Ken vaivojansa valittaa, ........

Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki, sanoi äitini aikoinaan ja taatusti monet muutkin.

Kun olin nuori, elvisteltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten sekä tyttöjen määrillä. Ja nyt, aikuisen oikeasti aikuisena on keskustelun aihe usein sairauksien, vaivojen sekä lääkkeiden määrät.

Mutta en minä millään niillä ole koskaan leveillyt, sillä olen vain yksi, silloin tällöin yksinäinen mies monien kaltaisteni joukoissa. Itselläni on ainoastaan tavallisena pälliäisenä olemisen armolahja. Ainutlaatuinen kylläkin olen, sillä toista samanlaista ei maailmankaikkeus kantane. Joku, joka luulee minut tuntevansa, voisi tähän parahtaa, että Luojalle kiitos 😉.

Ehkä suurin elämääni muuttanut päätökseni on ollut pesäero päihteistä lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Iso siksikin, sillä ilman sitä olisin satavarmasti tuonelassa tai pysyvästi laitoshoidossa. Se oli hieno päätös, enkä siihen koskaan Luojalta apua pyytänyt. Ajattelin, että itse viinani suuhuni kaadan ja itse jätän kaatamatta.

Armahtavaista mieltä sekä pitkää ikää Häneltä olen sen sijaan silloin tällöin anellut. Toistaiseksi olen tullut kuulluksi. Ja Isä on sallinut minun jatkaa elämääni, jota myös rakastan.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1950 syntynyt mies elää keskimäärin 85 vuotiaaksi. Joten siinä isossa ikkunassa olisi taivalta vielä jäljellä kelpo matka. Voi olla tosin, että ymmärsin väärin tai se on vain toiveajatteluani.

Reipas kymmenen vuotta sitten pumppuni oli ottamassa lopputilin, jos ei meno muutu. Makasin Meilahden sydänvalvomossa ohuttakin ohuemman elämänlangan varassa ja olin valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Joka solullani koin, että Päivis rakasti minua tavattomasti. En voinut lähteä enkä tehdä niin hänelle. Se piti minut tässä ajassa, josta olen elämäni naiselle hautaan saakka ja sen jälkeenkin kiitollinen. Ikuisesti.

Mutta se ei kantanut meitä yhdessä Ison kiven juureen, jonne toivon osan tuhkastani ripoteltavan. Ja loput Jokilampeen, josta sillä on vapaus virrata vaikka Thaimaan kotirannallemme. Sieluni kulkekoon savuna taivaanrannan ylisille, sateenkaaren tuolle puolen.

Tätä kirjoittessani olen kipeä ja kuumeinen ja ehkä tekstikin siksi alakuloinen. Toivon, että saan elää minulle varatut päivät täyteen. Ja että molemmat, ruumis sekä äly hyytyvät yhtä aikaa ja olen silloin valmis lähtemään.