Lähtölaituri vai päätepysäkki?

Eilen olin kutsuttuna Jorma Niemelän muistotilaisuudessa Tampereen Vapaakirkossa Puutarhakadulla. Käytin puheenvuorokin, kun sitä minulta etukäteen pyydettiin. Pitkään pohdin mitä haluaisin sanoa Kaimalleni ja hänen läheisilleen viimeisenä tervehdyksenä. Sitten muistin, että olin kirjoittanut blogin, kun kuulin Jorman kuolemasta. Joten kerroin uudelleen mitä olin siinä hetkessä laittanut sähköisin kirjaimin sähköiselle sivulle. Sen voit lukea tästä. 

Mukava 350 kilometrin ja iltapäivän reissu, vaikka se olikin haikeutta täynnä. Mukavaksi sen teki Päivis, joka suostui kuljettamaan minua tulvan saartamasta Jokilaaksosta eestaas, kun ajoin ensin kylälle mönkijällä. Päällä valkoinen paita kalvosinnappeineen ja tumma puku sekä mustat kävelykengät. Harvinainen asu traktoriksi rekisteröidyn kulkuneuvon kuljettamiseen. 

Monin tavoin mieltä liikuttavaa oli tavata Jorman omaisten lisäksi muistajien joukosta minunkin tuttujani yhteisen matkamme varrelta. Sininauhaliiton pitkäaikainen veturi on yhä mielessäni iloisena ja elinvoimaisena, joka vaikuttaa suruni syvyyteen. Seppo Sulkko, Antti Lemmetyinen, Kimmo Sainio, Sakari Selin, Lasse Murto, Ari Inkinen ja niin edelleen ovat kaikki hienoja miehiä ja matkakumppaneita.

Monesti olen hautajaisissa ja muistotilaisuuksissa kuullut kauniita sanoja ikimuistoisista tapahtumista vuosikymmenten varrelta ja ajatellut, että, usein vaatimaton puurtaja, olisi ansainnut kuulla kaiken sen eläessään keskuudessamme.

Tai mistä minä tiedän, vaikka laillani uskonkin, mitä lähtijä tai lähtenyt kuulee vai kuuleeko koskaan enää mitään missään muodossa. Sillä enhän tiedä sitäkään, kun elämä irtaantuu ruumiista, onko se kaiken päätepysäkki vai lähtölaituri ajasta ikuisuuteen.