Ollako ikuisesti vai eikö olla?

Buddhalaisuuden mukaan jälleensyntyä voi jumalaksi, titaaniksi, ihmiseksi, eläimeksi, nälkäiseksi aaveeksi tai helvetinolennoksi. Ylin olotila kuoleman jälkeen lienee nirvana. Toisin kuin Jeesus, Buddha puolivuosituhatta aikaisemmin sanoi olevansa vain ihminen eikä hänellä ei ollut tarjota helvettiä ihmiselle kuten kristinuskossa.

Vaan jos et viettänyt kelpo elämää, sinut voidaan palauttaa maan pinnalle jossain mainitsemistani olomuodoista. Saat helvetin sijaan uuden mahdollisuuden. Voit syntyä vaikkapa kulkukoiraksi, joita oikeastaan vain munkeilla on lupa kurittaa. Siksi, että uudesti syntynyt ihminen pääsisi eroon koirana olosta tai eläisi siinä kelvollisesti. Jos hyvin käy, voikin seuraavassa elämässä olla jumala. Jos taas epäonnistuu hyvän elämän tavoittelussa, saattaa syntyä helvetinolennoksi. 

Kristinuskon näkökulmasta harhaoppia suomalaisille syötti Sakari Topeliuskin, jonka raakaakin raakempi Sylvian joululaulu on äänestetty ainakin kaksi kertaa maan kauneimmaksi joululauluksi. Sen sanat kertovat: "Mutt' ylhäällä orressa vielä on vain, se häkki mi sulkee mun sirkuttajain. Ja vaiennut vaikerrus on vankilan. Oi, murheita muistaa ken vois laulajan?” Laulussa lauletaan häkistä, johon laulun minä eli mustapääkerttunen on suljettu silmät puhkaistuna, jotta se yölaulajana houkuttelisi lajitovereitaan lentämään suoraan pyydystäjien verkkoon. Minkä jälkeen niiltä otetaan kieli herkuttelijoiden syötäväksi. Kaunis joululaulu, eikö niin? 

Toisessa yhtä tunnetussa Topeliuksen laulussa kerrotaan varpusesta jouluaamuna: "Varpunen pienoinen, syönyt kesäeinehen, järven aalto jäätynyt talvipakkasessa. Pienen pirtin portailla oli tyttökulta: "Joulu on, koditon varpuseni onneton, tule tänne riemulla, ota siemen multa!" Tytön luo nyt riemuiten lensi varpukulta: "Palkita Jumala tahtoo kerran sinua. kiitollisna siemenen otan kyllä sulta! En mä ole lapseni, lintu tästä maasta, olen pieni veljesi, tulin taivahasta. Siemenen pienoisen, jonka annoit köyhällen, sai sun pieni veljesi enkeleitten maasta."

Joku on sanonut, että humalaisten ja lasten suusta kuulee totuuden. On myös sanottu taivaan olevan lasten kaltainen, josta jokainen lapsi on osallinen. Mutta mitä sanovat tähän ne kristityt, jotka vievät lapsilta joulupukin, mutta kertovat tytön pikkuveljen olevan jouluna varpusena lintulaudalla?

Pattaya Suomi-Seura ry, osa 3

Jos yhden henkilön nimeäisi, niin Seuran nosti monipuoliseksi toimijaksi monivuotinen puheenjohtaja Risto Nyman. Luulen, että hän olisi tehnyt sen ilman hallitustakin. Risto ei ollut asioista päätettäessä joukkuepelaaja, jonka sain huomata monesti tultuani valituksi Klemolan Mikon jälkeen pitkäaikaiseksi varapuheenjohtajaksi.

Nymanissa ja nykyisessä puheenjohtajassa Christer Mannilassa on eroa kuin yöllä ja päivällä, mutta on yhteistäkin. Seuran kannalta merkittävintä on molempien halu tehdä pyyteettömästi paljon työtä yhdistyksen, sen jäsenistön ja muidenkin palveluiden käyttäjien eteen.

Entiseen ei ole paluuta, vaikka tilat tyhjänä ovatkin

On kuitenkin hyvin vaikeaa saada jäsenistö kokemaan, että Pattaya Suomi-Seura on meidän kaikkien yhteinen juttu. Jonka eteen on mukava käymisen lisäksi ehkä tehdäkin jotain pientä tai isompaakin. Jäsenkato ei selity koronalla, sillä tältä osin alamäki alkoi jo aiemmin. Tätä pohdin viimeksi eilen, kun huomasin Facebook-sivuilta, että Seuran yhteiset saunavuorot alkavat silloin ja silloin, maksavat jäsenille niin ja niin paljon ja vastaavasti ei jäsenille niin ja niin paljon.

Mutta on kolmaskin saunojien ryhmä. Nimittäin he, jotka kantoivat vastuuta yhteisestä asiasta ostamalla 100 euron osakkeen tai usemmankin, jotta olisimme saaneet velattomat, omat toimintatilat. Hankintaan sisältyi sauna- ja allasosaston korvaukseton ja rajaton käyttöoikeus. Kun osakkeita ei mennyt kaupaksi toivottua määrää, jää nyt maku, että Seuraa taloudellisesti tukeneet olivat kuin palvelija, jolle hienostorouva sanoi pitkin nenänvartta: "Mauri on työnsä tehnyt, Mauri saa mennä."

Vaikka jo pitkään lienee ollut selvä asia, että tilat ovat saavutettavuudeltaan muotisanaa käyttääkseni "haasteelliset", ei se ole koko totuus. Sillä silloin kun Suomen suurlähetystö vierailee tai Seura toimii suomalaisten vaalien äänestyspaikkana, on jälleen muotisanaa käyttääkseni "tupa täynnä". Väki osaa ja pääsee paikalle, kun on riittävän mielenkiintoinen syy tulla. 

Voi olla, että kävijöitä ei koskaan ole tarpeeksi, jos emme pysty juuri muuta kuin kilpailemaan suomalaisten yritysten kanssa tarjoamalla ruokaa ja juomaa sekä elintarvikkeita mukaan. Eikä se oikein ole edes Seuran tarkoituskaan. Ymmärrän kyllä yrityksen, sillä kun velkaa on paljon, helposti liiankin tärkeäksi muodostuu toiminta, joka tuottaa tyhjään kirstuun bahteja. 

Jos itse olisin jotain muuta kuin rivijäsen, istuisin Timosen kanssa samaan pöytään kuin tiloja ostaessammekin. Neuvottelun aihe voisi olla millä ehdoilla yhtiö, jonka piti tilat omistaa, voisi niistä luopua.

Pattaya Suomi-Seura ry, osa 2

Tänään pihan kukko nukkui yli 2 tuntia rokuliin ja elämöinti alkoi vasta puoli viiden jälkeen. En tiedä alkaisivatko sen äänekkäät toimet ärsyttää, jos niitä kauan kuuntelisi aamusta toiseen. Olen nimittäin huomannut nettimaailman päivityksistä joidenkin Thaimaan kävijöiden siitä kärsivän. Luulen kyllä, etten kuulu tähän joukkoon, vaan hyväksyn tältäkin osin asiat, joita en voi muuttaa.

Siitä AA:n tyyneysrukouksen osasta on helppo siirtyä muistelemaan Pattaya Suomi-Seuraa, jonka tiloissa kyseinen toveriseura on kokoontunut iät ja ajat, usein parikin kertaa viikossa. Kaihoten, vähän alakuloisenakin muistelen hoivakodissa toipumassa olevaa Markkua, joka aina tunnollisesti valmisti tilan ryhmäkokousta varten. Sen jälkeen hän somepostauksilla toivotti väen tervetulleeksi.

Minulle Pattaya Suomi-Seura tuli tutuksi liki viisitoista vuotta sitten. Mutta vielä enemmän tutuksi se tuli, kun Seura halusi lisää tilaa. Silloinen puheenjohtaja Risto Nyman laitteli viestejä vähän sinne tänne, että olisiko halukkaita vuokraamaan ylimpiä kerroksia vaikkapa asunnoiksi. Sillä palveluiden käyttäjä ei neljänteen kerrokseen kiipeä lehden lukuun, kirjastoon eikä kahvillekaan. Tiloista piti saada vuokratuottoja, sillä muuten eivät talouden rahkeet riitä.

Ihastuin ylimpään, jolle ei muita ottajia ollut. Sinne teimme ja sisustimme Päiviksen kanssa ensimmäisen Thaikotimme. Viihdyimme loistavasti, vaikka kutsumattomiakin vieraita välillä oli moskiitoista muihin siivekkäiseen sekä varkaista rottiin.

