Jormaksen joulukalenteri, 12. luukku

Suomen viranomaisilla on melko tarkat tiedot al-Holin leirillä Syyriassa olevista suomalaisista. Leirillä kerrotaan olevan kymmenkunta suomalaista naista ja kolmisenkymmentä lasta. Suurin osa lapsista on hyvin pieniä. Yli puolet on alle viisivuotiaita ja osa heistä on syntynyt leirillä. Joukossa on ehkä myös muutamia orpoja.

Vanha Finnairin mainos sanoi "Illaksi kotiin". Kun ajattelen näitä kaukana Suomesta olevia varsinkin näin joulun alla, on hartain rukouksesi Finnairia mukaillen, "Jouluksi kotiin,  vaikka se ei menisikään aivan protokollan mukaan".

Yhteisiä asioita hoitamaan olemme valinneet Brysseliin ja Arkadianmäelle reippaan parisataa asiamiestä ja -naista sekä Mäntyniemeen pressan.
Laumassa on pari henkilöä, jotka nauttivat tällä hetkellä hyvin suurta kansan suosiota. Heistä Sauli Niinistöä olen kunnioittanut aina, mutta toinen on menettämässä orastavan arvostukseni.

Jussi Halla-ahon alamäki alkoi toissa päivänä, kun luin, ettei hän ole valmis laittamaan juuri tikkua ristiin Teuvo Hakkaraisen puolesta. Jolla menee tällä hetkellä viinaa kurkusta alas enemmän kuin hyväksi olisi.

Jussin mielestä hän ei juuri mitään voi, vaan vastuu on Suomen kansalla. Hän ajattelee eri tavalla kuin sotiemme veteraani, joka sanoi, että kaveria ei jätetä.

Jos olisi valta, antaisin miehelle kenkää. Tosin en vielä tästä syystä, vaan siksi kuinka hän ajattelee kaukana Suomessa olevista suomalaislapsista. Ja heidän äideistään.

Jussille ei riitä, että liemiinsä saa hukkua puoluetoveri, vaan ilman apua saavat jäädä myös suomalaislapset. Ja vain siksi, että etiketin mukainen apu ei yllä tai heidän äitinsä ovat valinneet väärän tien. Tältä osin samaan nippuun kuuluu Kulmuni ja varmasti moni muukin.

Jussia kiinnostaa ainoastaan mikä lisää kannatusta ja mitä ulkoministeri Haavisto on tehnyt, jota ei hissun kissun vallan sokaisema Halla-aho tiedä.

Haavisto on ainoita valtaa pitäviä, jotka ovat valmiita, oman työpaikkansakin kustannuksella tekemään kaikkensa, jotta lapset, kuten myös äidit pääsisivät jouluksi kotiin.

Jormaksen joulukalenteri, 11. luukku

Usein mieleni tulee surulliseksi, kun ajattelen ihmisiä, joille on tärkeää voida huonosti. Nyt löytyi tämän linkin takaa jälleen yksi, joka on menettämässä pahoinvointinsa vuoksi kirkkonsa jäsenyyden ja sen myötä joulurauhansa.

Hänelle on käymässä niin, koska hän kantaa huolta "syvästi uskonnollisista, vanhemmista ihmisistä", jotka pahoittavat mielensä, kun kirkko siunaa eläimiä, tässä tapauksessa koiria.

Ehkä nämä huolen aiheen ihmiset ovat mahdollisesti niitä, jotka eivät ole kuulleet Topeliuksen pienestä veljestä, joka ilmestyi varpusena jouluaamuna, Jeesuksen aasista tai vaikkapa kadonneeesta lampaasta. Tai ehkä he elävätkin vain yleisön osaston kirjoittajan, mielensä pahoittajan korvien välissä.

Ehkä tämä kirkosta eroava, Luojansa edellä omia polkujaan kulkeva ei myöskään ole tullut ajatelleeksi minne ja minkä kaiken keskelle Vapahtajamme jouluna syntyi.

Kristinuskossa eläimet ja kaikki muukin elävä on aivan erityisessä asemassa. Luojalleni istuu vallan mainosti, että tämän kaiken Hänen edustajansa maan päällä siunaa. Varsinkin jouluna Vapahtajan seimen äärellä, eläinten ympäröimänä.

Jormaksen joulukalenteri, 10. luukku

Jouluun kuuluu lukuisia iloisia asioita ajattelee uskosta ja uskonnoista kuinka tahansa. Voi myös uskoa joulupukkiin tai sitten ei.

Kaupallisessa joulussakin on

paljon kaunista, mutta myös aivan liikaa aikuisten rahanahneutta, joka voi viedä lapsilta joulupukin ja jouluilon. Niistä pahoitan helposti mieleni lapsen lailla, vaikka suurin osa aikuisista taitaa kohautella vain olkapäitään.

Aamun lehdestä poimin tämän linkin takana olevan jutun. Tottakai ymmärrän, että joskus kaikki menee pieleen. Mutta aina en ymmärrä selityksiä. Jos nyt ymmärsin oikein, oli Lappiin englannista joulupukkia katsomaan tullut jouluväki maksanut reissusta 2000 puntaa per lärvi. Eurovaluuttana se on 20 % enemmän. Maan kamaralla aikaa taisi olla 4 tuntia. NELJÄ TUNTIA!!

Tällaisessa tilanteessa matkanjärjestäjän pahoittelut ja ilmoitus, että lapset tulevat saamaan pukilta henkilökohtaisen kirjeen, on maailmasssani vain huono vitsi. Ja edes sitä se ei ole pettymyksen kokeneille lapsille.

Samassa sarjassa kuin kansalle ilmoitus, kun ministeri sählää perusteellisesti minunkin rahoillani ja ilmoittaa kantavansa täyden poliittisen vastuun. Ja puolue ilmoittaa perään, että luottamus puoluekoneistossa ei ole ollut kateissa. Ja antaa uuden ministerin pestin.

Muistan kuin eilisen kuinka kovasti halusin uskoa joulupukkiin. Pahvisen naamarinkin rypyt käänsin myötätunnoksi ja pukin iho oli tullut sellaiseksi kovassa pakkasessa poron kyydissä.

Kun pukki hakkasi keittiön  korkkimaton reikiä täyteen suksisauvan piikillä, ei syy ollut pukin. Vaan isän, joka oli laittanut sellaisen maton.

Vaikka maa oli vailla lunta, se ei estänyt pukin reen kulkua. Vaikka koskaan en jouluna pukin kulkuneuvoa nähnytkään.

Minulle nyt aikuisena eikä koskaan  kysymys ole ollut pakanallisesta olennosta, vaan kaikille hyvää tarkoittavasta joulun hengestä. Jossa on aimo annos pyhää, piispa Nikolausta.

Jormaksen joulukalenteri, 9. luukku

Joulua vietän näillä näkymin Thaimaassa, tarkemmin Pattayan kaupungin Jomtienin kaupunginosassa. Näin olen ymmärtänyt, vaikka sitä ei ole minulle osannut kukaan kertoakaan.

Välissä kuitenkin on Buddha Hill, joka ei liene sen oikea nimi. Sen toisella puolen on varsinainen Pattayan kaupunki ja toisella thaikoti"kaupunkimme" Jomtien. Tätä väliä eestaas ajaa loistava joukkoliikenne, lavataksit, joita ei juuri tarvitse montaa minuuttia odottaa. 10 bahtia eli 30 senttiä ja olet kukkulan tuolla puolen. Muutama kilometri.

Jomtienilla ei joulun läheisyys juuri näy. Ei kaupallinen eikä muutenkaan. Kaupallisia palveluita isollaan onkin lähinnä vain kolmea sorttia. Ruokaa, juomaa ja majoitusta. Jossain voi olla jokunen joulukoriste, mutta se on voinut olla siinä jo viime vuodesta. Tai vielä kauemmin.

Mutta kristikansan kaupallinen joulu näkyy sen sijaan vuoren toisella puolen senkin edestä. Ja saattaa sieltä löytyä Vapahtajakin seimineen, tietäjineen, paimenineen ja eläimineen. Ne ovat minun maailmassani kauniita ja puhutteleviakin.

En ole päättänyt käynkö kurkistamassa miten joulun odotukseen ovat tavaratalot ja hotellitkin ravintoloineen valmistautuneet Pattayan puolella.

Joulun sanoma on kylläkin minulle kristallinkirkas. Epäselvin kaikessa ovat viestin tuojat, jotka upottavat siihenkin jonkin sortin tuomion tai muiden syyllistämisen. Omaan jouluuni tai uskooni se ei juuri kuulu, vaikka joskus yllätän itsenikin tuomioita jakamassa.

Joulu on uskonnollisista juhlista minulle tärkein ja puhuttelevin. Omalla oudolla tavallaan, sillä koen sen hyvin surullisena ja yksinäisenä. Mutta silti siinäkin kirkkaimpana loistaa lapsi seimessä. Lupaus..... Meille kaikille.

Jormaksen joulukalenteri, 8. luukku

Niilo ei käytä alkoholia

Suomen itsenäisyyspäivän liepeillä on myös thaimaalaisittain merkittävä juhlapäivä. 5.12. on edesmenneen, koko kansan rakastaman kuninkaan syntymäpäivä. Ainakin hänen eläessään oli merkkipäivänä alkoholin myyntiin rajoituksia. Voi olla vieläkin. Kieltoja tosin sen suhteen on muutenkin. Päiväsaikaan ei pariin otteeseen saa elintarvikaupasta ostaa alkoholia. Eikä usein alkoholitontakaan olutta 😄.

Nyt 8. päivä Thaimaassa jatkuu kylmät kelit. Joka Pattayan seudulla tarkoittaa yöaikaan 20 asteen molemmin  puolin ja päivällä noin 25 astetta tai enemmän, mutta alle 30.

Joskus olen huvittuneena seurannut, kun ihmiset Suomessa talvisaikaan pukevat koirille vaatteita. Niistä on saanut kuvan Niilokin osansa. Toki sen myös ymmärrän, sillä kyllähän koirallakin voi kylmä tulla ja olla.

Mutta Thaimaan koirien kylmyyden ymmärtämistä pitää minun aikani sulatella. Vaikka toisaalta 70-luvulla on täälläkin mitattu pakkasasteita. Ainakin yksi ja risat 🤣.

Eilen luin olevan niin kylmää, että ihmiset maaseudulla saattavat lämmitellä nuotioilla keskellä päivääkin.

Mutta ihminen on joiltakin osin hyvinkin sopeutuvainen. Onkin eksoottista tavata +35 asteen lämmöstä lähtenyt thaimaalainen -35 asteen pakkasen ympäröimänä myymässä lihaa ruokakaupassa Lapin perukoilla.

Sopeutuvaisuus lienee yksilöllistä. Toinen ei pysty ymmärtämään, kun joku haluaa syödä Thaimaassa omien tottumustensa mukaista ruokaa. Kuten lihapullia tai vaikkapa HK:n Sinistä.

Tältä osin olen samassa sopeutumattomien veneessä. Sillä en ymmärrä miksi ihminen ei voisi syödä mitä ruokaa haluaa missä tahansa, jos ei tule syömään sitä minun lautaseltani.

Jormaksen joulukalenteri, 7. luukku

Olin jo päättänyt jättää eilen taakseni itsenäisyyspäivän vieton enkä seuraa koko partyjä, kun ne tulevat thaimaalaisittain vähän outoon aikaan.

Mutta kuinka ollakaan, oli Nukku-Matti vienyt yksinäisen ja huonon mieleni vuoksi unihiekan sitä ehkä enemmän tarvitsevalle. Joten niin seurasin vuoteessani älylaitteeni reippaan seisemän tuuman näytöltä Linnan juhlia neljään asti aamuyöhön.

Ja poimin aikani kuluksi, mitä ovat lehdet kirjoittaneet tasan 102 vuotta sitten, itsenäisyytemme ensimmäisenä aamuna. Siinä ohessa kuvakaappasin eilisistä pirskeistä näytöltäni edellisen presidenttiparimme ja nykyisen.

Voi olla, että jokunen aika menee, että meillä on mahdollisuus neljän maamme presidentin ja heidän puolisoidensa yhteiskuvaan. Sellainen tilanne oli, kun Koivisto oli vielä elossa.

Mutta näin kirjoitti Markus Määttänen Aamulehdessä 7.12.1917:

"Suurena merkkipäivänä tulee Suomen kansan historiassa aina säilymään joulukuun 4. päivä. Se on meidän julkisen, virallisen itsenäisyyspyrkimyksemme ajanluvussa toinen suuri merkkikohta, jolloin on astuttu pitkä askel lähemmäksi kauneimman unelmamme lopullista toteutumista.

Ensimmäisenä virstanpylväänä tällä tiellä, joka meitä johtaa kohden oman itsemme toteuttamista, on marraskuun 15 päivä, jolloin kansamme eduskunta katsoi tilanteen kehittyneen sellaiseksi, että se julistautui tämän maan korkeimman valtiovallan haltiaksi.

Se sattui ajankohtaan, jolloin sisäinen sekasortomme oli surullisimmalla asteellaan joka kiinnitti enemmän sekä meidän että myöskin ulkomaailman huomiota, kuin eduskunnan toimenpide kaikkine laajakantoisine mahdollisuuksineen.

Siksipä tuo merkkitapaus meni ohi suuremmatta huomiotta, jonka se kuitenkin olisi ansainnut. Korkeimman valtiovallan haltuunsa ottanut eduskuntamme asetti 26 pnä marraskuuta uuden hallituksen, joka jo ohjelmassaan ilmaisi ensimäisenä ja tärkeimpänä tehtävänänsä tulevansa pitämään Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttamista ja turvaamista.

Nyt 4:nä jouluk. tämä itsenäisyyshallituksemme antoi eduskunnalle ja sen kautta koko sen edustamalle Suomen kansalle, jättäessään m. m. esityksen uudeksi hallitusmuodoksi, jonka mukaan Suomi on itenäinen, riippumaton tasavalta, julistuksen, jossa kansamme halu päästä täydelliseen riippumattomuuteen saa mahdollisimman selkeän ja miehekkään varman ilmauksen ja jossa myös viitotaan ne tärkeimmät toimenpiteet, jotka sen toteuttamisessa ensi kädessä ovat tarpeen.

Suomen kansan on astuttava muiden maailman kansojen rinnalle itsenäisenä kansakuntana," kuuluu tuon julistuksen ydin. Se on se tunnus, jonka ympärille Suomen kansa ilomielin yhtyy. "Suomen kansa tuntee syvästi, ettei se voi täyttää kansallista tehtäväänsä, muuten kuin täysin vapaana." Sillä täytyy siis olla siihen oikeus, ja nyt on hetki koittanut sen toteutumiselle."

Jormaksen joulukalenteri, 6. luukku

Joulun odotuksiin varsinkin Suomessa liittyy jotain aivan erityistä. Minunkin vanhempani viettivät sodassa monta joulua rintamalla. Äitini lottana ja isäni armeijan sotilaana.

Ehkä jollakin tavalla pystyn häivähdyksenomaisesti eläytymään ja kuvittelemaan miten erilainen oli Suomi sotien aikaan. Mutta kykenen aistimaan myös sen ilon, kun tieto rauhasta saavutti kansan juuri ennen joulua.

Suomi itsenäistyi Venäjästä 6. joulukuuta 1917. Bolševikit olivat kaapanneet Venäjällä vallan lokakuun vallankumouksessa 7.–8. marraskuuta 1917.

Ja joulukuun 4. päivänä P E. Svinhufvudin I hallitus, "senaatti" antoi Suomen itsenäisyysjulistuksen. Eduskunta hyväksyi sen joulukuun 6. päivänä äänin 100–88.

Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta.

Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.

Kun itsenäisyysjulistuksen hyväksymisestä oli kulunut vuosi, 6. joulukuuta 1918, akateemiset piirit juhlistivat vuosipäivää. Laajemmin joulukuun 6. päivää on vietetty itsenäisyyspäivänä vuodesta 1919 lähtien. Suomen valtioneuvosto määräsi päivän tuolloin vapaapäiväksi valtion virastoissa, kouluissa ja tuomioistuimissa.

Vuonna 1929 päivä säädettiin lailla yleiseksi palkalliseksi vapaapäiväksi. Vuonna 1937 säädettiin laki itsenäisyyspäivän viettämisestä juhla- ja vapaapäivänä. Sen mukaan itsenäisyyspäivän tuli olla palkallinen vapaapäivä tai siitä on maksettava korotettua palkkaa, kuten sunnuntaityöstä, jos ei ole mahdollista antaa vapaapäivää.

Itsenäisyyspäivä on virallinen liputuspäivä. Liputus päättyy muista talven liputuspäivistä poikkeavasti vasta kello 20.

Jormaksen joulukalenteri, 5. luukku

Tämän  päivän blogin tiedon ykkösammennnusastia on ollut Wikipedia. Kuva sen sijaan on omakuva Laukaan Pitkäjärven jäältä. Sen on ottanut Päivis aikana, jolloin joulumme olivat yhteisiä 😢.

Joulupukin suomenkielinen nimitys juontaa ilmeisesti vanhan suomalaisen perinteen nuuttipukkiin eli kekripukkiin. Nuuttipukit, jotka usein olivat pukin taljaan pukeutuneita nuoria, kiertelivät nuutinpäivän aikaan taloissa kerjäämässä joulun tähteitä.

Vanhassa pakanallisessa Suomessa nuuttipukki oli mies, joka pukeutui hedelmällisyysriitin hahmoksi, pukiksi. Hän laittoi pukin sarvet päähän muuttuakseen šamanistisen perinteen mukaan pukin kaltaiseksi. Asuun kuuluivat myös tuohinaamari ja nurin käännetty turkki.

Pukki vaelteli talosta taloon juoden tarjottuja alkoholijuomia. Hän saattoi pelotella lapsia ja olla humalassa. Joskus pukki myös jakoi lahjoja kilteille ja vitsoja tuhmille lapsille.

Markus Rautio eli Markus-setä kertoi Lastentunti- ja radio-ohjelmassa, että Joulupukki asuu Korvatunturilla. Suomalainen joulupukki ei olekaan henkiolento eikä näkymätön vaan ihmishahmo.

Pukki on iloinen mies, jolla on valkoinen parta. Suomalainenkin joulupukki alkoi pukeutua punaisiin vaatteisiin 1960-luvulla. Hän on erittäin vanha, iältään jopa satoja vuosia. Joskus hän saattaa käyttää puista kävelykeppiä.

Joulupukin puoliso on Joulumuori. Koulutontut auttavat Pukkia tekemään lahjat työpaikassaan Pajakylässä, joka sijaitsee Joulupukin Korvatunturin asunnolta lähes 300 kilometrin päässä Rovaniemellä.

Tontut myös auttavat Pukkia tarkkailemaan, ketkä lapsista ovat olleet kilttejä. Monien perheiden perinteeseen kuuluu, että lapset kirjoittavat Joulupukille kirjeitä, joissa on lista lahjatoiveista. Kirjeet menevät perille joko tiedoilla Joulupukki, 99999 Korvatunturi tai Joulupukki,Joulupukin Pääposti, 96930 Napapiiri.

Joulupukin lähtö Korvatunturilta lahjojen jakoon tapahtuu jouluaaton aattona 23. joulukuuta. Hän käyttää kulkuvälineenään porovaljakon vetämää rekeä, jonka edessä on ensimmäisenä Petteri Punakuono. Suomalainen joulupukki kulkee reellä maan pintaa pitkin toisin kuin amerikkalainen, jonka porot lentävät.

Suomessa joulupukki ei tule sisään savupiipusta, vaan ovesta. Suomalainen Pukki tulee taloon jouluaattoiltana ja juttelee asukkaiden kanssa. Hän kysyy yleensä tullessaan ”Onkos täällä kilttejä lapsia?”.

Kielitieteilijä Osmo Ikola kirjoitti vuonna 1984 julkaisemassaan artikkelissa, että Markus Rautio ei vuonna 1927 keksinyt Korvatunturia Joulupukin asuinpaikaksi omasta päästään, vaan vahvisti vanhan uskomuksen.

Ikola muisteli kuulleensa tarinoita Korvatunturista kotipaikkana jo lapsuudessaan 1920-luvun alussa. Hänen mukaansa uskomus tunnettiin ainakin Satakunnassa Hämeessä, Viipurin seudulla ja Tornionjokilaaksossa.

Rautio itse ei lainkaan maininnut muistelmissaan Korvatunturi-episodia. Zachris Topeliuksen vuonna 1867 kirjoittamassa sadussa "Peikkojen joulu" Joulupukki asui ”kaukana pohjoisessa”, tarkemmin määrittelemättömässä paikassa, Anni Swanin tarinoiden mukaan hän majaili ”Jouluvuoressa, synkän korven syvyydessä”.

Jormaksen joulukalenteri, 4. luukku

Tekstiin olen käyttänyt paljon Arno Forsiuksen kirjoittamaa. Nykyajan joulupukki on saanut monien  vaiheiden kautta hahmonsa nykyisen Turkin valtion lounaisosassa sijainneen Myran kaupungin 300-luvulla eläneestä piispasta, jonka nimenä oli kreikaksi Nikolaos (kansan voittaja) ja latinaksi Nicolaus.

Hän oli vanhan ajan lopulta lähtien eräs kristikunnan suosituimmista pyhimyksistä, jonka nimi on säilynyt läntisessä maailmassa lukemattomina muunnoksina ihmisten ja paikkakuntien nimissä. Hänen kuolinpäivänsä oli 6.12., jota vietetään edelleen hänen muistopäivänään.

Silloin on tai oli myös suomalaisessa almanakassa Nikolauksen ja Niilonkin nimipäivä. Onkin oikein mukavaa, että osaomistuskoira Niilomme nimi juontaa Nikolauksesta ja sen myötä Joulupukista.

Pyhää Nikolausta oli kunnioitettu jo varhain pyhimyksenä kristillisen kirkon itäisellä alueella, myöhemmän ortodoksisen kirkon piirissä. Häntä pidettiin erityisesti merenkulkijoiden, kalastajien, saaristolaisten ja kauppiaiden suojelijana.

Nikolauksesta kerrotaan, että hän oli jo lapsena kieltäytynyt imemästä äitinsä rintaa keskiviikkoisin ja perjantaisin, jolloin kunnon kristityn tuli paastota.

Myöhemmin hän pelasti merimiehiä myrskyn keskeltä ja antoi köyhän perheen kolmelle tyttärelle pussilliset kultarahoja myötäjäisiä varten heittämällä ne yöllä ikkunasta sisään. Viime mainitusta tapahtumasta on saanut alkunsa lahjojen antaminen lapsille, aluksi 6.12. ja myöhemmin jouluna.

Keskiajalla legendaan lisättiin kertomus, miten hän ihmeellisellä tavalla pelasti henkiin kolme opiskelijaa, jotka ilkeä majatalon isäntä oli surmannut, paloitellut ja kätkenyt suolatynnyriin.

Nikolauksella on ollut huomattavana pyhimyksenä oma merkityksensä myös suomalaisessa kansanperinteessä, jossa häntä pidettiin metsänjumalana, metsän lintujen suojelijana ja Pohjolan isäntänä. Yleisenä sanontana oli: "Minkälaista on ilma Nikolauksen päivänä, sellaista on koko joulukuun.

Nikolaus oli Euroopassa jo keskiajalla lasten suojelija ja monin paikoin lapsille jaettiin lahjoja Nikolauksen päivänä.

Katolisen uskon kulttuureissa Pyhällä Nikolauksella oli yleensä yllään piispan punainen viitta ja päässään piispan punainen hiippa. Eräissä Euroopan maissa Nikolauksen mukana kulki tummaihoinen orja tai apulainen ”Musta Pekka”. Kun Nikolaus jakoi lahjoja kilteille lapsille, joutuivat tuhmat lapset tekemisiin ”Mustan Pekan” kanssa.

Kertomukset lahjoja tuovasta Nikolauksesta alkoivat tulla tunnetuiksi Suomessa 1800-luvun alussa. Ne sekoittuivat meillä joulunaikoina pukiksi naamioituneisiin nuorukaisiin, joilla oli tapana kierrellä taloissa ruokaa ja ryyppyjä kerjäämässä.

Tuloksena oli suomalainen joulupukki, joka aluksi pukeutui paksuun harmaaseen turkkiin. Nykyajan kannalta suurin merkitys Nikolauksella on kuitenkin ollut yhdysvaltalaisen joulupukin Santa Clausin alkuhahmona.

Alankomaalaiset protestantit veivät Yhdysvaltoihin siirtolaisina muuttaessaan tämän perinteen mukanaan ja siellä pyhimyksestä kehittyi vähitellen punanuttuinen ja punamyssyinen, savupiipun kautta lahjoja jakava ja poroilla matkaava joulupukki.

Suomessa hänestä jäi vain nimi muistuttamaan maaseudun naamiopukeista. Suomalainen joulupukki ei suostunut kuitenkaan kulkemaan savupiipun kautta, mutta meilläkin siihen on liitetty tapa antaa lapsille lahjoja aattoaamuna uunin kylkeen kiinnitetyissä sukissa. Joululahjojen tuojan on yleensä ajateltu asuvan jossakin kaukaisessa ja sadunhohtoisessa paikassa.

Suomessa nykyajan joulupukin asuinpaikkana on pidetty Lapin Korvatunturia. Tätä uskomusta on vahvistettu ulkomaillakin näyttämällä televisiossa, miten Joulupukki lähtee aattoaamuna lumisessa tunturimaisemassa poron vetämässä pulkassa jakamaan lahjoja lapsille. Samoin on kaupallinen ”Joulumaa” pukin pajoineen sijoitettu napapiirillä sijaitsevalle Rovaniemelle.

Jormaksen joulukalenteri, 3. luukku

Kävin lukemassa mitä viime sunnuntaina alkaneesta adventista sanotaan sähköisessä maailmassa. Lähinnä kirkossa, johon itsekin kuulun.

Ehkä mielenkiintoisinta on, että osa Jeesuksen syntymää odottaneista ei suinkaan kaivannut vain henkistä johtajaa, vaan maallista kuningasta, joka pelastaisi heidät sorron alta. Toisaalta Jumalan Pojan ensi tulemista taitavat juutalaiset odottaa yhä.

Mutta ennenkuin olemme jouluaatossa, on minulle selvinnyt ainakin yksi versio miten joulupukki lahjoineen ja Korvatunturikin ovat tulleet mukaan joulun viettoon. Ehkä jossain puhutaan jotain joulukuusesta tai -puustakin.

Keskiajan lopulle tultaessa läntisessä kristikunnassa vakiintui käytäntö, jonka mukaan uusi kirkkovuosi alkaa ensimmäisestä adventtisunnuntaista. Sana adventti tulee latinankielisestä sanonnasta adventus Domini, Herran tuleminen

Adventtiaika valmistaa meitä jouluun. Vanhastaan ensimmäisen adventtisunnuntain jälkeisestä maanantaista on alkanut jouluaattoon asti ulottuva adventtipaasto. Tätä paastoa kutsutaan myös pieneksi paastoksi erotuksena pääsiäistä edeltävästä suuresta paastosta.

Ensimmäisestä adventista alkaa uusi kirkkovuosi. Ensimmäinen adventtisunnuntai on yksi vuoden suosituimmista kirkkopyhistä. Silloin kirkoissa lauletaan tuttu Hoosianna-hymni, virsi numero yksi.

Hoosianna! -huudahdus on alunperin rukous "oi auta, pelasta!" Jo juutalaisessa perinteessä ennen Jeesusta siitä muodostui yleinen juhlahuuto ja riemunilmaus. Adventti ja palmusunnuntai kertovat samasta tapahtumasta, pelastajan eli Messiaan odotuksesta.

Juutalaisille kyse oli tosiaan kuninkaasta, jonka odotettiin vapauttavan kansansa vieraiden valtojen alaisuudesta. Kun Jeesus ratsasti Jerusalemiin, häntä tervehdittiin Hoosianna-huudoin ja heittelemällä palmunoksia tielle.

Uuden testamentin tekstit muistuttavat, että Jeesus saapui hiljaisena ja nöyränä. Me tiedämme jo adventtina, ettei Jeesuksen tie johtanut maalliseen valtaan.

Jormaksen joulukalenteri, 2. luukku

Kalenterin ensimmäiseksi luukuksi piti tosiaan valita kunnollisen kokoinen adventti- tai joulukalenteri. Luukun takana oli nimittäin jokaiselle päivälle jokunen tölkki olutta. Ja vaikka ei jäisi päivittäisessä siemailussa jälkeenkään, on siinä lipittämistä  kavereidenkin jeesaamani.  1000 alumiinista astiaa per päivä aattoon asti, jos oikein ymmärsin.

Iltahämärissä oli kuitenkin lähdettävä joulukuusen hakuun, vaikka minulla on sopimatta vielä isävainajankin kuusien anastukset.

Lapsuuteni jouluihin kuuluikin lähes aina varastettu kuusi. Varsinkin lapsena isän kanssa tehdyt kuusenhakumatkat olivat jännittäviä. Usein kuusen, jonka varastamme, olimme katsoneet jo kesällä valmiiksi. Niillä katselumatkoilla metsään oli mukana aina joku Jeri-koiristamne.

Kyseiset varkaudet olivatkin ainoita varkauksia, joihon olen saanut opin kotoa. Tosin joskus isä teki kuusenhaun lupareissujakin. Ne aina ilman lapsia. Niillä saattoi mennä yönkin yli. Näiltä matkoilta isä tuli aina nöyränä ja hiljaisena perheen tai äidin eteen.

Joka tapauksessa iltasella koristelin kuusen tutulle paikalle, Thaikotimme parvekkeelle. Joulupuumme onkin vuodesta toiseen hyvin kaunis niin valoisassa kuin pimeässäkin.

Voi olla että on toisinkin, mutta luulen olevan harvassa Thaiperhe, jolla ei ole mitään joulun vaikutteita ulkomailta ja se juhlii silti joulua.

Itse pidän joulusta paljon, vaikka se kertookin minulle jotain syvästä sydämeni yksinäisyydestä. Tähän palaan uudelleen, jos jotain siihen sopivasti liittyvää paljastuu joulukalenterin luukkujen takaa.

Jormaksen joulukalenteri, 1. luukku

Tänään on ensimmäinen adventti ja 24 seuraavaa blogia mennään enemmän tai vähemmän jouluaiheisesti. Joten olkaa hyvät. Linkin takana. Janoon joulupukkia ododotellessa. Riittää kavereillekin.

Joka päivälle aattoon saakka yritän yksin tai muiden avulla löytää jotain jouluun liittyvää. Tarinointia, kuvia tai vaikkapa molempia. Mutta voipi käydä niinkin, että tarinat loppuvat tai mielenkiinto ennen kuin pukki ovelle kolkuttaa.

Koira ja ihminen

Koira on minulle aivan liian vaikea aihe, jotta pystyisin kirjoittamaan siitä itseäni tyydyttävällä tavalla blogin, kolumnin saati kirjan.

Tämän nelijalkaisen ja ihmisen suhde on niin moninainen, niin kauan kestänyt ja niin ainutlaatuinen. Siihen mahtuu suurempaa kiintymystä, rakkautta, uskollisuutta, inhoa, pelkoa, vihaa ja erilaisia käyttötarkoituksia kuin minkään muun eläimen kanssa.

Koiralla onkin aivan erityinen paikka sydämessäni. Mutta niin on monella muullakin, jotka ajattelevat ja kokevat asian aivan toisin. Kun kirjoitan aiheesta paljon tai ainakin usein, tiedän palautteesta, että on ihmisiä, jotka vihaavat koiria enemmän kuin mitään muuta eläintä maailmassa. Heilläkin koiralla on oma, erityinen paikkansa ja otteensa.

Aivan oma lukunsa ovat ihmiset, joille on ykshailee onko koiria olemassa vai ei. Ehkä se ei kuitenkaan loppupelissä ole näin, sillä lähes kaikki ihmiset ovat elämänsä aikana jollakin tavalla tekemisissä niin sanottujen "hyötykoirien" kanssa. Tai ainakin välillisesti hyötyvät niiden tekemistä palveluksista ihmisille.

Me tiedämme vain murto-osan koiran ja ylipäätään eläinten ihmisiäkin hyödyttävistä ominaisuuksista, vaikka aikaa tutustumiseen on ollutkin melkoisesti.

Ei ole kovinkaan kauaa, kun luin tieteellisen julkaisun, joka kertoi ihmisen ja koiran yhteisen taipaleen olevan noin 14 000 vuotta pitkän. Mutta viikko sitten tupsahti Siperian ikiroudasta koiranpentu, jonka ikä oli tiedemiesten mukaan 18 000 vuotta. Sama julkaisu kertoi, että yhteinen taivan ihmisen kanssa saattaa olla puoletkin pitempi.

On mielenkiintoista mielikuvituksen kanssa hieman aikamatkailla. Joku osa minusta sanoo ihmisen muuttuneen vuosituhansissa paljon ja joku osa, että loppupeleissä ei lainkaan. Matkaan on tarttunut opittua sivistyneisyyttä ja tietoa valtavasti, muttei lainkaan aidosti sisäistettyä sydämen sivistystä. Joka minulle on sellaista, jota toivoisin olevan itselläni.

Mutta ihminen hakkaa rottinkikepillä koiraa kuten ennenkin. Pitää sitä muutaman metrin kahleissa sekä nälässä ja kohtelee kaikin tavoin huonosti.

Heille on mahdotonta ja mielestään tarpeetonta pysähtyä ajattelemaan, että oli tämän kaiken luoja sitten kuka tai mikä tahansa, ihminen on siinä juoksussa yhtä tarpeeton tai tarpeellinen kuin kaikki muukin elävä.

Monessa maassa, Thaimaa mukaan lukien, on mahdollisuus kokea häivähdys kaukaa menneisyydestä. Sillä koira, joka ei koskaan ole antanut ihmisen koskettaa itseään on jotain aitoa ja alkuperäistä. Se on paljon muutakin kuin kapinen irtorakki tai kulkukoira. Sen luonteessa ja elämässä on jotain, jota siinä on ollut tuhansia vuosia.

Silti sille sopii olla ihmisen paras ystävä. Sen luottamuksen saavuttaminen on joskus aikaa ja kärsivällisyyttä vaativa työ. Mutta sen romuttamiseen tarvitaan vain yksi Adidasasussa ja Niken lenkkitossuissa sekä rottinkisauva kädessä kulkeva koirien vihaaja. Nämä koirapelkääjät ovat opettaneet koiran pelkäämään ja vihaamaan ihmistä. Mutta kuka opettaisi heitä ymmärtämään tämän?

Eräänlainen tarina tämäkin

Minulla oli paljon hyviä kavereita Gizmon mainitsemasta ompeluseuramaailmasta, jossa oli ja on omat säätönsä ja sääntönsä. Näistä syistä juuri kukaan ystävistäni sieltä ei ole enää elävien kirjoissa.

Kerran olin saattamassa jo vuosia, lähinnä kirjeenvaihto parisuhdetta elänyttä pariskuntaa avioliiton auvoiseen satamaan. Suhde oli kerrotun kaltainen koska sulhanen viihtyi enemmän vankilassa kuin siviilissä. Tai ei viihtynyt missään, sillä hän ei tullut juttuun itsensä kanssa varsinkaan vapaudessa. Liian paljon valinnanmahdollisuuksia, jotka veivät yhä uudelleen taloon. Siellä Ärsi pärjäsi paremmin ja hän olikin kongilla pikku kingi. Sitä sanotaan laitostumiseksi, joka sai alkunsa lastenkodeista.

Sitten astui Ärsin elämään Anja tai Anjan elämään Ärsi. Sen piti muuttaa kaikki. Vaikeaa, ajattelin alusta alkaen, sillä Anjan elämä ja pää olivat vähintään yhtä sekaisin kuin tulevan aviomiehenkin.

Anja soitteli minulle usein öisin milloin minkäkin ahdistuksen vuoksi Ärsin ollessa linnassa. Välillä löin luuria korvaan ja välillä jaksoin kuunnella ja puhua. Milloin mitenkin. Yhtenä yönä oivalsin jotain, jonka jälkeen en koskaan lopettanut Anjan puhelua kesken. Oivalsin, että hän oli ainut nainen maailmassa, joka soitteli minulle säännöllisesti.

Joka tapauksessa siviilivihkiminen oli sovittu samaksi päiväksi, jolloin Ärsi vapautui Sukevan vankilasta. Häntä lähdin Anjan kanssa aamulla varhain noutamaan, sillä näin olin luvannut molemmille. Ja Anjalle ekstrana kahden kesken, että hoidan tulevan miehesi tuomarin eteen vaikka raudoissa.

Läheltä piti, ettei minusta tullut sanojen syöjää. Koko paluumatkan Ärsi suputti minulle, että pysähdy jossain hakemaan viinaa. Ei, sanoin minä, ensin mennään naimisiin.

Viimein oltiin Oikeustalolla ja kaikki oli kuten pitikin. Ärsi sanoi, että maha on jännityksestä aivan sekaisin ja täytyy päästä vessaan. Kun miestä ei kuulunut takaisin, lähdin katsomaan. Vessan ikkuna oli auki eikä sulhasta enää mailla eikä halmeilla.

Anjalla ei meinannut itku loppua, kun kalkkiviivoilla tuleva mies otti hatkat. Tähän minä luottavaisesti lohduttelin, että ole huoleti, hommaan Ärsin tänne takaisin ja mieheksesi.

Arvasin Ärsin kuskanneen osan vankilan pakkosäästöistä Gummeruksenkadun viinakauppaan ja tuleva ukkomies istuu nyt viereisessä Kirkkopuistossa ostoksiaan siemaillen. Kirjaimellisesti talutin miehen korvasta korttelin matkan tuomarin eteen ja vihille. Näin he saivat toisensa, josta seurasi kauniita onnen hetkiä ja syvää surua. Josta ei selvinnyt kumpikaan.

En ymmärrä ammattiyhdiysliikettä

Tulkoon selväksi heti, että jokainen tekijä on palkkansa ansainnut.

Kun aamutuimaan pohdin täysin vieraiden ihmisten oikeutta valtiovallan suojeluksessa ja minunkin rahoilla vaikeuttaa elämääni, ei sympatiapisteitä itseltäni heru ay-liikkeelle ainuttakaan. Jää suuhun vain koko liikkeen syvä, itsekkään loisimisen maku.

Eikä Postin lakko ollut ensimmäinen kerta, kun koin näin. Nyt seitsemänsadan ihmisen joukon vaatimukset olivat panna koko valtakunnan polvilleen. Siinä ei näkynyt sen suuren suomalaisen joukon ahdinko, joka elää alle tuhannen euron kuukausituloilla.

Kuka heidän kanssaan ja millä työkaluilla nousee barrikadeille tai eduskunnan rappusille? Missä ovat tämän joukon lakkoaseet, joilla voisi samaan tapaan kyykyttää ja kiristää koko kansaa? Ei missään. Ei auta, vaikka kymmenien tuhansien joukko menisi minkälaiseen syömä- tai muuhun lakkoon. Kieltäytyisimmekö nostamasta eläkettä ja ay-liikekö maksaisi lakkoavustusta? Joka sekin on verovapaata.

Kahden kerroksen väkeä eikä perustulo siitä parane, vaikka hamaan tappiin heiluttaisin banderollia parlamenttitalon kiviportailla ja vaikka jonkun euron minäkin olen veroja maksanut yli puolen vuosisadan aikana. Ja maksan edelleen jokaisesta eläke-eurostani, mitkä maksetaan omista rahoistani. Jotka olen ilman korkoa antanut pakon edessä vuosikymmeniksi Ilmarisen käyttöön.

Mutta en minä itseni puolesta itke, sillä pärjään kyllä. Ilmarinen on pääsponsorini hamaan tappiin saakka, vaikka en panisi tikkua ristiin. Maksan potut pottuina elämällä kauan 👍.

Ammattiyhdistysliike sen sijaan saa vuosittain 500 miljoonan euron sponsoroinnin pelkästään verovapauden muodossa valtiolta, jota vastaan se sopivin väliajoin ryttyilee. Samainen liike sivuillaan jakaa vielä muunneltua totuuttakin sanomalla esimerkiksi, että samoilla pelisäännöillä mennään kuin muutkin yleishyödylliset tai julkisoikeudelliset yhteisöt.

Mutta vaikka maksaisin joka vuosi kaikkien Sininauhaliitön jäsenjärjestöjen jäsenmaksut, en saisi niitä ay-maksujen tapaan vähentää verotuksessani. Eikä koko liike muutenkaan maksa veroja. Varsinkaan valtiolle.

Henkilökohtaisen, vaatimattoman elämäni suurin, tähänastinen vääryys tällä sektorilla tapahtui hiljan. Kun Kela, niin ikään valtion lafka sai läpi lain, jolla se pullauttaa minut ulos suomalaisesta sosiaaliturvasta puolen vuoden ulkomailla olon jälkeen. Veroni kotimaani sen sijaan nyysii niin kauan kuin henki pihisee. Vaikka asuisin Huitsin Nevadassa. Lain mukaan tietty sekin. Ja tämän kaiken tekee kansan valitsema päättäjä. Jota minäkin olin valitsemassa ☹️☹️.

Jos olisi pelihousut, repisin ne nyt. Mutta kun en pelaa kuin yhden rivin lottoa. Ilman pelihousuja 🤣🤣.

Ken vaivojansa valittaa, ........

Ken vaivojansa valittaa, on vaivojensa vanki, sanoi äitini aikoinaan ja taatusti monet muutkin.

Kun olin nuori, elvisteltiin otettujen ryyppyjen ja kaadettujen naisten sekä tyttöjen määrillä. Ja nyt, aikuisen oikeasti aikuisena on keskustelun aihe usein sairauksien, vaivojen sekä lääkkeiden määrät.

Mutta en minä millään niillä ole koskaan leveillyt, sillä olen vain yksi, silloin tällöin yksinäinen mies monien kaltaisteni joukoissa. Itselläni on ainoastaan tavallisena pälliäisenä olemisen armolahja. Ainutlaatuinen kylläkin olen, sillä toista samanlaista ei maailmankaikkeus kantane. Joku, joka luulee minut tuntevansa, voisi tähän parahtaa, että Luojalle kiitos 😉.

Ehkä suurin elämääni muuttanut päätökseni on ollut pesäero päihteistä lähes neljäkymmentä vuotta sitten. Iso siksikin, sillä ilman sitä olisin satavarmasti tuonelassa tai pysyvästi laitoshoidossa. Se oli hieno päätös, enkä siihen koskaan Luojalta apua pyytänyt. Ajattelin, että itse viinani suuhuni kaadan ja itse jätän kaatamatta.

Armahtavaista mieltä sekä pitkää ikää Häneltä olen sen sijaan silloin tällöin anellut. Toistaiseksi olen tullut kuulluksi. Ja Isä on sallinut minun jatkaa elämääni, jota myös rakastan.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1950 syntynyt mies elää keskimäärin 85 vuotiaaksi. Joten siinä isossa ikkunassa olisi taivalta vielä jäljellä kelpo matka. Voi olla tosin, että ymmärsin väärin tai se on vain toiveajatteluani.

Reipas kymmenen vuotta sitten pumppuni oli ottamassa lopputilin, jos ei meno muutu. Makasin Meilahden sydänvalvomossa ohuttakin ohuemman elämänlangan varassa ja olin valmis lähtemään. Vain yksi asia piti minut täällä. Joka solullani koin, että Päivis rakasti minua tavattomasti. En voinut lähteä enkä tehdä niin hänelle. Se piti minut tässä ajassa, josta olen elämäni naiselle hautaan saakka ja sen jälkeenkin kiitollinen. Ikuisesti.

Mutta se ei kantanut meitä yhdessä Ison kiven juureen, jonne toivon osan tuhkastani ripoteltavan. Ja loput Jokilampeen, josta sillä on vapaus virrata vaikka Thaimaan kotirannallemme. Sieluni kulkekoon savuna taivaanrannan ylisille, sateenkaaren tuolle puolen.

Tätä kirjoittessani olen kipeä ja kuumeinen ja ehkä tekstikin siksi alakuloinen. Toivon, että saan elää minulle varatut päivät täyteen. Ja että molemmat, ruumis sekä äly hyytyvät yhtä aikaa ja olen silloin valmis lähtemään.

Näenkö metsää puilta?

Yleisesti sanonnalla ”ei näe metsää puilta” tarkoitetaan, että henkilö ei huomaa käsillä olevan ongelman tai asian kokonaisuutta keskittyessään johonkin siihen tai muuhun liittyvään yksityiskohtaan. Eikä huomaa näkevänsä kuin ainoastaan itsensä ilman puita ja muita.

Tähän törmään silloin tällöin, kun seurassa, yhden tai useamman ihmisen, haluan kertoa jonkun itselleni tärkeän tapahtuman. Mutta yht'äkkiä huomaankin kuuntelevani kahta, kolmea tarinaa päällekkäin, joita seurani kertoo aloitustuksestani innostuneena.

Jos oma asiani oli minulle tärkeä jakaa, suljen joskus suuni, siirryn kadulle ja kerron sen vaikkapa raitin koiralle tai taivaan linnuille. Pääasia, että koen jonkun eläväisen kuuntelevan mitä halusin sanoa.

Aina ei ole helppoa havaita muiden näkökulmaa, vaan ainoastaan omansa sen hetken tärkeimpänä asiana. Ehkä sekin on jonkun sortin itsekkyyttä?

Kerran istuin Kalle Könkkölän ja Ville Komsin kanssa, kun Ville kertoi seurueelle Koijärven puolustamisesta, kahleista ja suojelusta innoissaan. Kalle tämän keskeytti sanomalla, että "kuule Ville, ihmisen joka ei koskaan tule pääsemään sähköpyörätuolinsa tai hengityslaitteensa kanssa edes sen rannalle, on vaikea pitää Koijärveä elämänsä tärkeimpänä asiana".

Samaa pohdin kerran, kun elämästään kylliksi saanut siskoni onnistui monen yrityksen jälkeen päättämään päivänsä. Että siinä hetkessä, niin hänen hetkeä aiemmin hengen jo paetessa ja minun nyt, oli vaikea ajatella viidennen ydinvoimalan tärkeyttä.

Ajattelin näin myös jokunen päivä sitten, kun blogissani kirjoitin yhdestä lajinsa huipusta, että ne saavutukset ovat yhtä turhia kuin minunkin. Eikä aikaakaan, kun tuli kulmikas kommentti, että minun aikaansaannokseni ovat kovin turhia hänen maaailmanmestaruuksiensa rinnalla. Sanoi minua lisäksi aika suupaltiksi 😁.

Toki olisin voinut jättää tölvimättäkin, mutta jotenkin siinä hetkessä tuli malja täyteen hänen ja muidenkin mielipiteitä veljeilyistäni Pattayan koirien kanssa.

Tämä lajinsa taitaja ei hänkään nähnyt metsää puilta oman harrastus- ja urheiluvälineensä takaa. Enhän minäkään näe toisen tarinan tärkeyttä silloin, kun joku yrittää jakaa kokemustaan miltä tuntuu irrottaa autotallin orressa roikkuvasta kaulakiikusta lapsuudenystävää.

Toisen asemaan asettuminen onkin taitolaji, joka ei kaikkia edes kiinnosta. Saati sitten myötäeläminen tai peräti kulkeminen rinnalla kappaleen matkaa.

Englanninkielen opiskelua

Olen kirjoittanut Päiviksen kanssa lähes 3000 blogia. Aikamoinen määrä. Nyt tai pysyvästi on hän projektista tauolla, joten kirjoitan yksin päivittäin. Toistelenkin samoja juttuja, mutta ei sillä liene juurikaan väliä. Sitä paitsi tuskin kukaan itseni lisäksi on niitä kaikkia lukenut. Ehkä ei Päiviskään.

En koskaan viihtynyt koulussa. Tai viihdyin, mutten siksi mihin se on tarkoitettu. Opinahjoksi. Vietinkin monet tunnit käytävällä, jonne milloin kukakin opettaja minut työnsi muita häiritsemästä. Mutta niilläkään kolmella luokalla, jotka yhteiskoulua kävin, ei osanani ollut englanninkieli, vaan saksa ja ruotsi. Ainut asia, jota aivan persiilleen menneessä koulunkäynnissä kaduin, oli englannin kielitaidon puuttuminen.

Siihen päätin satsata kaksi vuotta sitten. Oppimisvälineinä chat ja Googlekääntäjä. Ja tietenkin puhe- tai kirjoituskaverit. Niitä lähdin etsimään netistä. Maista, joissa moni puhuu vähän englantia. Siksi vähän, että sitä äidinkielenään käyttävillä on aivan liikaa sanoja. En koskaan ehtisi oppimaan ja ymmärtämään heitä kuin sanakirjan avulla.

Nyt minulla on monisatapäin chattikavereita Afrikasta ja joka puolelta maailmaa, mutta eniten Filippiineiltä. Maa sopii hyvin kukkarolleni ja muutenkin se on sopivan lähellä Thaikotiamme. Jotta voin tehdä chattikaverini halutessani enemmän eläväksi ja mennä käymäänkin, jos siltä tuntuu.

Viime reissulla tuntui siltä ja kävin  ostamassa sekä viemässä köyhääkin köyhempään, ikkunattomaan peltikotiin pulsaattoripesukoneen. Toki reissuun mahtui paljon muutakin, josta kaikesta kirjoitin lähes 20-osaisen blogisarjan.

Tammikuussa menen maahan taas. Mutta aivan eri paikkaan. Viimeksi kävelin joka päivä kymmenen kilometriä Angeles Cityn katuja pieneen kylään tai kaupunginosaan. Siellä vietin kuukauden ajan kaikki päivät ja ostin säästyneillä matkarahoilla lapsille yhtä ja toista pientä. Saivat siitä aikuisetkin osansa. Joku sai olutpullonkin.

Nyt haluaisin olla ja myös asua tovin ihmisten keskuudessa, joilla on aineellisesti minua vähemmän, mutta sydäntä ja välittämistä senkin edestä.

Kahden vuoden ajan olen käyttänyt päivittäin varmasti 1-2 tuntia englanninkieliseen chattailuun. Alussa tarvitsin jokaiseen, yksinkertaiseenkin lauseeseen Googlekääntäjää. Nyt on jo toisin. Arjen kieli suppealla sanavarastolla sujuu ja on itselleni tärkeää. Sillä se on vienyt pois sen ainoan harmituksen, kun minusta ei koskaan ollut opiskelijaksi. Paitsi elämänkoulun. Sitä opettelen, kunnes yksikään solu ei enää aivoissani liiku.

Heh....älylaitteellani opiskelen kieliä päivittäin ja jotkut pikkusielut vieressäni katsovat närkästyneenä älylaitteella näpräämistäni. Ehkä he luulevat, että pelaan matopeliä 🤔🤔.

Osaomistuskoira Niilo

Luin kirjoituksen kuningatar Elisabethista kuinka hän hemmoittelee koiriaan, joita hänellä on ollut yli 30.

Se sai pohtimaan ja kirjoittamaankin miten on tältä osin osaomistuskoira Niilon laita ja elämä. Ja kyllä vain, luksuselämää sekin elää eikä siihen tarvita kuningatarta. Eikä presidenttiä, joka vastaavastl palvelee vaimoineen valtakuntamne ykköskoira Lennua.

Mutta minäpä kerron Niilon elämästä jotain mitä mieleen tulee Thaikodin aamussa koirankarvan verran yli kuusi.

Vakituisia asuntoja Niilolla on kolme. Yksi on Merikonttikoti Jokilaaksossa, jossa se viettää paljon aikaa luonnossa ja kesäisin.

Silloin hän tai se on myös paljon Tuusulan Jokelassa, toisessa kerrostalokodeistaan. Sopivan matkan päässä junaradasta, vaikkei Niilo juuri joukkoliikennettä käytä. Sitä se tosin myös käyttää. Ehkä eniten kolmannessa kodissaan, Mellunmäessä. Arvatenkin Kivikylän pysäköintiongelmien vuoksi, sillä koirapysäköintipaikkoja ei koirien yksityisautonkuljettajille vielä ole.

Kaupungin keskusta onkin tullut tutuksi Niilolle shoppailureissuilla, joita se tekee ihmispalvelijoidensa kanssa. Niitä sen maailmassa on neljä, jotka ovat sille myös rakkaimmat perheenjäsenet.

Kuninkaallisten koirien tapaan Niilokin on kiinnostunut kaneista ja jäniksistä, mutta niitä ei sille kukaan metsästä ruuaksi. Tärkeitä ovat silti eikä silloin prioriteeteissa ihmismieli paljon paina.  Eikä silloinkaan, kun se tapaa omaa heimoaan koirapuistoissa tai muuten.

Ehkä sen unelmista puuttuu vain yksi, sillä tyttöystävää, jonka kanssa voisi olla silleen, Niilolla ei ole koskaan ollut.

Ruuat, joita eivät mitkään ihmisruokakaupat myy, on sen juttu, sillä ikä tuo kaikille omat vaivansa. Kalliitakin koirien extraruuat ovat. Luulen, että maksava enemmän kuin joidenkin ihmisten syömät "hanhenmaksapallerot" tai vaikka selleri.

Kunnallinen eläinlääkäri olisi outo tai ainakin uusi kokemus Niilolle. Sillä se käyttää yksityistä sairaanhoitoa ja lääkäreitä vaivoihinsa leikkauksista lähtien. Niitä varten sillä on oma vakuutus, niin ikään yksityinen sekin.

Silti ihmistenpalvelijoiden tai muiden mieliksi se ei paljon tee. Mitä nyt joskus istuu pyynnöstä ja antaa ylävitosen, jos tarjottu herkku on sen arvoinen.

Niilo on muotitietoinenkin ja sillä on oma vaatetus aina Harley Davidson kaulapannasta lähtien. Jota se ei tarvitse. Kunhan elvistelee sen kanssa joskus Harrikkatapahtumissa ja vastaavissa.

Pattayan A Juhana Keronen alias Gizmo

Kirjoitan paljon blogeja itsestäni, mutta harvemmin mitään kriittistä, henkilökohtaista toisesta ihmisestä. Mutta joskus niin teen, kuten nyt.

Gizmolla ja minulla on sellainen puolijulkinen kaveruus/mitätöinti-projekti, jossa vähättelemme ja tölvimme toisiamme. Hän sanoo entistä työnantajaani, Sininauhaa ompeluseuraksi ja samaan aikaan hän pitää itseään päätoimittajana. En tiedä hänen työmaansa vaaratekijöitä, mutta Sininauha lienee niitä harvoja ompeluseuroja, jossa tekijä saa silloin tällöin työnsä puolesta katsoa 9 millisen piippuun.

Keronen hankkii leipänsä ja ennen kaikkea juomansa omalla työllään. Tästä(kin) syystä häntä kunnioitan, sillä yrittäjyys Thaimaassa ei ole ulkomaalaiselle aivan helppoa.

Siksi, että hän käyttää julkaisujaan periäkseen julkisesti joskus kiistanalaisiakin velkojaan, tiputtaa hänet maailmassani maan pinnalle ja rakoonkin. Enkä arvosta sitäkään, kun hän uhoaa käryttävänsä milloin kenetkin maanmiehensä luvattomasta yrittämisestä.

Ehkä hän onkin tässä suhteessa yhtä ainutlaatuinen päätoimittajana kuin Sininauha ompeluseurana.

Hän sanoo juovansa koska voi, muttei tunnusta ymmärtävänsä, kun sanon, että hän juo, koska ei voi olla juomatta. Minä taas voin olla juomatta koska voin juoda tai olla juomatta. Kymmentä vuotta lyhyempää aikaa en edelleenkään ryhdy juomaan. Ja koska ikääkin on aikuisen verran Gizmoon verrattuna, haluan elää ja kuolla selvinpäin.

Keronen on minulle juova alkoholisti ja itse olen osani juonut alkoholisti. Mutta kuten sanoin, arvostan häntä ja kuka miestä tosissaan haukkuu, nousen rinnalle puolustamaan.

Jomtien Pattaya Beach Faceryhmästä Gizmo erosi, koska siellä on hänen käsityksensä mukaan liikaa Soinia. Vastaavasti luen hänen julkaisujaan, aina kirjoista lähtien. Siksi, että niissä on paljon Kerosta.

Vaikka hän ohessa olevan kuvankaappauksen mukaan sanookin toimittajan tietävän mikä on uutisen arvoista, on hänelläkin tässä oma, sokea pisteensä. Hän ei näe arvoaan, jos joku kirjoittaisi kirjan hänen, sanoisinko toilailuista kännipäissään.

Tämän arvion teen palautteen perusteella. Sillä sangen usein kuulen, että on mukava lukea sosiaalisesta mediasta, kun sanailen itseään päätoimittajaksi kutsuvan Gizmon kanssa.

Pancho Marjak esimerkiksi, jonka ansiot vesiskootterikisojen maailmanmestarina ovat yhtä turhat kuin omanikin, ottaa kantaa sivistyneeseen keskusteluumme kaikkien silmien alla, että "ottakaa popcornit esiin, nyt se alkaa 😆😆.