehneille.

Verokarhu valvoo pelejämme

Buddha-aukion petankkikenttä on tullut tänä talvena tutummaksi kuin koskaan aiemmin. Kuukausien ajan olen matkannut osaomistus-Zoomer X skootterillani sinne aamuisin useamman kerran viikossa. Petankista onkin ilon lisäksi tarttunut ihon alle sen verran, että olen oppinut pitämään pelistä.

Pelaajia kuitenkin on sesonkivuosiin nähden ollut vähän. Enimmillään kuusi, jolloin pelaamme paripeliä kolmen sijaan kukin kahdella pallolla.

Mutta sitä ennen edustus- ja tähtipelaajamme, usein Juha ja Mauri haravoivat alueen. Itse en ole tämänkään lajin kisällinä haravaan tarttunut, sillä toisesta katkesi varsi ilman minuakin. Sen sijaan roskia kerään joka kerta pelin tuoksinassa, koska aukiota käytetään moneen tarkoitukseen. Puiden varjojen ansiosta joku tuo autonsa parkkiin ja toinen paikallinen syö ajoneuvossa ruokiaan. Jonka jälkeen lounastaja tai illallistaja saattaa pudottaa eväspaperinsa kulkuneuvonsa viereen ja mennä menojaan. Minä niitä sitten keräilen heittovuorojen välissä betonirenkaan sisään, joskus ehkä poltettavaksi.

Joukossa oli vuosia seisseen, rikkoituneen veneenkuljetustrailerin alle jäänyt pieni, muutenkin reissussa rähjääntynyt ja toisen silmänsä menettänyt pehmonalle. Joka löytyi, kun joku vei vetolaitteen raadon parempaan talteen tai ehkä kunnostaakseen sen.

Joka tapauksessa söpön näköisen otson nostin pienen henkien talon seinää vasten ja annoin nimeksi Verokarhu. Se oli saanut viettää vuosia trailerin alla rauhallista elämää, joka loppui uudessa paikassa. Nyt se asuu omassa saviruukussaan, mutta muuttunut tilanne saattaa häiritä aukion koiria, sillä aamuisin valtiomme virkamies löytyy milloin minnekin retuutettuna. Tai ehkä hän käy omia aikojaan viihteellä eikä selviä aina takaisin kotiruukkuunsa. 

Minä myös vaatetan sitä ja se saikin päähänsä kentältä löytyneen lippalakin ja yhden tassunsa suojaksi jalkineen. Ensin katosi päästä hattu ja seuraavana yönä kenkä. Tilalle oli tullut toinen pehmolelu, joka viettää nyt aikaansa nallen turvallisessa sylissä. Suomalaisten rakastama Verokarhu pitää siitä yhtä hyvää huolta kuin konsanaan meistä melkein kaikista pitkine, välillä ahneilta tuntuvine käsineen. 

Lähdön läheisyys

Vaikka Jokilaakson neljästä kamerasta 8000 kilometrin päähän Siaminlahden rannalle ei juuri sitä näe, runsasluminen talvi on häviämässä jokavuotisen kamppailunsa kesälle. Paljon kaikesta minkä pakkasherra lumineen otti syksyn tullen luonnosta haltuunsa, on heräämässä jälleen unestaan.

Kun tarkkaan katson Jokilaakson yöstä livekameroiden tarjontaa infrapunan valossa, ensimmäiset hyönteiset ovat ilmassa. Tosin joskus talvellakin lintujen lisäksi saattaa joku muukin siipiveikko lennellä Merikonttikodin pihapiirissä. En ymmärrä kuinka se on mahdollista. Sanon niitä kaikkia talvihyttysiksi.

Kun olin lapsi, äiti halusi säästää kesän viimeisen kärpäsen. Sen surmaaminen tuotti hänen mukaansa huonoa onnea. Näin oli pitkin vuotta myös hämähäkkien laita. Niiden nitistäminen oli lähes rikos ja äitini kantoikin havaitessaan pölyrätin mutkassa sen mahdollisine seitteineen ulos.

Viiden kuukauden elosta Thai-talvikodissa on jäljelle pari viikkoa. Vuosikymmenten saatossa olen tehnyt eräänkin matkan lähelle sekä kauas. Ennen ajattelin joka kerta, että on mukava palata kotiin. Nyt tuntuu ensi kerran, että lähdön läheisyydessä en palaakaan minnekään. Thaikoti on tuntunut toiselta kodilta, josta en palaa minnekään, vaan lähden jonnekin.

