Kaipuuta ja itsensä etsimistä

Isänpäivä laittoi minut yöllä pohtimaan läheisiäni. Lähinnä niitä, jotka ovat minulle sitä, mutta minä en ole heille sitä samaa. Tai en ainakaan koe niin. Läheisyyttä siis.

Joskus kauan sitten huvituin pikku tarinasta, jonka tarkoitus oli kertoa miehen juroudesta tai jostain sen tapaisesta. Siinä pariskunta oli ollut jo vuosikymmeniä naimisissa ja vaimo purki mieltään, kun mies ei koskaan sanonut rakastavansa puolisoaan. Oli vaan todennut vaimon tätä kaivatessa, että "minä olen sen kerran papin edessä sanonut ja luvannut. Ilmoitan kyllä, jos se muuttuu".

Minua se ei enää huvita, sillä viimeisen avioliittovuoteni aikana kaipasin sitä päivittäin. Mutta Päivis ei sitä enää juuri sanonut. Koin selvästi ja syvästi, että jotain minulle hyvin rakasta ja kaunista oli väliltämme kuollut tai kuolemassa.

Kun tätä monesti anoen kerjäsin, sanoi hän, että "pesen pyykkisi, siivoan kodin ja laitan ruokasi, eikö se kerro sinulle mitään". Kertoihan se. Jotain sellaista, jota Päivis ei koskaan ymmärtänyt. Tai ei sanonut. Tai sanoi, mutta minä en kuullut.

Kun sitten kirjaimellisesti meillä laitettiin lusikat jakoon, olen monesti tätä pohtinut. Että mitä hän halusi viestittää. Vielä enemmän sen jälkeen, kun hän lopetti välillemme jääneessä asiachattailyssäkin moin, huomenta tai terve sanomisen.

Kun hän ajaa työkseen ja huvituksekseen Vantaan taksia, sanoin kerran, että onhan se jotenkin itselleni outoa, että minun pitäisi tilata sinut taksina pihaan, jotta sanoisit minulle terve tai jotain sen tapaista. En ole kokeillut, sillä luulen, että hän ei tervehtisi silloinkaan, vaikka se asiakaspalveluun kuuluukin.

Toisaalta olisihan se linjassa sen kanssa, kun hän tarjosi minulle rakkauden osoituksena tai sijaan puhtaita vaatteita, pestyjä lattioita sekä ruokaa. Nekin voin ostaa rahalla monelta naiselta. Kuten  taksinkuljettajan tervehdyksenkin.  Sen sijaan maksettu rakkaus ei ole koskaan ollut minun juttuni. Tai hinta pitää olla niin hyvin piilotettu, etten sitä käsitä.

Kun Päivis pyynnöstäni lähti, jäi yhteisen Merikonttikotimme keittiön pöydälle vierekkäin Muumimamma ja -pappa lusikat. Niitä katselin silloin tällöin kaihomielellä. Mutta yhtenä päivänä kotiin tultuani, oli lähtenyt mammakin. Silloin ajattelin, että nyt on sitten lusikatkin jaettu. Ehkä Päivis vei Muumimamman siksi, koska luissaan tunsi, että lusikassa oli minulle osa hänen sieluaan.

Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa.