Isänpäivä

Eilisen blogini päätin sanoihin: "Luulen, että huomenna kirjoitan siitä miltä tuntuu odottaa isänpäivätervehdystä pojalta, joka on lähes aikuisena itse saanut valita vanhempansa."

Lapsuudenkodissani oli aina kesälapsia, jotka tosin olivat meillä pitkiä aikoja muulloinkin. Vanhempani, kuten minäkin, pidimme heistä kuin omista lapsista, sisarista tai veljistä. Isältäni ja äidiltäni opin, että lapsia ei tarvitse tehdä rakastaakseen heitä.

Viime vuosiin saakka en kaivannutkaan biologista vanhemmuutta millään tavalla. Sitä Luoja ei ole minulle suonut tai kai muutenkaan hyväksi nähnyt. Joskus ajattelenkin elämäni kaikkia metkuja sekä mutkia, joita en ymmärrä. Että välillä elo taikka olo tuntuisi helpommalta, jos en uskoisi koko Luojaan. Tämäkin pohdinta on eräänlainen umpikuja, sillä mikään ei synny tyhjästä. Ei kivensiru eikä Niiloon iskeytynyt punkki.

Hyväksyin, että minulla ei ole eikä tule olemaan omia lapsia. Mutta tämä tuntematon, minulle usein niin perin outo, elämän ja kuoleman valtias oli ajatellut toisin.

Yhtenä yönä 6-vuotiaasta pojasta, samaa verta kuin minäkin, tuli orpo. Joka äitinsä kuoltua kysyi, että Jeesus pitää äidistä huolta taivaassa, kuka minusta huolehtii täällä? Tämän tehtävän otin vastaan sanomalla Markolle ensimmäisen vaimoni Liisan kanssa, että uusi kotisi on luonamme. Ja niin meille tuli kuusivuotias poika.

Olin päättänyt, että adoptoinnista Marko päättää itse murkkuikäisenä tai sen jälkeen. Olemme siihen saakka pienelle pojalle ne kaksi aikuista, jotka toivoisin jokaisella lapsella olevan. Me olimme oikeuden päätöksellä hänen lailliset huoltajat ja holhoojat. Ja teimme vuosittain tiliä tekemisistämme sosiaalitoimelle.

Näin oli hyvä ja vuodet kuluivat. Olin luvannut, että koulun suhteen hiostamiseni loppuu ylioppilaslakkiin, josta lupauksesta myös pidin kiinni. Saatuaan hatun päähänsä, sanoi Marko yllättäen, että hän haluaa adoptoida meidät. Olivat syyt mitkä tahansa, Marko valitsi vanhempansa ja meistä tuli virallisesti perhe laillisine isineen ja äitineen. Näin on myös hyvä, ajattelin vuosikymmenet.

Rakastin ja rakastan nyt jo keski-ikäistä poikaani paljon, kuten hänen vaimoaan ja tytärtäänkin, Sini Oliviaa.

Vuodet vierivät edelleen, kuten niillä on tapana eikä tämäkään onneni kestänyt iäti. Tein parhaani, mutta se ei riittänyt eikä minulla ole juuri yhteyttä poikaani tai hänen tyttäreensä. Eikä enää lapsen äitiinkään. En tiedä miksi on näin. Se raastaa joskus, mutta ehkä niin on tarkoituskin.

Silti jaksoin ja jaksan joka isänpäivänä odottaa ja huokaista yläkertaankin, että jos kuitenkin jotenkin, vaikka yhden sanan tekstiviestillä muistaisi.

Mutta puhelin on vaiti. Juuri tämä on sitä osaa yksinäisyydestä, josta toivon pääseväni irti. On surullista tehdä itselleen tiliä, kun en tiedä mitä olen tehnyt väärin.

Kukaan rakkaistani ei ole kestänyt lähelläni tai minä en ole kestänyt heidän lähellään. Paitsi äitini ja isäni. Välillä olen yksin ja yksinäinen. Itken, kun onnettomaan sydämeeni hiipii kaipuu. Joka sanoo "Jorma on tehtävänsä tehnyt, Jorma saa mennä".

Joskus olen elämässäni kysynyt itseltäni milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta. Yhtä monta kertaa olen vastannut "en tiedä, mutta ei ainakaan vielä".

Vaikka elämäni on tällä hetkellä melankolista ja mollivoittoista, olen jokaisesta tuokiosta kiitollinen ja aloitan yhä uudelleen alusta. Niin nytkin, jos Luoja sen minulle edelleen sallii.

Ehkä maailman jossakin kolkassa on lapsi äitineen ja sisarineen, jolle kelpaisin ja riittäisin tällaisena. Ja heillekin olisi elämä opettanut, että epätäydellinen voi välittää ja rakastaa täydellisesti sekä kaivata rakkautta.

Luulen, että vain koirat kohdallani ymmärtävät tämän. Asun osin Niilo-koiran kanssa ja kysyn joskus siltä, että jos joskus tarvitsen, kuka minusta pitää huolen täällä?