Jyväskylän Katulähetys

Tämä kirjoitus olisi helpompi tai syytä jättää kirjoittamatta, jos Jyväskylän Katulähetys olisi ollut minulle vain työpaikka. Mutta se oli enemmän, se oli seurakuntani, se oli henki ja se oli elämä. Siksi on tuntunut äärimmäisen pahalta nähdä entisen työpaikkani ja hengellisen kotini pahoinvointi.

Katulähetys kasvoi pienestä vapaaehtoistyötä tekevästä järjestöstä valtakunnan suurimmaksi ja merkittävimmäksi katulähetysyhdistykseksi. Sen juuret hengellisen työn lisäksi olivat rintamille lähetetyt paketit Suomen ollessa sodassa.  Alusta saakka työn tärkeä osa oli auttaa asunnottomia ja kodittomia. Haluttiin, että rintamalta palaaville miehille olisi tarjottavana jotain enemmän kuin väestösuoja tai Vapahtajan tallipaikka. 

Nykyisin Katulähetyksen palveluita tarvitsevat edelleen kodittomat, mutta he eivät tule rintamalta, vaan kaduilta, vankiloista ja muista, erilaisista laitoksista. Mukaan on tullut myös enemmän naisia ja yhä nuorempia. Moni käyttää alkoholin lisäksi monia muita aineita laittaakseen päänsä ja koko elämän entistä sekaisemmaksi.

Viime vuonna meitä oli kourallinen pitkän päivä- ja yötyön Katulähetyksessä tehneitä, jotka olimme valmiit auttamaan, jotta yhdistys olisi päässyt ahdingosta ja matkasimme suurin odotuksin yhdistyksen kokoukseen Jyväskylään. Mutta jo ensimmäinen henkilövalinta osoitti, että johto ei luovu vallastaan vapaaehtoisesti. Se oli surullinen kokous. Aika ennen sitä sekä jälkeen on ollut yhtä surullista.

Toimintojen alasajo ja omaisuuden myynti jatkuu ehkä niin kauan, että on sama luu kädessä kuin vuonna 1945. Jäljellä on silloin vain kourallinen vapaaehtoisia, jotka tarjoavat teetä ja sanomaa kaduilla niille, joilla ei ole lämmintä paikkaa mihin päänsä kallistaisi.