Mekin näyttäisimme toisenlaisilta, jos voisimme nähdä itsemme muiden silmin

Karhunköynnökset ovat monivuotisia ruohoja, joilla voi olla pituutta useita metrejä. Niillä on herttamaiset, isot lehdet ja suppilomaiset valkoiset kukat ovat yksittäin lehtihangoissa. Karhunköynnöksiä kutsutaan usein myös nimillä elämänlanka ja isokierto. Niiden elämää olen seurannut monena vuonna. Kun ne ottavat syleilyynsä toisen kasvin, vaikkapa maitohorsman, lähtee kuristusotteessa lähes aina henki.

Suomessa valkokarhunköynnöksen on arveltu kasvavan alkuperäisenä saariston ja eteläisten merenrantojen pensaikoissa, ruohostoissa ja leväkasaumilla. Tämä käsitys on kuitenkin viime aikoina kyseenalaistettu ja todennäköisemmin kasvi on meille tuotu, mahdollisesti jo 1700-luvun puolella. Ensimmäinen kirjallinen tieto lajista on vuodelta 1754. 

Jokilaakossa on muitakin virallisesti ei toivotuja mamukasveja, jotka ovat sinne päätyneet tavalla tai toisella. Kuten kuvan tuntematon. Nimikin minulla on tai ainakin oli jossain. Ehkä se on joku lilja. Monestakaan en tiedä nimeä, mutta lupiinin sekä Himalajan balsamin tunnistan, joka on virallisestikin lainsuojaton. Sen siemenet nukkuvat sen verran pitkään talviunia, että yksivuotisena se ei ole kyenneet syrjäyttämään aikaisin keväällä heräävää paikalliskasviväestöä nokkosineen ja horsmineen. Puolensa on pitänyt hyvin mesiangervokin.

Luonnonsuojelualueen keskellä asuvana luulen käsittäväni jotain luonnonsuojelusta. Ihmisen hävittämisen vimmaa sen sijaan en aina käsitä. Osan meistä on täysin mahdotonta tulla toimeen ympäröivän ja alati muuttuvan luonnon sekä välillä muualta tulleiden ihmistenkin kanssa.

Erilaisuuden sietämättömyyden vimmassa jotkut onnistuvat valjastamaan muutkin palvelemaan suvaitsemattomuuttaan. Sen johdosta esimerkiksi yhteiskunnan istuttamat liikenneympyröiden kurttiruusutkin ovat saaneet tappotuomion ja monia työntekijöitä onkin valjastettu hävitystyöhön.

Sama on eläinten kohdalla. Inhokkeja on monia, kuten supikoirat. Ensin ihminen toivotti ne tervetulleiksi häkkielämään kauniin turkkinsa vuoksi, mutta aina joku onnistui myös livahtamaan vapaaksi luontoon. Heimoveljiä tuli rajan takaa Venäjältäkin. Nyt rakennetaan satojen kilometrien aitaa, etteivät naapurimaan kansalaiset pääse Suomeen paremman elämän toivossa. Sama kolmen metrin este taitaa pitää niin supit, sudet kuin hirvieläimetkin rajan takana. Vaikka supi syö nälkäänsä maassa olevia linnunmunia ja poikasia, pääosin se on kasvissyöjä. Ilman sitä taitoa se ei köntyksenä selviäisi edes hengissä luonnossamme. Kasviksia kävyn siemenineen syö oravakin, jolle kelpaavat ateriaksi puissakin kotiaan pitävät linnut. 

Mutta joku eläin onnistuu saamaan lain suojan. Näin kävi tänä keväänä maamme ainoalle myrkkykäärmeellemme, joka kyllä on saanut elää vapaasti Jokilaaksossa muutenkin. Ehkä kyy on minulle myös hyötyeläin, sillä se aterioi vuodessa noin 200 punkkia syömällä niiden alkukotieläimiä.

