Sivun näyttöjä yhteensä

keskiviikko 2. marraskuuta 2022

Elämä on uusia alkuja täynnä, osa 1

Kauan aikaa sitten asuin Jyväskylän maalaiskunnan Puuppolassa perustamassani Kalliomäen puolimatkankodissa, elämisen ja olemisen yhteisössä. Rakennus on täynnä historiaa aina synnytyssairaalasta lähtien. Metsän takana asui metsänhoitaja Tapio Kolu, jolle kävin esittäytymässä. Hän sanoi: "Jaahas, että siihenkö meinaatte asettua. Kalliomäessä asui aiemmin hullujakin, joilla oli alapihalla häkit ja me syötettiin niille heiniä. Että tervetuloa vaan, kyllä me pärjätään." Sitten hän ojensi kätensä, johon tartuin. Siellä luulin viettäväni loppuelämäni perheineni, kissoineni, kaneineni ja koirineni Jesse huvihevosen kanssa.

Vaan toisin on käynyt elämän nakellessa sinne tänne joskus omien ja joskus muiden valintojen seurauksena. Lienee sattumakin korjannut satoa. Vuosikymmeniä myöhemmin havahduin todellisuuteen yksin Jokilaaksossa. Lisäksi valintojeni seurauksena, ikäänkuin kaikkien ylämäkien äitinä, olin menettänyt parissa vastoinkäymisessä saman verran rahaa, kuin Morakotille oli maksanut hänen rakentamansa koti.

Olin kirjaimellisesti maani lahjoittanut ja lähes kaiken muun myynyt. Oli vaikeaa nousta ylös alakulon laaksosta. Monesti esitin itsesäälissä itselleni kysymyksen: "Jos en pidä jalanjäljistä kasvoillani, niin miksi makaan lattialla?" 

Muistin myös Korttajärven ratsutallin, jonka aitausten vieressä istuin usein katsellen nuorten tyttöjen ratsastuksen opettelua. Joukossa oli yksi kummajainen, ikäiseni mies, joka istahti kerran viereeni. Mikä sinut on tänne tuonut, kysyin häneltä. Tuimasti silmiini katsoen hän vastasi: "Hulluus!" Pian selvisi miehen olevan lähiaikoina eläkkeelle jäävä pankinjohtaja, joka sanoi auringon laskevan sillonkin länteen: "Mutta minä hankin eräänä päivänä hevosen ja ratsastan itään, sinne mistä aurinko nousee. Sitä tässä opettelen."

Hän oli kuin minä, joka olen tiennyt useammankin kerran mitä teen, kun elämäni leppoistamisjakso koittaa. Ensin haaveilin asuvani eloni ehtoota Kalliomäessä, sitten Pessi ja Illusian puolimatkankodissa poistamassa siellä kotiaan pitävien päihdeongelmaisten toiseksi suurinta ongelmaa, yksinäisyyttä. Näin itseni istumassa keinutuolissa tarpeettomana tarpeellisena ja joku sanoi minulle, että ei sinun tarvitsee Jormas Siwaan lähteä makkaran hakuun. Voin käydä siellä puolestasi.

Tulevan papparaisen unelmista vain keinutuoli toteutui. Sen sain työtovereiltani läksiäislahjaksi. Arvatenkin jonkun vanhainkodin entinen kiikku, jonka Sininauhan väki oli maalannut tai maalauttanut lämpimän ruskeaksi. Selkänojassa on kaksi messinkilaattaa. Toisessa lukee "Sammal Soini" ja toisessa "Vain eläkeläisille". Siinä istuin lopulta yksin Jokilaakson luonnon keskellä. Osaomistuskoira Niilokin kävi enää vain harvoin kylässä. Melkein yhtä harvinaiseksi kävivät siitä minulle lähetetyt valokuvat. Joka puolestaan nitisti Niilon orastavan, maailmanlaajuisen fanikubin.

1 kommentti:

Paavo kirjoitti...

Terve Jormas. En tiedä kuinka on käynyt pankinjohtaja ratsukolle mutta Sinä olet kuitenkin elossa ja kuvista päätellen Thaimaassa ja ainakin päällisin puolin hyväkuntoisena.

terveisin vuosikymmenten takainen sauna/Lapinkävijäkaverisi myös nykyisin ilman mottorikelkkaa

paavo