Mikä meissä on vialla vai eikö mikään?

Sota Ukrainassa on hirveä asia, joka osoittaa kuinka vähän ja hitaasti ihminen loppujen lopuksi muuttuu. Ja vaikka muuttuukin, niin mihin suuntaan? Vuosikymmenten saatossa olen monesti ja monelta kysynyt miksi me olimme mukana piirittämässä Leningradia. Ei siihen kukaan koskaan ole vastannut kuin puolustellen tai kiemurrellen. Mutta siellä olimme natsien kanssa. Piirityksessä kuoli yli miljoona venäläistä. Ihmiset söivät kissansa ja lopulta toisiaan selvitäkseen hengissä. Yksi ylipäätään sodasta selviytyneistä oli Vladimir Putinin isä. Nyt poika toteuttaa isänsä kokemuksia ja kielsi, että terästehdasalueelle Ukrainassa ei hyökätä, vaan määräsi alueen saarrettavaksi niin, että "kärpänenkään ei pääse sieltä pois".

En koskaan lapsenakaan kuulunut kiusaajiin, vaan olin pikemminkin kiusattu. Olin lättänenäinen kapiaisen kakara ja toivoin monesti itkiessäni itseni uneen, että olisin aamulla herätessäni kuten muutkin eikä kukaan enää kiusaisi minua. En muuttunut yön aikana, mutta selvisin ja se kaikki teki minusta omien polkujen kulkijan ja aika tavalla elämää rakastavan, usein heikomman puolella olevan.

Kouluaikana oli muun muassa uskontotunnit, joilla kerrottiin, että ihminen ei ole pohjimmiltaan suinkaan hyvä vaan paha. En tätä ymmärtänyt silloin enkä vieläkään, joskin uskon nykyisin, että se voi hyvinkin olla totta. Se selittäisi paljon pahuutta ja sitäkin miksi jo lasten hiekkalaatikolla joku on ilkeämpi kuin toinen.

Joskus tai itseasiassa aika useinkin on Facessa kirjoituksia, kun joku on hiiltynyt, jos kaveriksi otettu ei koskaan kirjoita mitään. Nyt huomasin jonkun ärsyyntyvän siitäkin, kun joku toivottaa vain huomenta ja hyvää yötä. Omissa kavereissani on paljon tällaisia. Se sopii hyvin, sillä kaikilla on syynsä olla Facekaveri. Joku ainoastaan kerää niitä, kunnes 5000:n kiintiö on täynnä. Moni hiljainen haluaa taas kuulua johonkin yhteisöön ja olla vain mukana. Eikä suuna ja päänä, kuten itse usein.

Kirjoitan paljon enkä lainkaan aina siksi, että haluasin sanoa jollekin jotain. Haluan silti purkaa mieltäni ja kokemaani. Koska asun ja elän yksin, ei minulla ole puhe- eikä keskustelukumppania. Joten juttelen somemaailmassa, jossa joku sanomisiani kuuntelee tai lukee, sillä nykyisin tekstin voi myös muuttaa puheeksi. Tämänpäiväinen ihmettelyni ihmisen pahuudesta on ehkä juuri sellainen, etupäässä itselle kirjoitettu tai puhuttu, sillä puheenkin voi muuttaa älylaitteella tekstiksi.