Sama suvaitsemattomuus on kai ollut olemassa iät ja ajat. Isäni opetti minulle jo lapsena, että kavahda kolmea asiaa; ryssiä, jehovia ja mustalaisia. Inhokkeja on kansalaisuudesta tai heimosta johtuen tänäkin päivänä. Vielä lähtötelineissä oleva hallitus kiristi maahanmuuttopolitiikkaa ennenkokemattomalla tavalla, jonka osin ymmärrän. En itsekään tahdo Suomeen ensimmäisen tai toisen sukupolven maahanmuuttajataustaisia katujengejä Ruotsin tapaan.

Tuli tulorajoja, työvelvollisuutta, vähimmäispalkkasäännöksiä ja vaikka mitä muita vaatimuksia. Joka kyllä kolahtaa sinne minne pitääkin, mutta myös muualle. Jos joku on tuomassa vaikka Aasiasta vihittyä puolisoa, on edessä entistä takkuisempi tie. Paljon takkuisempi kuin itselläni, kun elän Thaimaassa osan vuodesta omillani. Mutta jos joku on tulossa sieltä tai muualta rahakirstun kanssa, elääkseen myös omillaan, taatusti ilman suomalaisen yhteiskunnan rahoja, ei se käy, sanoo nykyinen hallitus ja sen myötä eduskuntakin.

Toisenlainen kesä

Tänään on pohjoisella pallonpuoliskolla kesän pisin päivä, joka alkoi heti aamusta pikku puuhastelulla. Morakot istui nimittäin pitkän suostuttelun jälkeen ruohonleikkurin puikkoihin ensimmäisen kerran elämässään. Sillä siellä missä hän asuu ja minäkin toivottavasti monena tulevana talvena, ei talojen pihoissa nurmea koneella leikata. Vaan käsin, jota sitäkään ei Tata tee. Vaan kuokkii aamuisin tunnin ruohontupsuja kuokalla juurineen. Silti ne kasvavat aina uudelleen 🤣. 

Kun ensi pelko ja jännitys kaikkosivat, ei hän malttanut lopettaa Husqvarnalla leikkaamista. Sinne katosi kuokan tarve, mutta leikkuusakset hän haluaa. Ne taidamme tänään hommata. 

Pari, kolme kertaa Morakot on kävellyt mukanani Jokilampien uimalaiturille ja katsellut pyyhettäni pidellen, kun pulahdan veteen. Eilen hän kysyi missä ovat kalastusvälineeni huomattuaan siellä täällä kalan loiskahduksen veden pinnalla. Onkivapakin on, mutta sen käyttöönoton sijaan otin oksan haarasta "osaomistuskoira Niilon katiskan", jonka heitin iltasella veteen. Aamulla sen koimme ja se oli tyhjää täynnä. Siispä ainakaan tänään emme syö omien vesien kalaa.

Niin kauan tai sen verran olen Jokilaaksossa asunut yksin, että olin vallan unohtanut kuinka paljon toinen ihminen tuo elämää ja kompromisseja arkeeni luonnon keskelle, vaikka vain olisi läsnä. Tatan kylläkin huomaan olemisen sijaan haluavan touhuta yhtä ja toista pitkin päiviä, kuten Thaimaan Phatthalungissakin. Siitä vähäisin ei ole ruuan laitto ja puuhastelu hehtaarin pihapiirin vihreyden kimpussa, joka saa kyytiä. Saakoot, ajattelen, sillä kaikki sekin kasvaa uudelleen.

Laitan päivän blogini päätteksi Gizmon linkin, kuinka hän kirjoittaa päivän julkaisussaan tästä päivästä täällä ja kaukana Thaimaassa:  https://thaimaansuomalainen.com/kesan-pisin-paiva-tanaan/. 

Demokratian harhapolut

Demokratia on kansan valtaan perustuva valtiojärjestys. Perusajatuksena on, että hallintovallan edustajat nousevat kansan joukosta ja että hallintovalta toteuttaa kansan tahtoa.

Suora demokratia on vastaavasti demokratian muoto, jossa kansalaiset päättävät asioista suoraan eikä valitsemiensa edustajien kautta. Tästä esimerkkejä ovat kansanäänestykset. EU:hun liittyminen taisi olla yksi sellainen. 