Nimittäin kerran yöaikaan alitajuntaisesti heräsin kännykän kilahdukseen. En noussut ylös, vaan käänsin kylkeä ja jatkoin uniani. Ehkä olisi pitänyt, sillä aamulla havaitsimme kadonneeksi pari matkapuhelinta, kannettavan tietokoneemme sekä moottoripyörän kypärän. Toisaalta, jos olisin lähtenyt katsomaan, olisi siinä voinut pahimmillaan lähteä henki. Varkaat, joiden kännykän äänen uneen kuulin, olivat kiivenneet neljänteen kerrokseen ulkoseinää myöten parvekkeelta seuraavalle. Taloudellista tappiota ei tullut, sillä vakuutukset olivat kunnossa. Saatoin myös muistaa hieman väärin tai muuten yläkanttiin viedyn tavaran arvonkin 🤫.

Toisiinkin kutsumattomiin vieraisiin törmäsimme yöaikaan. Hipsin nimittäin taas kerran puolipimeässä toilettiin, kun näin silmäkulmassa jonkun vilahtavan käytäväkeittiömme alakaapin alle. Sitä tovin vuoteessa pohdin ja päädyin siihen, että rottahan se, joka tulee kadulta saakka portaita ylös ruokaa etsimään.

Hankin Lotuksesta pyydyksen, muovisaavin, johon voi upottaa koko loukun sekä kuivattuja siankorvia. Illaisin viritin ansan ja yöllä heräsin, kun luukku kolahti kiinni. Ansaan jääneen rotan upotin pyydyksineen vettä täynnä olevaan saaviin ja jätin hukkumaan aamuun saakka. Aamulla kippasin kuolleen eläimen vessanpyttyyn ja laskin matkalle kyytipojaksi säiliöllisen vettä.

Kaikkinensa taipaleensa toilettimme vesisaaviin päätti liki kymmenen rottaa. Joskus pohdinkin, että minkähänlaiset ruokabailut jyrsijöillä öisin lieneekään Seuran alakerran keittössä, jossa oli aina ruokaa ihmisten lisäksi moneen muuhunkin suuhun. 

Pattaya Suomi-Seura ry, osa 1

Joka vuosi olen kirjoittanut monia Pattayalla aikaansa viettäviä suomalaisia yksin sekä kumppaneineen ja muitakin yhdistävästä Pattaya Suomi-Seurasta. Joka ei enää ole maailmanlaajuisen keskusliiton jäsen. Näin kuulin viime vuosikokouksessa. Syyksi sanoivat, ettemme saa keskusliitolta enää mitään, emme edes avustuksia. Siihen ei kokouksessa juuri kritiikin sijaa ollut.

Kun aikoinaan olin aktiivisesti mukana tekemässä hakemuksia, välillä saimme rahaa ja joskus emme. Jos emme saaneet, en osannut edes ajatella, että syy olisi avustuksia jakavassa, vaan ajattelin, että olimme hakeneet väärään tarkoitukseen tai perustelleet tarpeemme huonosti. Neuvojakin kävin pääkallopaikalta, eli Mariankadulta kyselemässä. Sieltä saadun opin lisäksi pidin tärkeänä vaalia keskusliittoon henkilökohtaisia suhteita. Sitä paitsi joka kerta sain mukaani Jomtienin kirjastoomme vietäväksi vähintään kymmenen suomalaista uutuuskirjaa.

Harva kai näitä pohtii, mutta vastaus eron syistä on mielenkiintoinen ja tosiaankin pohtisen arvoinen. Erosimme, koska emme saaneet keskusliitolta mitään. Pattaya Suomi-Seuran jäsenmäärä on ehkä alle puolet siitä mitä se oli, kun toiminta oli Soi Welcomella entisissä tiloissa. Kun kuuntelen jäsenten eron syitä, on lähes aina vastaus, että en saanut seuralta enää mitään. Samat syyt siis kuin Seuralla erota keskusliitosta. Vanha viisaus, että seura tekee kaltaisekseen istuu tähänkin. Hyvin harva miettii, saati pitää tärkeänä, mitä itse annamme yhteisölle tai Seurana keskusliitolle. 

Näissä tiloissa olimme aiemmin

Mutta pohtia pitäisi, sillä Suomi-Seurat ympäri maailmaa ovat monien ulkomailla aikaansa viettävien suomalaisten yhteinen ja tärkeä asia. Vaikka kokisimme, ettemme esimerkiksi toiminnan jossakin suvantovaiheessa  saakaan jäsenmaksulle katetta tai vastinetta.

Olen aiemminkin kertonut tärkeimmän syyn miksi maksan jäsenmaksun, vaikken kävisi edes tiloissa. Kerron sen uudelleen. Kun asuimme Päiviksen kanssa entisten toimitilojen ylimmässä kerroksessa, soi kerran yöaikaan Seuran puhelin. Yhteyden toisessa päässä oli thaimaalainen viranomainen, joka kertoi hämärältä kujalta löytyneen vainajan, joka ehkä on suomalainen. Taskut olivat tyhjät, yhtä hieman tulitikkurasiaa suurempaa käyntikorttia lukuunottamatta. Pieni pahvinpala oli Pattaya Suomi-Seuran jäsenkortti, jonka avulla miehelle löytyi nimi sekä Suomesta omaiset. Tätäkin on toisistamme huolen pitäminen ja yhteiskuntavastuu. 

Ehkä itsekään en tällä hetkellä anna Seuralle kuin kulmikkaita mielipiteitä. Tai annan minä. Monesti olen vaikkapa rantatuolissa varjon alla, jos en suuna päänä, niin kuitenkin yhtenä suomalaissuuna. Kun viereen tupsahtaa ensikertalainen tai joku muu, joka ei ole Seuralla käynyt, ohjaan ja motivoin häntä satavarmasti sinne. Tarvittaessa lähden mukaan madaltamaan kynnystä tai oppaaksi.

Jos aurinko pysyy Phatthalungin taivaan pilvien takana samassa asennossa kuin tänään, jatkan aiheesta huomenna. 

Elämä on uusia alkuja täynnä, osa 2

Phatthalungin laitapuolen kylän tai pihan kukko ei kellokortin mukaan elele. Tai oikeastaan se on naapuripihan kanalauman päällikkö, joka tuo koko sukunsa Morakotin astianpesupaikalle monta kertaa päivässä etsimään makupaloja. Suuvärkkien eli nokkien jatkuvista alas ylös liikkeistä päättelen, että aina jotain takkiin tai sulkien sisälle tarttuu.

Aamunsa kukko aloittaa kahden viiva kolmen välillä miehekkäällä kukunnalla. Voisin melkein löydä vetoa, että kun se on saanut kaikki hereille, palaa se orrelleen nukkumaan. Ja kun se on varma, että koko väki on unten mailla uudelleen, herää se taas kukkumaan kaikki hereille.

Oikeastaan minua oli ensimmäisenä menestyksekkäästi nostamassa yksinäisyyden ja alakulon suosta Leena, josta häntä arvostan hamaan tulevaisuuteen. Ehkä meillä oli pikku sutinaakin, sillä juhannusyönä uimme Eevan ja Aatamin asuissa Tuusulanjoessa. Hän sanoi, että koska pulahdin nakuna veteen, ei hänkään kehdannut tulla perässä vaatekappaleet päällä. Kun Leena aamuyöstä lähti kotiinsa koiransa kanssa, sain pikkusuukon. Senkin muistan iäti. Vuodessa edistyimme niin paljon, että viime äitienpäivän iltana kävelimme yhdessä hautausmaalla. Laitoimme kukkasen sinne tänne ja muistelimme vainajien kanssa viettämiämme hetkiä. 

Mutta ei siitä mitään tullut, joten taas olin yksin. Ex-koulukaverini kuitenkin palautti mieleeni, että ei ole ihmisen hyvä olla yksin eikä varsinkaan yksinäinen. Hänen kanssaan olin saanut maistaa myös menneisyyttäni. Muistaa ja kokea uudelleen miten tärkeää olikaan, kun oli joku, jota voi odottaa tai jonka luokse voi mennä. Ehkä rakastaakin.

Sitten elämääni tupsahti Morakot. En muista löysikö hän minut vai minä hänet. Mutta sen muistan, että hänen kaveripyyntöönsä vastasin kuusi kuukautta ja yksi päivä aiemmin. Monesti sen jälkeen katselin hänen kuvaansa Facebookissa, yhtenä monien joukossa. Jostain syystä, viikko viikolta Tatasta tuli yhä tärkeämpi. Vaikka ajattelinkin, että ei tässä(kään) ole mitään järkeä.

Sen verran olen karille luotsannut rakkauksiani, jotta tiedän, ettei parasta niissä olekaan järki vaan tunne. Tunteella elämisessä on nimittäin oma taikansa, jota kaikki eivät edes osaa tai kestä ilman viinaa.

Synkkien korpivaellusvuosien aikana, tunteitten vallassa, elin menneisyydessä ja enemmän tai vähemmän raahauduin seuraavaan päivään. Valoa onkin ilmestynyt taipaleelleni, joten nyt en vaella yksin. Ajatukset ovat tässä päivässä sekä huomisessa ja vain vähän eilisessä.

Piilotan aika hyvin rakkauteni materiaan, mutta kirpaisi aika tavalla, kun jouduin luopumaan Thaimaassa Harley Davidsonista. Se viilsi siksikin, että sillä Päiviksen ja minun piti ratsastaa yhdessä itään, kohti auringonnousua.

Vaikka hän myikin minulle puolet Honda Zoomer X:stään Jomtienilla, oli moottoripyöräilystä kadonnut intohimo. Olinkin jo hyväksynyt menettäneeni sen iäksi. Minulla on kuitenkin oikeastaan aina ollut jonkinlainen moottorilla toimiva harrastusväline. Kaksipyöräinen mopedi, skootteri tai moottoripyörä, neli- tai kuusipyöräinen mönkijä tai yksitelainen moottorikelkka.

Joten viikko sitten päätin kyseisen harrastukseni suhteen, että ainakin kerran vielä. Nyt olen tilannut kuvan pyörän, joka on kovasti mieleen taas kerran. Sen jälkeen päätin, niin ikään taas kerran, että viimeinen moottoriajoneuvo, jonka hankin. 

Elämä on uusia alkuja täynnä, osa 1

Kauan aikaa sitten asuin Jyväskylän maalaiskunnan Puuppolassa perustamassani Kalliomäen puolimatkankodissa, elämisen ja olemisen yhteisössä. Rakennus on täynnä historiaa aina synnytyssairaalasta lähtien. Metsän takana asui metsänhoitaja Tapio Kolu, jolle kävin esittäytymässä. Hän sanoi: "Jaahas, että siihenkö meinaatte asettua. Kalliomäessä asui aiemmin hullujakin, joilla oli alapihalla häkit ja me syötettiin niille heiniä. Että tervetuloa vaan, kyllä me pärjätään." Sitten hän ojensi kätensä, johon tartuin. Siellä luulin viettäväni loppuelämäni perheineni, kissoineni, kaneineni ja koirineni Jesse huvihevosen kanssa.

Vaan toisin on käynyt elämän nakellessa sinne tänne joskus omien ja joskus muiden valintojen seurauksena. Lienee sattumakin korjannut satoa. Vuosikymmeniä myöhemmin havahduin todellisuuteen yksin Jokilaaksossa. Lisäksi valintojeni seurauksena, ikäänkuin kaikkien ylämäkien äitinä, olin menettänyt parissa vastoinkäymisessä saman verran rahaa, kuin Morakotille oli maksanut hänen rakentamansa koti.

Olin kirjaimellisesti maani lahjoittanut ja lähes kaiken muun myynyt. Oli vaikeaa nousta ylös alakulon laaksosta. Monesti esitin itsesäälissä itselleni kysymyksen: "Jos en pidä jalanjäljistä kasvoillani, niin miksi makaan lattialla?" 

Muistin myös Korttajärven ratsutallin, jonka aitausten vieressä istuin usein katsellen nuorten tyttöjen ratsastuksen opettelua. Joukossa oli yksi kummajainen, ikäiseni mies, joka istahti kerran viereeni. Mikä sinut on tänne tuonut, kysyin häneltä. Tuimasti silmiini katsoen hän vastasi: "Hulluus!" Pian selvisi miehen olevan lähiaikoina eläkkeelle jäävä pankinjohtaja, joka sanoi auringon laskevan sillonkin länteen: "Mutta minä hankin eräänä päivänä hevosen ja ratsastan itään, sinne mistä aurinko nousee. Sitä tässä opettelen."

Hän oli kuin minä, joka olen tiennyt useammankin kerran mitä teen, kun elämäni leppoistamisjakso koittaa. Ensin haaveilin asuvani eloni ehtoota Kalliomäessä, sitten Pessi ja Illusian puolimatkankodissa poistamassa siellä kotiaan pitävien päihdeongelmaisten toiseksi suurinta ongelmaa, yksinäisyyttä. Näin itseni istumassa keinutuolissa tarpeettomana tarpeellisena ja joku sanoi minulle, että ei sinun tarvitsee Jormas Siwaan lähteä makkaran hakuun. Voin käydä siellä puolestasi.

Tulevan papparaisen unelmista vain keinutuoli toteutui. Sen sain työtovereiltani läksiäislahjaksi. Arvatenkin jonkun vanhainkodin entinen kiikku, jonka Sininauhan väki oli maalannut tai maalauttanut lämpimän ruskeaksi. Selkänojassa on kaksi messinkilaattaa. Toisessa lukee "Sammal Soini" ja toisessa "Vain eläkeläisille". Siinä istuin lopulta yksin Jokilaakson luonnon keskellä. Osaomistuskoira Niilokin kävi enää vain harvoin kylässä. Melkein yhtä harvinaiseksi kävivät siitä minulle lähetetyt valokuvat. Joka puolestaan nitisti Niilon orastavan, maailmanlaajuisen fanikubin.

Ehkä pääni alkaa pehmetä

Jostain syystä olen kokenut ystäväni ja entisen työtoverini Rolf Rautiaisen muutamana viime päivänä erityisen myönteisessä valossa. Ehkä olenkin pehmenemään päin, sillä olen myös katsonut lähes jokaisen hänen julkaisemansa ja tekemänsä lyhyen videopätkän Arkista elämää Thaimaassa Facebook-ryhmässä.

Erityisesti pidän niistä missä hän kuvaa eläimiä ja kertookin niistä jotain. Esimerkiksi heidän kaksi mustavalkoista koiraa ovat mieleeni. Muistelen, että toisen Rofa pelasti pentuna jostain riisipellolta. Suomalaisilla irtikoirien vihaajilla näyttääkin olevan valikoiva suhtautuminen koiriin ilman riimuja. Sillä silloin tällöin saan itse kielteistä palautetta, kun annan niille makupaloja. Silmiini ei sen sijaan ole sattunut koskaan kritiikin sanaakaan Rautiaisen irtokoirista 🤣🤣. 

Toinen mieluinen aihe on kaksi vapaata taivaan lintua, Cekko ja Gigi papukaijat, jotka silloin tällöin ilmestyvät Kobin ja Rofan kodin ruokapöytään laittamaan murua linnun rinnan alle. Toki on mukava seurata miehen muutakin kerrontaa milloin miltäkin paikkakunnalta ja mistäkin aiheesta.

Joku aika sitten hän iloitsi kyseisten, etupäässä videosivujen ylläpitäjänä, kun seuraajien määrä oli ylittänyt 5000 rajan. Se on hieno saavutus. Jomtien Pattaya Beach vastaavasti on ehkä hieman vanhempi ja jäsenmäärä on ripauksen yli 3000.

Suurin omaa käsialaa oleva julkaiseminen ovat valokuvat, joita jaan Googlen käyttöön. Niitä on katseltu liki kolme miljoonaa kertaa. Suhteellisen moni on vuosien aikana lukenut myös blogejani, joista osan tein Päiviksen kanssa vuoropäivin. Määrä on tällä hetkellä noin 700 000 lukukertaa. Jomtien Pattaya Beachin Facesivuilla käydään päivittäin noin puolen tuhannen kerran verran, vaikka sivut tilastojen mukaan tavoittavat enemmän kuin tuplamäärän.

Ehkä Facesivujen ylläpitäjänä poikkean muista siten, etten hevin laita ketään jäähylle saati poista ryhmästä. Varsinkin Jomtien Pattaya Beach ryhmän kehitystä on ollut mukava seurata, sillä oikeastaan sen lukijat ja sisällöntuottajat ovat saaneet täysin määrätä suunnan minne ryhmä menee. Onkin mieltä lämmittävää, että joukossa on palveluiden tarjoajia, jotka käyttävät ryhmää informoidessaan milloin saa ruisleipää ja karjakapiirakoita, missä näkee formuloita tai koska lämpiää sauna.

Ehkä merkittävin oma palvelutehtäväni onkn tällä hetkellä ryhmien ylläpito, valokuvien ottaminen ja julkaisu sekä päiväkirjanomaiset blogikirjoitukseni. Saan siitä myös itselleni paljon ja kaiken sen keskellä voin kokea kuuluvani joukkoon. 

Kerran luulin olleeni väärässä, mutta erehdyin... 👍

Kun kirjoitan tai sanon jotain, joka on mielestäni totta, saan silloin tällöin jankuttajan maineen. Usein niiltä, jotka ovat eri mieltä ja luulevat olevansa oikeassa. Eikä itsetunto tai sen puute mahdollista sen myöntämistä. Se onkin joskus varsin karvasta kalkkia nieltäväksi itse kullekin. Olen opetellut sen taidon, kuten myös julkisen anteeksipyynnön.

Joku päivä sitten kirjoitin, että tämänhetkisen elämäni kirkkaimmalla valolla junalippu Bangkokista Phatthalungiin maksoi vähemmän kuin minulla. Arvelin tiketissäni olleen farangi- tai ikälisää. Tänä aamuna siitä väittelin Morakotin kanssa ja olin ehkä 🙂 väärässä. Onneksi olin ottanut lipusta kuvan, josta saatoimme nähdä, että kymmenen senttiä kapeampi ylävuode ehkä 🙂 oli sata bahtia halvempi. Jankuttajan maine tulee ehkä 🙂 siitä, että joka tapauksessa lippu, joka oli nimelläni, oli kalliimpi. Siihen ei kielitaito riitä oliko se kumpi peti. 

Palaan vielä ruokatottumuksiini. Täällä ja muuallakin silloin tällöin joku kysyy mitä voin ja en voi syödä. Melkein aina vastaan, että mitä vaan, mutta tulista ruokaa vältän. Täällä kaikkiruokaisuus onkin päässyt oikeuksiinsa. Olen syönyt paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään käsitystä. Syömisen perusteluksi on riittänyt, että jos muut syövät, minäkin syön.

Eilen opetin Tatalle uusia taitoja, vaikka luulin, ettei niitä tarvitse opettaa. Olin nimittäin saanut päähäni, että syödään lättyjä eli räiskäleitä, jos täältä löytyy tarpeita ja kotoa välineet. Kolme kauppaa ja kaksi kanalaa kierrettyämme oli koossa paistoöljy, valmis lättyjauho, maito ja kananmunat sekä mansikkahillo. Kotona sitten selvisi, että Morakot ei ole ikinä syönyt lätttyjä saati paistanut niitä.

Joten minä opetin hänen on/off kaasukeittimellä sen taidon. Hieman oli eksotiikkaakin mukana, sillä haarukka esimerkiksi toimi vispilänä. Kun homma oli tehty, oli syömisen aika. Olivat oikein hyviä. Etukäteen olin saletti, että uuden taidon opetellut paistajakin pitää niistä. Mutta olin väärässä, sillä hän totesi arvatenkin kohteliaisuudesta, että hyviä ovat. Mutta lisäsi hieman mumisten, ettei kuitenkaan thairuokaa. Joten hän söi yhden ja yhdeksän jäi minun lautaselleni.

Joskus Päiviksen kanssa kierrellessä on kasvissyöjälle kelvollisen ruokapaikan löytäminen ollut monen mutkan takana. Onneksi uuden elämän matkaeväänä on siitä saatu oppi ja pitkämielisyys. Sillä melko lailla varmaa on, että Morakot ei löydä mieleistä ruokaa ruokapaikasta, jos siellä ylipäätään tehdään ja myydään myös länsiruokaa.

Siispä minä opettelen uusia elämäntapoja, ruokatottumuksia ja vähän sanojakin. Sillä joskus lautaselleni kipataan jotain, mistä minulla ei tosiaankaan ole mitään käsitystä. Kippaaja katsoo astia kädessä suoraan silmiini ja odottaa... Ja minä sanon mausta riippumatta kohteliaisuudesta "aroi, aroi", jonka oletan tarkoittavan "herkullista", jolloin kulhoni täyttäjä hipsii matkoihinsa hymyssä suin.

Hampailla on väliä

Parasta ruokaa hevosten hampaille on laidunruoho. Ruohoa purressa sen leuat liikkuvat soikeassa liikkeessä ja ruohoa syödessä muodostuu runsaasti emäksistä sylkeä. Kauraa purressa purentaliike ei ole niin luonnollinen ja väkirehupainotteinen ruokinta voi aiheuttaa myös kariesta. Koska hevonen syö luonnostaan 16-18 tuntia vuorokaudessa, on hampaiden kunto tärkeää sen hyvinvoinnille.

Isälläni oli joskus armeijan hevonen lainassa. En muista tai tiedä tarkemmin kuinka se oli, mutta aina silloin miehet, jotka pitivät itseään hevosmiehinä, arvioivat jotain hevosesta tutkimalla hampaita. Ehkä ikää, kuntoa tai jotakin muuta.

En kyllä olisi aivan heti arvannut, että minustakin tehdään näillä vuosirenkailla vähintään puolijulkista arviota hampaitteni perusteella. Mutta niin vaan toissapäivänä kävi, kun jouduin kylän naisten syyniin. Se ei näyttänyt olevan ollenkaan tärkeää, että hiuksistani on matkan varrella pudonnut ⅔ jonnekin. Parhaina aikoina niitä lienee minulla vaaleatukkaisena ollut 150 000 kappaletta. Tummatukkaisilla onkin keskimäärin vain 100 000 ja punatukkaisilla vielä vähemmän.

Sen sijaan  hampaitteni määrä ja hyvinvointi näyttivät olevan keskusteluissa sitäkin tärkeämpää. Lopuksi naiset vertailivat omia ja toisten kalustoja keskenään. Pärjäsin vertailussa hyvin hammassiltani ansiosta 😁.

Olen mielestäni melkoisen eläinrakas, jonka johdosta olen monestikin pohtinut lihansyöntiäni. Ja ihaillut lehmiä, hevosia ja Päivistä hänen ollessa nykyisin kai täydellisesti kasvissyöjä, joka ei taida laittaa suuhunsa mitään eläinperästä. Tosin kalasta en ole aivan varma.

Minulla kyseinen homma ei ole hanskassa, vaikka se onkin ollut takaraivossa tavoitteeni jo jonkun vuoden. Tällä eläinrakkaudella on joskus peräti ahdistavaa ajatella eläinten menettävän henkensä siksi, että saan syödä ne tai osan niistä.

Olen reippaan kuukauden ja varsinkin viimeisen viikon syönyt hyvinkin kasvispitoista thairuokaa. Se on tuonut ajatuksen kasvissyönnistä pääni takaosasta aivojeni etulohkoon. Nyt tiedän, että minäkin pystyisin siihen. Tosin tällä kylällä ja hetkellä on helppoa ajatella niin, sillä ruokapaikoissani ei paljon pihvejä eikä hampurilaisia näy. Pitää syödä kasviksia tai laihtua koko ajan ja lopuksi kai kuolla nälkään.

Mutta, kun olen luonteeltani kaikki tai ei mitään ja yhtä mustavalkoinen kuin osaomistuskoirani Niilo, voisi se viedä minut vain ojasta allikkoon. Sillä en oikeastaan ole eläinsuojelija, vaan kaiken elämän suojelija.

Aikoinaan keväällä katkoin Soiniityntien sillanpielestä pajunoksia, jotka olivat hieman roska-astian kannen tiellä. Oksat heitin ojanpientareelle. Mutta ne eivät suostuneetkaan kuolemaan noin vaan, vaan puskivat kevään edetessä oksistaan viimeisinä henkäyksinään kauniita, valkoisia pajunkissoja. Surin sitä ja itsekkyyttäni, että pitikö minun mennä nekin katkomaan. Viime keväänä en enää niitä taittanutkaan, vaan puhuin pajunkissoille, että teille on tilaa täälläkin, nykyisin Jokilaakson luonnonsuojelualueella.

Luulen, etten enää kyllästy yksinkertaiseen elämään

Tälläkin kylällä tai kaupungin laidalla on kovaääniset, jotka kukon lopetettua aamun elämöintinsä suoltavat tietoa kansalle. Ehkä oikea nimi voisi olla julkiset kuulutukset. Kun sitä kyselin, sanoivat niitä kuoleman ja muiksi uutisiksi. Ehkä niissä kerrotaankin esimerkiksi keitä on kylällä kuollut.

Tämän hetkisellä kotitielläni tai -kadulla ja pihassa on monenlaisia ihmisten seurassa viihtyviä eläimiä. Osa on hyöty- ja osa enemmän huvieläimiä. Ehkä niistäkin kissat pitävät jyrsijöitä ja koirat kutsumattomia ihmisvieraita loitolla.

Karja on enemmän narun päässä kuin koirat. Kun Suomi on yksi koirien kiinnipitämisen luvatuista maista, olisi moinen käytäntö täällä perin outo. Koirilla onkin yhä sama meno kuin kaukaisessa kotimaassani aikoinaan kylän koirilla.

On huvittavaa katsella, kun päivän mittaan kanat kukkoineen käyvät useamman kerran tarkistamassa ulkokeittiön sekä astioiden ja vaatteiden pesupaikan lattian roskakoreineen, josko olisi suupaloja heillekin. Sen sijaan, kun naapurin tulevalle koiravahdille eivät ostamani herkkupalat maistu, kelpaavat ne osin häntänsä menettäneelle kissalle.

Aamulla katselin Tatan puuhastelua keittokatoksessa ja yritin istuttaa paikalle suomalaisnaista tai thaimiestä. Istuivat kuvaan yhtä huonosti kuin väärä sana kuvaristikkoon. Kun olin lapsi, sen ajan mummoni tai äitini pystyin helpostikin näkemään Morakotin keittiössä.

Syntymäkotini keittiössä oli puuhella, ruoka- ja astiakaapit, ämpärillinen kaivovettä sekä alakaapissa likasanko ja roskapussi. Lattiassa oli luukku, jonka takaa löytyivät portaat peruna- ja vihanneskellariin. Ulkona maahan upotettu, kannellinen kaivonrengas toimi kesäisin jääkaappina. Kun satoi reippaasti, sinne virtasi vettä ja sen mukana joskus sammakoitakin. Joka äidin mukaan oli vain merkki siitä, että vesi on puhdasta. Talvisin ei jääkaappia tarvittu, sillä lattianrajassa säilytetty maito saattoi olla aamulla jäässä. 

Seves Seasista Jomtienilla asuessani 7-Eleven ei ole kaukana. Vielä lähempänä on kauppa täälläkin. Sen valikoima on vallan toisenlainen. En ollut ehtinyt kuvittelemaankaan miksi siellä asioisin, kun minut talutettiin sinne eilen iltapäivällä kädestä pitäen. Ja istutettiin ehkä ikäisteni ja vähän nuorempienkin naisten keskelle.

Jouduin kummasteltavaksi, mutta myös tentattavaksi aikomuksistani yhden heistä, Morakotin suhteen. Luulen tulleeni hyväksytyksi, kun tentin lopuksi lahjoin jokaisen kaupasta ostamillani minibanaaneilla. 

Olen uniikki, kuten me kaikki

Onko kahta täysin samanlaista lumihiutaletta, riippunee määritelmästä. Samanlaisissa oloissa syntyneet yksittäiset kiteet, esimerkiksi pienet jääneulaset, ovat varsin samannäköisiä. Mutta silloin kun useat lumikiteet muodostavat yhden lumihiutaleen, rakenteessa on niin monta vaihtoehtoa, että pidetään erittäin epätodennäköisenä, että niitä syntyisi kaksi aivan samanlaista.

En osaa edes arvioida kuinka monta lumihiutaletta vuodessa maailmaan syntyy, mutta sen tiedän, että ihmisiä silloin, kun minua ei enää ole, on 10 miljardia. Senkin uskallan väittää tietäväni, että jokainen on erilainen ja uniikki lumihiutaleiden lailla.

Etsimme kuitenkin myös samankaltaisuutta. Sanotaan, että kun nainen tulee raskaaaksi, hän havainnoi sen jälkeen ympäristöstään paljon helpommin ja enemmän raskaana olevia naisia. Se pitänee paikkansa ja uskon, että oman lättänenäni vuoksi havaitsen lättänenäisiä ihmisiä keskivertoa enemmän. 

Autoistakin yhdenvertaisuuden etsinnän löydän. Itselläni on ollut osa-avoauto Smart uudesta pitäen yli kymmenen vuotta. Se on varustukseltaan ja väritykseltään yhdistelmä, jota ei tehtaan liukuhihnalta Ranskan ja Saksan rajalta saa ilman erityistä tilausta. Toista samanlaista ei ole silmiini sattunut, vaikka Smartit poiminkin liikenteestä tarkemmin kuin muut autot.

Eilen, kun tulimme kylältä ja kuljin pitkin tietä "kotipihaan" morjenstellen sinne tänne, ajattelin kulmilla olevan aika tavalla iäkästä väkeä. Iltasella sitä vielä pohdin ja muistin olevani 72-vuotias. Yön aikana tein henkisen nuorennusleikkauksen ja aamupurtavalle mennessämme huomasin raitille ilmestyneen yhtä lailla myös nuorta väkeä 🤣. Tehneekö tässäkin asiassa seura kaltaisekseen? 

Thaiarkea

Morakot sanoi, että kun menemme Phatthalungin maaseudulle, ihmiset ovat erilaisia. Eivät tervehdi niin helposti, eivätkä varsinkaan puhu. Siihen hän pyysi ymmärrystä, jota tottakai lupasin, vaikken aivan uskonutkaan.

Tätä maisemaa katselen aamukaffella pihassa istuen

Vaan ajattelin ihmisten olevan kuin minä alussa kielitaidottomana. Kun ulkomailla pystytin esimerkiksi telttaa leirintäalueella ja kielitaidollinen matka- sekä elinkumppani oli kadonnut jonnekin, kyräilin sinne tänne, ettei kukaan vaan tule kysymään mitään, kosks en sitä ymmärrä enkä osaa vastata.

Kerran Skotlannissa viereisen, englannin kilvissä olleen matkailuauton isäntä koputti asunto-osansa ikkunaan näyttäen kolmen vartin whiskypulloa ja vinkkasi sisään. Pudistin kohteliaasti päätäni, mutta ajattelin, että sitä mukaa kuin pullo olisi tyhjentynyt, olisi kielitaitoni parantunut 😂.

Eilen istuimme aamapalalle paikalliseen risubaariin ja tovin oli kuten Tata eli Morakot oli sanonut. Pian jää suli ja puhua pälpätin yhden jos toisenkin kanssa, kuten hekin. Eikä kukaan ymmärtänyt mitään. Mutta henki oli hyvä ja ymmärsimme toisiamme vähintään yhtä paljon kuin naapurin kililapsi minua.

Nyt olen selvästi kylän kummajainen, jonka kanssa moni haluaa valokuvaan. Sen verran avustuksella ymmärsin, että jossain asuisi tai olisi ollut yksi venäläinen thaikumppaninsa kanssa. 

Kun eilen menin tekemään osoitteenmuutosta poliisilaitokselle, oli ympärilläni monta kurttuotsaista ottamassa selvää mitä halusin. Viimein allekirjoitin puolen tusinaa paperia, joista yhden sain mukaani. Sen oletan olevan ilmoitus kortteerin vaihdosta.

Aamulla kukko herätti kymmenen yli kolme. Tovin kiekuttuaan se lopetti ehkä ajatellen, että nyt ovat kaikki hereillä. Mutta varmuuden vuoksi, jos osa ihmisistä nukahti uudelleen, vartin päästä se aloitti taas elämöintinsä.

Täällä olisi suomalaiselle eläinten tasa-arvovaltuutetullekin töitä, sillä thaikielessä ei taida olla kukkoja lainkaan, vaan kaikki ovat kanoja. Ehkä hommaan jostakin niillekin jotain herkkuja, kun näyttävät tulevan pihaan aamuisin juodessani kahvia. Makupaloja tietysti voisin hankkia vaikka tiellä makaaville lehmille sekä monille muille eläimille.

Elämä on kyllä monien kohdalla melkoisen loivaliikkeistä maaseudulla, jonka olen tiennyt toki aiemminkin. Mutta jos ei ole töitä, ei ole töitä. Ehkä ei aina halujakaan raatamiseen. En ole varmuudella kärryillä kuinka valtio tulee ihmisiä, joilla ei yksinkertaisesti ole rahaa edes ruokaan. Tällä reissulla kuulin esimerkiksi ensimmäisen kerran "köyhien kortista". Tai niin Google sen suomensi.

Mutta lottoarpakauppiaita kiertää monessa paikassa, joten rikastumisen tai ainakin vaurastumisen toive elää joka puolella. Jomtienilla asuessani muistan naisen, joka arvan ostettuaan ajoi skootterilla temppelille. Oletan, että pyytämään Buddhalta hyvää arpaonnea.

Pattayan Jomtienilta Phatthalungiin

Eilen puolittain lupasin kertoa kuinka kuljin otsikon matkan, kauanko se kesti ja mitä lysti maksoi. Pidän lupaukseni. Jomtienilta on toki monta tapaa matkustaa Siaminlahden toiselle puolelle. Sinne missä on Phuket ja Hua Hin. Tämänkertainen tapani matkustaa sopii myös Hua Hiniin menijöille, sillä juna kulki sen kautta.

Mutta aloitetaan alusta. Lähdimme Thaikodista Chaiyaphruekilta aamulla kahdeksalta Bolt-järjestelmän kautta tilatulla taksilla. Sen tulo kesti 2 minuuttia. Muutaman kilometrin matka ranta- ja Immigrationkadun risteykseen maksoi 65 bahtia.

Siitä lähtevät minibussit Bangkokiin ehkä noin tunnin välein. Aiemmin ajettiin suoraan Viktoria Monumentille, mutta ainakin nyt vaihdettiin 21-paikkaiseen bussiin Pattaya Klangilla. Hinta per henkilö oli 180 bahtia. Eikä menty enää entiseen paikkaan, vaan Mo Shit asemalle. Kaikkiaan bussimatka kesti liki 3, 5 tuntia.

Bangkokissa oli suuri kiusaus mennä taksilla Bang Suen asemalle. Emme langenneet, vaan siirryimme vieressä olevalle metroasemalle ja menimme maanalaisella muutaman pysäkinvälin. Maksoi 10 bahtia hengeltä.

Sieltä siirryimme junalippujen ostoon, johon tarvitsin passin. 2. luokan makuuvaunussa se maksoi minulta 1075 ja Morakotilta 975 bahtia. Liekö ollut satanen ikä- tai farangilisää. 1. ja 2. luokan makuupaikossa noin 700 bahtin lisäksi erona oli, että toisessa samanlaiset vuoteet on erotettu seinillä ja toisessa kangasverhoilla.

Kun odotimme reippaan parituntisen asemalla junaa, silmämääräisellä tukkimiehen kirjanpidolla havaitsin kolme ulkomaalaiselta näyttävää turistia. Phatthalungissa turistit ovat vielä paljon harvinaisempaa herkkua, jos sitä herkuksi voi edes sanoa. 

Reippaan puolen vuorokauden matkalla nukuin ja valvoin yläpetissä kuunnellen kiskojen kolinaa ja vastaantulevien junien ohituksia. Raiteetkaan eivät olleet liki tuhannella kilometrillä tasalaatuisia. Lisäksi vuode katonrajassa keikutti enemmän. Paljon oli henkilökuntaa vastaamassa matkailijoiden tarpeisiin vuoteiden sijauksista ruokatarjoiluun. Moninaisesta vaunupalvelijoiden joukosta koko ajan joku lakaisi tai luuttusi käytävää ja keräsi matkustajien roskia sekä huolehti muustakin siisteydestä. Turvallisuudesta vastasivat aseelliset vartijat. Oikein mukava junamatka. 

Phatthalungin asemalle saavuttuamme oli edessä vielä yksi osuus. Siihen otimme yksityisen lavataksin, joka kuljetti meidän 150 bahtilla Morakotin pieneen taloon. 23 tunnin matka oli takana ja kaikki toimi loistavasti.

16. Sydäninfarktin vuosipäivä

Joka vuosi 16. vuoden ajan olen juhlistanut päivääni, jolloin hengenlähtö oli lähellä. Kirjoittanutkin olen siitä monesti. Se pysäytti minut monella tavalla, sillä en halunnut lähteä vaan halusin kokea eläkepäivät. Niitä kutsun nykyisin elämäni leppoistamisjaksoksi. 

Työnarkomaani kun olin, se tarkoitti, että oli kyettävä hyppäämään pois hektisestä työelämästäni. Ehkä henkisesti vaikeinta kuitenkin oli ensimmäiset viisi vuotta, jolloin olin osa-aikaeläkkeellä. Kuusi viikkoa töissä ja kuusi viikkoa pois töistä. Sitä jatkui viisi vuotta. Sen ajan olin täysin tarpeeton, sillä sain tehdä mitä halusin juuri niin kauan kuin uusi johto ei nähnyt siinä mitään järkeä. Mutta kun näki, kokoontui jossain joku "ydintiimi", joka vei monta hyvää aihiota "osaavampiin" käsiin saamatta niitä koskaan valmiiksi 🤫. 

Ensimmäisen tai toisen vuosipäivistä vietin Kolumbiassa katulasten kanssa Bokotassa ja viidakon reunalla vuoristossa, Sasaiman kylässä. Viiden viikon ajan söin banaaneja aamupalaksi, päivälliseksi ja illalliseksi. Banaanikeittoa, banaanisalaattia, banaanikakkua, banaania paistettuna ja banaania keitettynä. Banaanit ja mielikuvitus tuntuivat olevan ehtymätöntä keittiössä.

Kuinka kaipasinkaan vuosipäivän ateriaksi HK:n Sinistä, ruisleipää ja Turun sinappia. Itse asiassa kaipaan niitä nytkin, sydäninfarktini 16. vuosipäivänä. Sitä vietän 22 tuntia kestävällä matkalla, juuri tällä hetkellä junassa Siaminlahden toiselle puolelle.

Mutta olen minä vuosipäivää aiemminkin Thaimaassa juhlinut. Lihapatojen äärelläkin, kun hammasharjat olivat vielä vierekkäisissä Muumimukeisssa Päiviksen kanssa. Ruokakuppi tosin ei silloinkaan ollut yhteinen, sillä elämäni tärkein ihminen oli ja on yhä entistä tiukempi kasvissyöjä. Karjalanpaistia silti tarjosimme kaikille halukkailla Jomtienin Ravintola Helmessä. Toki kasvisvaihtoehtokin oli tarjolla. 

Nyt matkaan yöjunan makuupaikalla kohti Phatthalungia, jossa olemme ehkä 6-7 maissa aamulla. Voi olla, että kirjoitan huomenna hintoineen kuinka matka sujui rapakon toiselle puolelle. Paljon Hua Hinia ja Phuketia etelämmäksi. Itse asiassa lähelle rauhattomia maakuntia, jonne ulkoministeriömme ei suosittele matkustamista.

The Temple of the king

Joskus eteen sattuu musiikkivideo tai -kappele, joka kolahtaa vaikken ymmärtäisi sanojakaan. Näin kävi tämän linkin takana olevan biisin kanssa. Jotain ymmärsin, mutten ydintä. Niinpä eilen pyysin ystävääni "missä lieneekään" käännöstöihin. Joten iltasella tupsahti sähköiseen postilaatikkooni suomennos saatesanojen kera: "Vieläkin tuntuu tökeröltä tuo käännös, mutta en saa sitä istumaan fiksumminkaan. Saat käyttää, mutta pysyn mieluusti nimettömänä mahdollisten epäkohtien vuoksi😂😂❤️".

Luin ja kuuntelin samalla tunteella alkuperäistä ja nyt aukesi ydin ainakin yhdellä tavalla. Koska ystäväni "siellä jossakin" tahtoo pysyä salassa muilta, änkesin käännökseen pilkun tai pisteen sinne tänne ja muutin jonkun sanankin, jotta teksti olisi itselleni istuvampi lukea ja elää mukana. Korjausehdotukset olisivat mieluisia, joten olkaapa hyvät:

"Eräänä päivänä ketun vuonna tuli aika, joka jäi muistoihin. Kun nousevan auringon vahva nuori mies kuuli suuren mustan kellon soivan. 

Eräänä päivänä ketun vuonna, kun kello alkoi soida, se tarkoitti, että oli tullut aika yhden mennä Kuninkaan temppeliin. 

Siellä hän seisoo keskellä ympyrää etsien, hapuillen. Vain yhdellä kosketuksella vapisevalla kädellä ja vastaus kyllä ​​löytyy. 

Päivänvalo odottaa, kun vanha mies laulaa; Taivas auta minua. Ja sitten kuin tuhannen siiven sykähdyksin se loistaa yhdelle. Ja päivä oli juuri alkanut. 

Eräänä päivänä ketun vuonna tuli aika, joka jäi muistoihin. Kun nousevan auringon vahva nuori mies, kuuli suuren mustan kellon soivan. 

Eräänä päivänä ketun vuonna, kun kello alkoi soida, se tarkoitti, että aika oli tullut yhden mennä Kuninkaan temppeliin. 

Siellä ihmisten keskellä hän seisoo, näkee, tuntee. Vain vahvan oikean käden heilahdus ja hän on poistunut Kuninkaan temppeliin. 

Kaukana ympyrästä maailman laidalla hän toivoo, ihmettelee. Muistellen kuulemiaan tarinoita, mitä hän tulee näkemään. 

Siellä se on, keskellä ympyrää. Taivas auta minua. Sitten kaikki näkivät hänen silmiensä loisteesta, vastaus oli löytynyt. 

Takaisin ympyrässä olevien ihmisten luokse ja hän seisoo, antaa, tuntee. Vain yhdellä kosketuksella, vahvan oikean käden he saavat tietonsa. Temppelistä ja kuninkaasta."

Aloitan taas alusta

"Keräsin kimpsuni ja kampsuni ja lähdin." Näin olen tehnyt muutamasti ajatellen joka kerta, että tämä on viimeinen etappi ja tässä vietän loppuelämäni. Niin ei ole käynyt, sillä vain harva asia on mennyt kuten olen suunnitellut. Tärkeäksi onkin tullut esittää itselleen kysymys: "Milloin ihminen on liian vanha aloittamaan alusta?"

Kimpsuiksi ja kampsuiksi sanotaan tavaroita ja muuta irtaimistoa, jotka kuljetamme mukanamme. Vaikka olen useasti jättänyt jälkeeni kaiken, on mukana kulkevaakin kertynyt. Koti-irtaimiston lisäksi liioittelematta enemmän kuin rekka-autollinen.

Silloin tällöin avaankin Muistojen merikonttien ovet, astun sisään enkä pääse sieltä hevin pois. Täysin tarpeeton tavara vangitsee minut. Menneisyys vie mukanaan. Hyräilen Tapsa Rautavaaran kappaletta Isoisän olkihatusta ja annan kaiken aiemmin koetun kuljettaa itseni uudelleen sellaiseenkin, mistä en ole puhunut kenellekään koskaan.

Nyt 72-vuotiaana aloitan taas alusta. Paljon kokeneempana, mutten yhtään viisaampana. Tuntuukin siltä, että mitä kauemmin elän, sitä tietämättömämmäksi tulen. Kokemus on kuitenkin auttanut karsimaan jotakin sellaista, jota en tahdo enää taipaleelleni kumppaniksi. Kuten tupakkaa, alkoholia tai muita aineita, jotka sumentavat aidon todellisuuden. Joka on täynnä uusia valintoja, joista en etukäteen tiedä osoittautuvatko ne oikeiksi vai vääriksi. 

Ehkä olen silti kehittynyt väärien valintojen asiantuntijana. Kyky ja rohkeus karsia elämästä vääriä polkuja on mahdollistanut elämän koelentämisen. Se on yhä hienoa menoa, jota kannattelee yhtä lailla epäonnistumiset kuin onnistumisetkin.

Viime yönä yksin valvoessani ajattelin jälleen kerran, että jokainen kolikko joka minulla on kuollessani, on itse tekemäni laskuvirhe. Eräällä lailla olen onnistunut varsin hyvin pysymään tässä viisaudessa. Olisikin kohtuullisen huono tavoite kuolla rikkaana. Olen yhä vähemmän sidoksissa rahaan, jota minulla on päivä päivältä vähemmän. Silti sitä on riittänyt varastettavaksi ja vähän muidenkin taskuun, jotka ovat onnistuneet saamaan sitä vääryydellä itselleen ja asiamiehilleen.

Eikä minusta kirjaimellisesti koskaan täysin tyhjätaskua tulekaan, sillä eläkettä maksetaan viimeiseen hengenvetoon. Luulen nauttineeni siitä jo niin kauan, että Ilmarinen ei enää maksa sinne maksamiani rahoja takaisin, vaan olen siirtynyt uudelleen yhteiskunnan elätiksi 👍.

Tänä päivänä olen hyvin innoissani, alakulo on tipotiessään ja rakennan taas elämääni leppoistamispäivieni ratoksi vanhoista ja uusista palasista. Siinä on hyvä muistaa, että todellinen muutos lähtee kaiken, siis kaiken kyseenalaistamisesta ja on hyvä aloittaa se itsestään.

Kaikella on aikansa

Monelle on tuttu sanonta "parempi myöhään kuin ei milloinkaan". Elämä on opettanut senkin, että joskus on parempi, ettei milloinkaan kuin myöhään. Nyt olen ollut Thaimaassa pian kuukauden. Vaikka takana on useita reissuja, vasta nyt olen viettänyt aikaa enemmän paikallisten keskuudessa. Olen opetellut tapoja "parempi myöhään" ja söin tänään ensimmäisen kerran Romphoon torilla istuen pienellä muovijakkaralla. Vaikka erotunkin paikallisista kuin yö päivästä jo kirjavien, usein naisten vaatteitteni vuoksi 🤫.

Lähes joka aamu olemmekin käyneet asioimassa vähintään katukeittiöissä. Tämän on saanut aikaan Morakot, jonka seurassa olen viihtynyt hyvin. Vaikka viihtymiseeni mahtuu mieleni pahoittamisen yrittäjä, jolle vieraskin ihminen voi olla "se nainen".

Mieleen palasikin ensimmäisen vaimoni ystävät ja sukulaiset, jotka selkäni takana puhuivat, että mitä se Liisa sellaisen juopon aikoo ottaa? Juo vain rahat. Ja vastaavasti minun tuttuni ihmettelivät, että mitä se sellaisen ramman, polion sairastaneen naisen ottaa? Olisihan Jorma terveenkin saanut. Se sai aikaan meissä, tulevassa avioparissa, että häissämme olivat läsnä vain vihkipappi sekä todistajina kanttori ja valokuvaaja. Oli mahdotonta poimia ainostaan ne, jotka olisivat tulleet häihimme aidosti iloitsemaan yhteisen elämämme virallistamista. Silloin pidin pääni ja niin pidän nytkin, vaikka usein on takkiin tullutkin. 

Avioliittoni Liisan kanssa oli erinomainen koulu opetella huomaamaan ja hyväksymään erilaisuutta. Tapasin hänet Mäntsälässä transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssilla, jonka minulle maksoi ystäväni Kaj Mannerheimo saatesanoilla, että saat ainakin viikon syödä ja nukkua jossakin.

Siellä oli toinenkin pyörätuolin käyttäjä. Syytä siihen kysyin Liisalta, joka sanoi, että sehän selviää, kun menet kysymään. Sellainen hän oli. Minähän menin ja meistä tuli Eilan tai Eijan kanssa pitkäksi toviksi kelpo ystäviä. Ehkä Liisan ansiosta havaitsin tänä aamunakin eri puolilla toria puolen tusinaa näkövammaista hankkimassa rahaa leipään muun muassa erilaisin musiikkesityksin. 

Jokilaakson yksinäiset vuodet ovat padonneet sisääni toisten ihmisten kaipuuta ja olenkin nyt viihtynyt muiden seurassa loistavasti. Pysähtynyt milloin minnekin vaihtamaan vajavaisen sanavarastoni sisältöä paikallistenkin kanssa, joilla on yhtä pieni muun kielinen valikoima. Joka tapauksessa meneminen paikallisten keskuuteen on avannut kokonaan uuden lehden Thaimaasta.

Muistan arkuuteni ylipäätään ulkomaalaisten kanssa, koska kielitaitoni on hyvin puutteellinen. Joku opettelee vaivaan paikallista kieltä. Sen vaikeudesta sain maistiaisia, kun pyysin ystävääni Jorma Kuitusta tulkkausavuksi mennessäni Mae Phimiin isännöintitoimistoon. Työntekijä yritti kohteliaasti otsa kurtussa saada selvää mitä kaimani pyynnöstäni thaiksi selitti. Viimein virkailija kysyi englanniksi, että voisitko puhua englantia 🤣. 

Ilojen ja pettymysten vuosipäivä

Eräät haluavat pyyhkäistä eletystä elämästään romukoppaan tai unholaan peräti vuosikymmeniä. Avioliitto esimerkiksi saattaa olla kärsimystaival, jota joku ei haluaisi olleen olemassakaan eikä välittäisi muistaa siitä mitään.

Itse en kuulu tähän heimoon, vaan kaiken minkä muistan, kannan mukanani. Sitä joku ihmettelee, kun puoli julkisesti muistelen rakkauksiani, joista osan olen ymmärtänyt vasta ne menetettyäni. Näin on käynyt kahden avioliittoni kanssa. Vaikka järjellä ymmärrän, että ainut vaihtoehto selvitä edes jollain lailla ilman jatkuvaa erimielisyyttä, oli erota.

21.10.2007 oli kuitenkin yksi elämäni onnellisimmista vuorokausista, sillä Tuusulan Mutterimajalla Päivis sanoi minulle ja minä hänelle: "Tahdon." Silloin olin aivan varma, että se on ikuista. Näin ajattelin monesti myöhemminkin, kun katselin Sininauhasäätiön henkilökunnalta saamaamme häälahjaa. Tandem-polkupyörää, jolla ajoimme yhdessä vain kerran, ehkä 20 metriä 🤣. 

Tänään on avioliittomme vuosipäivä. Yhdessäolosta ja -elosta on matkassa kannettavana roppakaupalla muistoja. Paljon onnen hetkiä, koettuja iloja, mutta myös riitoja ja pettymyksiä. Hallitseva fiilis on alakulo, kun en pystynyt parempaan. Avioero Päiviksestä on elämäni suurin epäonnistuminen.

Mutta milloinkaan en ole jäänyt tuleen makaamaan, vaikka joskus on tuntunut, etten muualla makaakaan. 

Liittomme loppuaika ja ero antoi minulle esimakua kaikkien aikojen yksinäisyydestä. Sitä torjuakseni suuntasin Filippiineille, sillä kävin laboratoriotesteissä, jotka osoittivat, että voisin tulla vielä isäksi. Löysin Filippiineiltä Melanien, joka lyhyen kaavan kertomisella oli valmis tekemään määrätyin ehdoin kanssani lapsen. Siispä sinne. Kun lähdin sieltä kuukauden oltuani, tuli Melanielta jonkun viikon kuluttua viesti, että hän on raskaana. Olin onneni kukkoloilla, jonka jaoin myös blogeissani.

Ajattelin, että viimeinkin auringon on tullut aika paistaa risukasaani. Pieni poika, joka sai nimen Jorma Goza Soini, syntyi samana päivämääränä, kun minut aikoinaan vihittiin. Naureskelin Luojani outoa huumorintajua. Sydän syrjälläni pelkäsin, että varjot tulevat peittämään risukasani uudelleen. Sillä ensimmäisessä ultraäänitutkimuksessa lapsen arvioitu alkuhetki ei aivan stemmannut, vaikka mahtuikin virhemarginaalin sisään.

Dna-tutkimus romahdutti lopulta maailmani. Putosin hyvin syviin mielen syövereihin. Ajattelin, etten koskaan kykene nousemaan sieltä. Loppuelämän tarkoitukseni, "Little" Jorma ei unohdu milloinkaan, mutta katosi ikuisen sumuverhon taakse. Ymmärsin, etten koskaan tule elämään pienen pojan kanssa, joka sai nimeni ja jonka isä haaveilin olevani 10 kuukauden ajan.

21.10. onkin minulle ikuisiksi iloiksi uskomieni, isojen asioiden lisäksi syvien pettymysten päivä. Jos olisin Jokilaaksossa, nostaisin päiväksi Suomen minilippuni ylös salkoon ja laskisin yöksi puolitankoon. 

Täytyy korjata antamani virheellinen tieto

Olen kirjoittanut pian kuukauden kai joka päivä sivuten Thaimaata. Siihen on mahtunut tietoja, oletuksia ja luuloja sekä paljon tyhjänpäivästä puuta heinää omaksi, mutta toivon mukaan jonkun muunkin iloksi tai ainakin päivän täytteeksi.

Yksi väärä oletus oli, kun kerroin, että Jomtienin rantakadulta säännöllisesti Bangkokiin kulkevat pikkubussit ovat tauolla tai lopettaneet tyystin. Kyllä ne kulkevat entiseen tapaan noin tunnin välein, mutta pysäköinti tai pysäkki on siirtynyt kadun rannan puolelle. Lipunmyynti on kuitenkin entisellä paikallaan. Eilen kävin sen varmistamassa samalla, kun kysyin saisiko lipun ostaa lähdön varmistamiseksi esimerkiksi päivää aiemmin. Kaikkea muuta kuin asiakaspalvelijan oloinen miehenköriläs sanoi, ettei voi. Ja lisäksi, että voi tulla puoli tuntia aiemmin.

Eihän sillä juuri muuten mitään väliä ole, sillä aikaahan minulla on. Mutta Bangkokin Mo Chit asemalta, jonne oletan pikkubussin nykyisin menevän Viktoria monumentin sijaan, on vielä kuljettava tavalla tai toisella 7 kilometrin matka Bang Suen rautatieasemalle. Nimittäin, jos mielii Phatthalungin nopeaan yöjunaan, johon on mahdollisuus ostaa makuupaikat.

Tai nopea ja nopea, sillä reippaan 15 tunnin siivu olisi autolla muutaman tunnin nopeampi. Nyt aion kuitenkin testata Thaimaan nopeammat ja oletettavasti laadukkaammatkin junat. Paikallisjunasta minulla on yksi elämänmakuinen ja eläimenhajuinen kokemus, kun menin sillä ihmisten, kanojen, ankkojen ja pikku possujen kanssa Hua Hinistä Bangkokiin.

Mitä Phatthalungissa teen, siitä minulla ei ole mitään käsitystä. Tiedän vain, että seutu ei ole turistien kansoittama eikä ole merta. Sopivan matkan päässä tosin on Koh Samuin saari, joten kukapa tietää. En tiedä sitäkään olenko päivän, kuukauden, kolme tai viisi tai jotain muuta.

Eloni yksinäisyys on ollut nyt muutaman viikon jossain muualla enkä sitä hevin toivota tervetulleeksi. Sen sijaan ilman Googlen kääntäjää, en kovin paljoa pystyisi Morakotin kanssa keskustelemaan. Olenkin varsin hyvilläni, että olen ylipäätään keikkunut kohtuullisella tavalla älylaite- ja nettimaailmassa mukana. 

Kun viime blogissa lainasin Nykäsen Matilta "fifty/sixty, nyt lainaan samalta mieheltä "elämä on laiffii". Sen totesimme silloin tällöin yhdessä Matin eläessäkin Leponiemen vaatimattomaakin vaatimattomamman saunan lauteilla. 

Lemminkäisen lippu löytyi

Toissapäivänä kirjoitin kadottaneeni Lemminkäisen lipun. Eilen sen löysin, kun menin rantapaikan pitäjältä kysymään. Viehättävä nainen, jolla oli suomenkielikin paremmin hallussa kuin monella Helsingin taksirengillä. Hän näytti rullalle tangon ympäri kierrettyja lippuja nojallaan palmupuuta vasten ja sanoi "ei vielä, liian vähän suomalaisia".

Mutta oli meitä sentään kolme ikäistäni, aito stadilainen, entinen taksiautoilija Kivikylästä ja yhtä entinen hitsari Vaasan ja Laihian väliltä. Molemmat olivat myös lähdössä kesken kautta Suomeen silmien vuoksi. Toinen omien ja toinen vaimon.

Hetken asiaa ajattelin, sillä kerran soitti aamuradion marmatustunnille alan mies sanoen näkönsä menneen niin huonoksi, ettei meinaa selvää päivää nähdä 🤣🤣. Se vaiva ei juomalla eikä silmäleikkauksella parane. Pikku paussin voi saada, jos leikkauttaa silmien sijaan antabuskapselin mahanahan alle. Näkisi edes pikku pätkän selvinpäin maailmaa väreissä.

Näillä tiedoilla asustan tällä erää viimeistä viikkoa Seven Seasin thai- ja talvikodissamme, sillä edessä on vahdin vaihto. On Päiviksen vuoro tulla. Mukava on kuitenkin asua muistojen keskellä yhteisessä kaukomaan kodissamme, jossa on jaettu paljon muutakin puoliksi kuin elämää. Kun eilen kurkkasin vaatekaappiin, olivat hyllyt ja hengaritkin fifty/sixty molemmille. Henkari tai hengari on muuten vain väärennös ruotsinkielestä. Oikein olisi sanoa vaateripustin.

Itse olen edelleen menossa autolla ja junalla Siaminlahden kiertäen noin 1000 kilometrin matkan Phatthalungiin. Siellä ei kerrotun mukaan farangeja juuri näy. Ja jos näkyy, heille ei paljon puhuta eikä tarvehditä. Miten puhuttaisiinkaan, jos ei ole yhteistä kieltä. 

Vaikka Jomtien Pattaya Beach Facebook-ryhmä nimensä mukaisesti painottuu aasinsiltojakin pitkin seudun asioihin, muustakin kirjoitan, vaikka se(kään) ei ole kaikkien mieleen. Kerran joku ihmetteli taustakuvaakin, joka ei ollut rannalta. Ehkä hän ajatteli, että ryhmän nimen vuoksi olisi pitänyt olla. Mutta niin se on joskus muissakin ryhmissä, että mikään ei sovi kaikille. Kerran jaoin kirjoituksen, joka kertoi puoliksi Filippiineiltä. Siihen joku kaipasi saatesanoja, kun kyseisen maan osuus alkoi vasta puolesta välistä.

Jos keksin kirjoitettavaa lahden toiselta puolen, jaan niitä myös mainitussa Pattayan seutuun painottuvassa ryhmässä. Eikä siihen tarvita edes aasinsiltoja, sillä sama maa, sama kieli, sama valuutta, samat ihmiset ja rannoilla sama vesi.