Koira ja ihminen

Koira on minulle aivan liian vaikea aihe, jotta pystyisin kirjoittamaan siitä itseäni tyydyttävällä tavalla blogin, kolumnin saati kirjan.

Tämän nelijalkaisen ja ihmisen suhde on niin moninainen, niin kauan kestänyt ja niin ainutlaatuinen. Siihen mahtuu suurempaa kiintymystä, rakkautta, uskollisuutta, inhoa, pelkoa, vihaa ja erilaisia käyttötarkoituksia kuin minkään muun eläimen kanssa.

Koiralla onkin aivan erityinen paikka sydämessäni. Mutta niin on monella muullakin, jotka ajattelevat ja kokevat asian aivan toisin. Kun kirjoitan aiheesta paljon tai ainakin usein, tiedän palautteesta, että on ihmisiä, jotka vihaavat koiria enemmän kuin mitään muuta eläintä maailmassa. Heilläkin koiralla on oma, erityinen paikkansa ja otteensa.

Aivan oma lukunsa ovat ihmiset, joille on ykshailee onko koiria olemassa vai ei. Ehkä se ei kuitenkaan loppupelissä ole näin, sillä lähes kaikki ihmiset ovat elämänsä aikana jollakin tavalla tekemisissä niin sanottujen "hyötykoirien" kanssa. Tai ainakin välillisesti hyötyvät niiden tekemistä palveluksista ihmisille.

Me tiedämme vain murto-osan koiran ja ylipäätään eläinten ihmisiäkin hyödyttävistä ominaisuuksista, vaikka aikaa tutustumiseen on ollutkin melkoisesti.

Ei ole kovinkaan kauaa, kun luin tieteellisen julkaisun, joka kertoi ihmisen ja koiran yhteisen taipaleen olevan noin 14 000 vuotta pitkän. Mutta viikko sitten tupsahti Siperian ikiroudasta koiranpentu, jonka ikä oli tiedemiesten mukaan 18 000 vuotta. Sama julkaisu kertoi, että yhteinen taivan ihmisen kanssa saattaa olla puoletkin pitempi.

On mielenkiintoista mielikuvituksen kanssa hieman aikamatkailla. Joku osa minusta sanoo ihmisen muuttuneen vuosituhansissa paljon ja joku osa, että loppupeleissä ei lainkaan. Matkaan on tarttunut opittua sivistyneisyyttä ja tietoa valtavasti, muttei lainkaan aidosti sisäistettyä sydämen sivistystä. Joka minulle on sellaista, jota toivoisin olevan itselläni.

Mutta ihminen hakkaa rottinkikepillä koiraa kuten ennenkin. Pitää sitä muutaman metrin kahleissa sekä nälässä ja kohtelee kaikin tavoin huonosti.

Heille on mahdotonta ja mielestään tarpeetonta pysähtyä ajattelemaan, että oli tämän kaiken luoja sitten kuka tai mikä tahansa, ihminen on siinä juoksussa yhtä tarpeeton tai tarpeellinen kuin kaikki muukin elävä.

Monessa maassa, Thaimaa mukaan lukien, on mahdollisuus kokea häivähdys kaukaa menneisyydestä. Sillä koira, joka ei koskaan ole antanut ihmisen koskettaa itseään on jotain aitoa ja alkuperäistä. Se on paljon muutakin kuin kapinen irtorakki tai kulkukoira. Sen luonteessa ja elämässä on jotain, jota siinä on ollut tuhansia vuosia.

Silti sille sopii olla ihmisen paras ystävä. Sen luottamuksen saavuttaminen on joskus aikaa ja kärsivällisyyttä vaativa työ. Mutta sen romuttamiseen tarvitaan vain yksi Adidasasussa ja Niken lenkkitossuissa sekä rottinkisauva kädessä kulkeva koirien vihaaja. Nämä koirapelkääjät ovat opettaneet koiran pelkäämään ja vihaamaan ihmistä. Mutta kuka opettaisi heitä ymmärtämään tämän?