Edustuksellisessa eli välillisessä demokratiassa äänestäjät valitsevat joukostaan edustajia, joilla on valtuudet tehdä päätöksiä heidän puolestaan. Natoon meno oli puolestaan sellainen. Yleensä silloin demokratiassa edustaja ei ole velvollinen noudattamaan äänestäjiensä tahtoa vaan voi vapaasti harkita, minkä päätöksen tekee.

Tänään saamme virallisti uuden hallituksen, josta valtakuntamme merkittävä, ruotsalaisomisteinen media-alan toimija MTV uutisoi aamulla näin: "Orpon hallitus lausuu virkavalansa tänään – oppositio pääsee toden teolla iskemään hampaansa hallitusohjelmaan."

Se kuvastaa oivalla tavalla omaa ajatteluani sekä sitä kuinka koko kansan demokratia on vääristynyt harvainvallan häikäilemättömäksi poliittikseksi peliksi. Jossa tärkeintä ei ole kansan eikä valtakunnan paras, vaan oma ja puolueen valta, josta pidetään kynsin ja hampain kiinni. Tähän tirisevään vallanpihviin Arkadianmäen isossa salissa neljä vuotta räksyttävä uusi oppositio pääsee siis toden teolla taas iskemään hampaansa. 

Sinä aikana sen tärkein tehtävä, jos tehtävä lainkaan, ei ole puhaltaa vallan kammareissa valtioneuvoston kanssa yhteen eikä varsinkaan samaan hiileen. Vaan nakertaa hallituksen uskottavuutta kansan silmissä joka ikinen päivä, jotta se olisi itse seuraavissa vaaleissa vuorostaan vallan kahvassa.

En ymmärrä tätä. Tai ymmärrän, mutten hyväksy vaikkei minulla ole parempaakaan tarjota. Mielikuvittelen kuitenkin sillon tällöin, että on olemassa yritys, jonka omistaa Suomen kansa. Olkoon firman nimi Suomi Oy. Sitten omistajat eli me kaikki valitsemme yhdessä osakeyhtiöllemme 200 tekijää, joiden tehtävä on hoitaa kotimaan ja ulkomaille suuntautuvaa liike- ynnä muuta toimintaa.

Kaikki on tähän saakka melkoisen simppeliä, vaikkei olekaan. Kävi nimittäin niin, että yhteinen sävel loppui viimeistään silloin, kun työntekijät saivat eduskunnasta työhuoneen sekä 4 vuoden irtisanomissuojan.

Osan ovissa lukee nimen lisäksi hallitus. He joutuivat huomaamaan, että melkein puolet kollegoista eivät olekaan lojaaleja. Vaan kulkevat käytävillä kirveet ja sahat kaunaloissa, kavala katse silmissä kyttäämässä milloin olisi otollista jatkaa valtioneuvostossa istuvien puolueiden jäsenten tuolinjalkojen sahausta.

Jatkan itseltäni kyselyä, että olisiko samoin, jos kansan sijaan omistaisinkin yksin Suomi Oy:n osakekannan? Ehkä en kauaa katselisi, jos huomaisin, että lähes puolet työntekijöistäni käyttää melkoisesti työ- ja muutakin aikaa toisten tekemisten vesittämiseen ja milloin minkäkin firman edun kalvamiseen.

En tiedä olenko nyrjäyttänyt aivoni taas kerran, mutta jotenkin tuntuu, että jotain on väärällä polulla. Tärkein syy esimerkiksi, uuden pääministerin tekemisten vesittämiseen ei ole siinä tekeekö hän väärin tai oikein. Vaan siinä, että valtaa, joka pitäisi olla minulla, käyttääkin aivan väärä henkilö yhtä väärästä puolueesta. Olkoonkin vaikka kuinka kansan tahto.

Kohti tulevaisuutta

Eilinen toi tullessaan Thaimaan auringon alta saman auringon alle Suomeen ja Jokilaaksoon Morakotin noin kolmeksi kuukaudeksi. Mukavaa, vaikka yhteinen kielitaitomme sanavarastoineen on varsin rajallinen. Se mitä on, on englantia, jota olen koulussa opiskellut nolla tuntia. Niinpä opettajinani ovat toimineet Villin lännen ja muiden elokuvien sankarit John Waynestä Clint Eastwoodiin ja Brigitte Bardotista Marilyn Monroeen. Oma annoksensa on televisiosarjoista Dynastia ja Dallas. Sieltä tietty iki-ihana alkoholisti Sue Ellen ja monet muut.

Helsinki-Vantaan lentoaseman toiminnot uusine terminaaleineen ovat asettuneet tai asettumassa uomiinsa, vaikka valmiiksi tämä vuorokauden jokaisena tuntina elävä, valtakuntamme kansainvälisin paikka ei milloinkaan tulekaan.

Automatiikkaa lienee enemmän kuin yksikään ihminen yksin tietää. Minäkin sain maistaa siitä osani, kun ajoin autolla lyhytaikaiseen parkkiin noutamaan Morakotia. Puomit nousivat automaattisesti sitä mukaa, kun täynnä olevalta pysäköintialueelta vapautui paikkoja. Kun lähdin pois, maksoin pysäköinnin terminaalissa automaattiin, jonne syötin Vanhan rouvan rekisterinumeron. Sen laite oli saanut järjestelmän kuvattua aiemmin sisääntuloni kellonaikoineen. Niinpä maksulaite tiesi rekkarin näppäiltyäni milloin ja millä tulin sekä mitä oloni parkissa maksaa. Tapauksessani noin puolitoistatuntia oli 10 euroa. Lähtiessäni kamera kuvasi taas minut, mutta varsinkin autoni ja totesi pysäköinnin maksetuksi. Joten puomi aukesi jälleen ja hopeanharmaa Vanha rouva Avensis oli vapaa kuljettamaan Morakotin ja minut vaikka maailman ääriin.

Tunnin verran ennen sitä venttailin terminaalissa ja katselin Suomeen saapuvaa, jatkuvaa ihmisvirtaa. Ei näkynyt lamaa eikä taantumaa. Ehkä parhaiten tai ainakin aidoiten riemunsa saapuvista näyttivät koirat tunnistettuaan tutun tulijan. Sitä oli hauska seurata. Aivan kuin ne olisivat tienneet ketä odottaa.

Jokilaakso ja sen mukana minä saamme täksi kesäksi elämää jollaista Duokodissa ei ole aiemmin ollut. Ruokapöydän antimiinkin tuli heti tuulahdus Aasiaa tai oikeastaan enemmänkin, sillä ajoimme kaupan kautta kotiin. Sen lisäksi Tatan matkalaukussa oli toistakymmentä kiloa syötävää. Voi olla, että joistakin tuotavista olisi tullihenkilöilläkin ollut sanottavansa, sillä Morakotin ystävät olivat matkaeväiksi kertoneet, että vie sitä ja sitä, niitä ei Suomesta hevin löydy.

Löytyy tai ei, nyt pursuaa Merikonttikoti syötävää ja vähän muutakin enemmän kuin koskaan aiemmin. Ja aivan kuten ajattelin sekä ennakoin, koko syömähomman sydän on hankkimani riisikeitin ja kotini varusteisiin jo aiemmin kuulunut laadukas, jotenkin timanteilla terästetty paistinpannu. En enää muista tarkemmin miten sitä ostaessamme markkinoitiin. 

Tuntuu oikein hyvältä jakaa merikonttikotielämää pitkästä aikaa ihmisen eikä ainoastaan vapaan luonnon kanssa. Jos johonkin apuja kaipaisin, olisi se jotain, joka auttaisi Morakotia kokeilemaan mustikanpoimintaa. Tästä tai mistä tahansa siihen liittyvästä vinkistä ja neuvostakin olisin kovin kiitollinen. Joten please 🙏. 

