Kansallinen veteraanipäivä on kesäni alku

Se on Suomessa sotaveteraanien kunniaksi 27. huhtikuuta vietettävä juhlapäivä ja yleinen liputuspäivä, jota vietettiin ensimmäisen kerran vuonna 1987 Lahdessa osana Suomen itsenäisyyden 70-vuotisjuhlavuotta. Ehdotuksen teki pääministeri Kalevi Sorsa ja asia vahvistettiin valtioneuvostossa puolustusministeri Veikko Pihlajamäen esityksestä 1986.

Suomalaisjoukot nostavat lipun kai joka vuosi kolmen valtakunnan rajapyykille Lapin sodan päätyttyä 27. huhtikuuta 1945. Samalla Suomen osuus toisessa maailmansodassa päättyi. Se on jäänyt Suomen puolustusvoimien viimeisimmäksi sotapäiväksi ja loputkin Saksan 20. vuoristoarmeijan sotilaista vetäytyivät kello 13.30 mennessä Kilpisjärveltä Norjan puolelle rajaa. Kansallista veteraanipäivää ei vietetä voitonjuhlana, vaan sillä on kaatuneiden muistopäivääkin rauhanomaisempi luonne.

Minulle muistopäivällä on henkilökohtainen merkitys ja käyn vanhempieni ja siskoni haudoilla Tuusulan Paijalassa. Koska tiedän äitini ja isäni tekemisistä sotien aikana vain vähän, mielikuvittelen lisää. En tiedä tai muista edes milloin he avioituivat. 

Itse synnyin 16.05.1950 ja olen heidän rakkautensa ensimmäinen hedelmä. Sitä ovat myös veljeni ja siskoni, joka on haudattu ikiuneen vanhempiemme viereen. Hänen, Irmelin ansiosta olen saanut kokea vanhemmuuden ja isovanhemmuuden omalla, paljon kipeyttä sisältävällä tavallani. Monesti olen surullinen, kun muistot tulvivat mieleeni Joklaakson tulvavesien tavoin. 

Tätä kaikkea kyynelehdin eilenkin hautapaikan äärellä orvokkeja istuttaessani. Ne selviävät kesään tai sitten eivät, sillä vielä on yöpakkasia. Päivä on kuitenkin minulle vuosittain kesän ja lumien alta nousevan uuden elämän alku. Kotiin palatessani Soiniityntie oli tullut kokonaan esiin veden alta ja sillankaiteella keikkui västäräkki. Sille sanoin tervetuloa Suomeen ja jatkoin: "Älä kuole viluun, sillä tulostasi on vain vähän aikaa kesään."