Eeki Mantere alias Viktor Kalborrek lauloi pirskeiden jatkoilla kodissani, Puolimatkakoti Kalliomäessä Tuhansien tähtien hotelli -biisin. Eeki olikin ainut päihtynyt juhlija. Hienoja muistoja.
Pidin myös puheen, jossa puhuin mielestäni mukavia. Ihmettelin ja kysyinkin miksi kaikki vaikeat asiat tapahtuvat minulle nyt, kun en enää tiedä mistään mitään? Että mikseivät ne tapahtuneet, kun olin 15-20 vuotias ja tiesin kaiken.
Lopetettuani veljeilyn viinan kanssa lähes neljäkymmentä vuotta sitten, jatkoin elämääni päihteiden ja niiden käyttäjien parissa. Sillä viina oli ainut asia, josta tiesin elämässä tarpeeksi. Muutokseen ja ammatiksi asti.
Tämä taival on tuonut paljon kavereita, ystäviä ja tuttuja, mutta myös herneen tai koko hernepensaan klyyvariinsa vetäneitä. Jotka omassa riippuvuudessaan ovat omaa napaansa täynnä vielä minuakin enemmän.
Myös minä olen ymmärtäjä, mutta he eivät kestä sitä, vaan kilahtavat. Kukin tavallaan. Sillä kanssani tulee usein piste vastaan, jolloin myötäeläminen heidän ehdoillaan on osaltani loppu.
Mutta ei heitä hevin mikään järjellä selitettävä voima pysäytä. Siinä eivät paina vanhemmat, puoliso tai lapsetkaan mitään. Kaikki uhrataan, jotta oma luumu pysyy sekaisin. Kunnes kuolo korjaa. Ja haudalla seisoo vain oma äiti ja tytär toivottamassa hyvää, viimeistä matkaa.
He uhraavat kaiken omalle, itsekkyyden alttarille voidakseen jatkaa sumuista ja harhaista elämäänsä loppuun saakka. He ovat laillani väärien valintojen asiantuntijoita, mutta eivät pysty kääntämään sitä voimavaraksi.
Eilen tuli mainittu piste vastaan yhden, monta vuosikymmentä tuntemani, kaiken tietävän kanssa. Joka elää ikuista lapsuuttaan kasvamatta ehkä koskaan aikuiseksi muuten kuin kooltaan ja iältään. Hän jakaa pahaa oloaan huitoen netissä Don Quijoten lailla vähintään puolen tusinan profiilin takaa. Jotka kaikki ovat välillä Facen toimesta boikotissa tai muuten jäähyllä.
Mutta silti nämä kaikkitietävät, joita kutsun karvattomiksi violettitukiksi sen jälkeen, kun he menevät suuta aukoessaan henkilökohtaisuuksiin, ovat minulle tärkeitä ja rakkaitakin.
Sillä tiedän mitä on kaipuu, kun sydämen salaisissa sopukoissa toivoisi jonkun rakastavan itseään edes vähän sellaisena kuin on vaatimatta mitään. Mutta se vaatii läheisiltä sitäkin enemmän. Sillä omassa ja itsekkäässä maailmassa sitä kovemmin rikki mennyt lyö takaisin, mitä enemmän toinen yrittää välittää.
Eilen sain yhden episodin päätteeksi uuden, solvaukseksi tarkoitetun määritelmän. Olen "setämies". Joten aamun avaukseksi selvitin itselleni mitä kaikkea onkaan tämä setämies. Kyllä, olen kaikkea sitä ja kannan nimityksen mielelläni 👍👍.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti