Elämä on uusia alkuja täynnä, osa 2

Phatthalungin laitapuolen kylän tai pihan kukko ei kellokortin mukaan elele. Tai oikeastaan se on naapuripihan kanalauman päällikkö, joka tuo koko sukunsa Morakotin astianpesupaikalle monta kertaa päivässä etsimään makupaloja. Suuvärkkien eli nokkien jatkuvista alas ylös liikkeistä päättelen, että aina jotain takkiin tai sulkien sisälle tarttuu.

Aamunsa kukko aloittaa kahden viiva kolmen välillä miehekkäällä kukunnalla. Voisin melkein löydä vetoa, että kun se on saanut kaikki hereille, palaa se orrelleen nukkumaan. Ja kun se on varma, että koko väki on unten mailla uudelleen, herää se taas kukkumaan kaikki hereille.

Oikeastaan minua oli ensimmäisenä menestyksekkäästi nostamassa yksinäisyyden ja alakulon suosta Leena, josta häntä arvostan hamaan tulevaisuuteen. Ehkä meillä oli pikku sutinaakin, sillä juhannusyönä uimme Eevan ja Aatamin asuissa Tuusulanjoessa. Hän sanoi, että koska pulahdin nakuna veteen, ei hänkään kehdannut tulla perässä vaatekappaleet päällä. Kun Leena aamuyöstä lähti kotiinsa koiransa kanssa, sain pikkusuukon. Senkin muistan iäti. Vuodessa edistyimme niin paljon, että viime äitienpäivän iltana kävelimme yhdessä hautausmaalla. Laitoimme kukkasen sinne tänne ja muistelimme vainajien kanssa viettämiämme hetkiä. 

Mutta ei siitä mitään tullut, joten taas olin yksin. Ex-koulukaverini kuitenkin palautti mieleeni, että ei ole ihmisen hyvä olla yksin eikä varsinkaan yksinäinen. Hänen kanssaan olin saanut maistaa myös menneisyyttäni. Muistaa ja kokea uudelleen miten tärkeää olikaan, kun oli joku, jota voi odottaa tai jonka luokse voi mennä. Ehkä rakastaakin.

Sitten elämääni tupsahti Morakot. En muista löysikö hän minut vai minä hänet. Mutta sen muistan, että hänen kaveripyyntöönsä vastasin kuusi kuukautta ja yksi päivä aiemmin. Monesti sen jälkeen katselin hänen kuvaansa Facebookissa, yhtenä monien joukossa. Jostain syystä, viikko viikolta Tatasta tuli yhä tärkeämpi. Vaikka ajattelinkin, että ei tässä(kään) ole mitään järkeä.

Sen verran olen karille luotsannut rakkauksiani, jotta tiedän, ettei parasta niissä olekaan järki vaan tunne. Tunteella elämisessä on nimittäin oma taikansa, jota kaikki eivät edes osaa tai kestä ilman viinaa.

Synkkien korpivaellusvuosien aikana, tunteitten vallassa, elin menneisyydessä ja enemmän tai vähemmän raahauduin seuraavaan päivään. Valoa onkin ilmestynyt taipaleelleni, joten nyt en vaella yksin. Ajatukset ovat tässä päivässä sekä huomisessa ja vain vähän eilisessä.

Piilotan aika hyvin rakkauteni materiaan, mutta kirpaisi aika tavalla, kun jouduin luopumaan Thaimaassa Harley Davidsonista. Se viilsi siksikin, että sillä Päiviksen ja minun piti ratsastaa yhdessä itään, kohti auringonnousua.

Vaikka hän myikin minulle puolet Honda Zoomer X:stään Jomtienilla, oli moottoripyöräilystä kadonnut intohimo. Olinkin jo hyväksynyt menettäneeni sen iäksi. Minulla on kuitenkin oikeastaan aina ollut jonkinlainen moottorilla toimiva harrastusväline. Kaksipyöräinen mopedi, skootteri tai moottoripyörä, neli- tai kuusipyöräinen mönkijä tai yksitelainen moottorikelkka.

Joten viikko sitten päätin kyseisen harrastukseni suhteen, että ainakin kerran vielä. Nyt olen tilannut kuvan pyörän, joka on kovasti mieleen taas kerran. Sen jälkeen päätin, niin ikään taas kerran, että viimeinen moottoriajoneuvo, jonka hankin.