Samalla on lisääntynyt ymmärrys suomalaisia kohtaan, joiden matkat Thaimaahan ovat kerta kerralta pidentyneet. Synnyinmaa on sitä mukaa himmentynyt. Viimein he ovat huomanneet asuvansa Thaimaassa ja kertovat, ettei heillä ole Suomessa enää mitään.

Huomaan itsessäni jotain samaa, sillä vaikka minulla on poika perheineen sekä veli perheineen, ainut yhteys heihin on sydämessäni. Ilman Jokilaaksoa, johon minun ei pitänyt koskaan edes kiintyä saati rakastua, minullakaan ei ehkä olisi enää riittävästi syitä palata Suomeen.

Raittiin elämäni rakkaudet ovat olleet minulle tärkeimmät elämänlangat. Ne kaikki olen menettänyt enkä tiedä istunko elämäni iltapäivässä enää milloinkaan kenenkään kanssa. Kun viimein olen oppinut hyväksymään itseni ilman muuttumisen vimmaa sellaisena kuin olen, elämään vahvasti tunteella, laittamatta narua kaulaan tai syöksymättä pullon kimppuun, huomaan, etten tahdo luopua itsestäni enkä omituisuuksistani. 

Silti sydämessäni toivon mahdollisesti mahdottoman tehtävän edessä, että jakaisin vielä elämäni jonkun kanssa. Löytäisin sen tai hän löytäisi minut ja pystyisimme hyväksymään toisemme kaikkinensa. Eikä niin, että jotain osaa vain siedämme, kunnes emme enää siedä. Tätä kaikkea yön syleilyssä pohtiessani luon mielikuvitus- ja haavemaailmaani unelmieni tikkuperhettä. Luulen, että heidän sukunimensä on Stickman.

Taidan tehdä tikkuperheen

Tuokio sitten kirjoitin hamuavani kämmenenkokoista älylaitetta, jossa olisi sisäänrakennettu kosketuskynä, jolla voisi piirtää, kirjoittaa sekä käyttää muutakin kuin mustaa väriä. Samassa yhteydessä saatoin mainita, että teen sillä ainakin tikku-ukon, sillä olen kovin huono piirtäjä kaikin tavoin.

Joka tapauksessa vaikka laitteeni odottaa minua vielä jossain Suomen kaupassa, todennäköisesti Jumbon Elisa-myymälässä, on tikku-ukko saanut mielikuvitusmaailmassani perheen ja alkanut elää siellä faktaa ja fiktiota-elämäänsä. Sitä en tiedä tuleeko tästä älylaitteeni sähköiselle paperiarkille tai jonnekin muualle totta, mutta sukua se on suomalaiselle tulitikkupariskunnan rakkaustarinalle. Se on naisten ja Stidit yhtyeen tai trion käsialaa. Sanat löysin vain jonkun nettiin muistinvaraisesti kirjoittamana:

"Pienen pieni tulitulitikku hammastikkua lempi,

hammastikku teräväpäinen päivästä päivään empi.

Paksupäinen olet, tyhmänlainen lienet,

välitä mä sinusta en laisinkaan.

Pienen pieni tulitulitikku,

päätti nyt mä kuolen,

mutta tapa millä kuolla, 

tuotti hälle huolen.

Järveen en voi juosta,

hyötyä ei tuosta, 

siispä raavin pääni kylkeen laatikon. 

Pienen pienen tulitikkupojan

kohtasi hän tiellä. 

Syttyi lemmenliekki,

kumpikin jo mietti,

kuinka saisin tuon mä tuosta pyydykseen. 

Pienen pieni tulitulitikku kosi rohkeasti,

toinen nyökkäs kainosti,

ja hehkui rikkiin asti.

Suostun minä sulle,

mieheks tulet mulle,

puntti saadaan tulitikkulapsia."

Tätä muistellessani mieleen palasi myös yli puolentoista vuosisadan takaa H. C. Andersenin hyvin kaunis ja surullinen satu pienestä tulitikkutytöstä, joka paleltui kuoliaaksi. Ehkä kirjoitan siitäkin joskus, kun ensin luen huolella sadun uudelleen tai ensi kerran. Nyt muistan vain, että olen sen tai siitä joskus lapsena kuullut. Tikuista saa siis helposti elävääkin asiaa, joten miksei myös yhden tikkuperheen.