Tyhjänlänkyttäjä Soinit

Eilen kerroin mielipiteeni Timo ei sukua Soinista, joka saa äänensä julkisuuteen, sanoo hän mitä tahansa. Minä en saa, eikä ole niin väliksikään. Kunhan länkytän omilla kanavillani, joita milloin mitkäkin ja minkäkin firman oikolukijat ja sensuuri eivät lyhentele eivätkä muuta. Paitsi Facebook, joka laittaa koko kanavan joskus jäähylle, kun joku survaisee liian henkilökohtaisesti vyön alle tai laittaa oman lapsensa kylpytynnyristä kuvan, jossa vanhempien silmäterä temmeltää Luojan luomassa asussa. Ymmärrän sen ja en ymmärrä, sillä pervoja on moneen lähtöön. Aina uimahallien pukuhuoneiden ja toilettitilojen salakameroista lähtien. 

Se siitä. Mutta minä puhun (lue kirjoitan) Petteri Orpon (kok.) hallituksen ohjelmaluonnoksesta, jossa sanotaan, että ensimmäinen sairauspoissaolopäivä on tulevaisuudessa omavastuupäivä, jolta työnantajalla ei ole velvollisuutta maksaa palkkaa, jos työehto- tai työsopimuksessa ei ole sovittu toisin. Jos sairausloma kestää yli viisi vuorokautta, omavastuuta ei ole, eikä silloin kun työkyvyttömyys johtuu työtapaturmasta tai ammattitaudista.

Tästä parahti jo ennen ohjelman julkaisua vasemmisto, kuinkas muuten. Aivan kuin palkkatyössä olevien asia ei muita koskisi tai muut eivät välittäisi. Mutta se koskee kaikkia riippumatta siitä missä poliittisella värikartalla istuvana kahvi- tai tupakkataukoani työpaikallani vietän, olen palkansaaja tai -maksaja.

Suomalainen puoluepolitiikka on kuin seinälläni oleva käkikello punnuksineen, viisareineen, heilureineen ja kukkumisineen. Poliittinen vaalikello käy oikealle tai vasemmalle kallellaan, näyttää aikaa kulloisenkin hallituksen värin tahdissa ja kukkuu sen mukaan. Yhtä mieltä ollaan vain harvoista asioista. Yhdessä asioiden hoitamisen sijaan aikaa ja voimavaroja menee erimielisinä olemiseen, usein pelkästään siksi kuka sanoo. 

Yli 200-sivuisessa hallitusohjelmassa riittää lukemista ja ruotimista kaltaiselleni, hieman yksinkertaiselle ja omituiselle kansanedustajien palkan tai palkkion maksajalle. Nyt väistyneestä Ison Kukkulan laumasta löysin vain yhden hyvän puolen ja ihmetyksen aiheen. Tarvittiin korona ja Ukrainan sota, että 200 hengen väki puhalsi yhteen hiileen. Kansalle kerrotun mukaan Suomi sukelsi taloudelliseti syvälle samoista syistä. En tiedä ollaanko selvitty hukkumatta väistyvän hallituksen ansiosta vai siitä huolimatta.

Mutta pieni ihminen kun olen, yritän ajatella sen kokoisia asioita, joista oikeasti ymmärrän jotain. Kuten yhden päivän sairauksista, joita itsekin podin 15 vuotta. Olin liian kyvytön tai haluton sovittamaan yhteen illan tai viikonlopun bailaamista ja työelämää. Yritin kyllä kahdellakin tavalla. Kun istuin keskiviikkoyönä kantakuppilani baaritiskillä aamukolmeen ja könysin seitsemäksi tai kahdeksaksi töihin, passitti pomo kotiin. Ja antoi viimein lopputilin, jos en onnistunut pysymään piilossa tai näyttelemään selvempää kuin olin.

Toinen harrastamani tapa olivat yhden päivän sairaudet, joita oli krapulan lisäksi varsinkin, kun aamulla löytyi sängynjalan juuresta yön vanhaa, juomatonta viinaa. Pomo joskus ihmetteli ääneen, että kumman usein sattuvat sairastumiseni maanantaille.

Kun siirryin eri leiriin kuin prosenttijuomat, loppuivat maanantain sairaus- (lue rokuli) päivät, joista työnantaja maksoi palkan. Yritin oikein penkoa muistini sokkeloita löytyisikö 30 vuoden raittiista Sininauhan ja Katulähetyksen työhistoriastani ainuttakaan yhden päivän sairautta, jolloin en ollut työkykyinen. Ehkä olen outo tai niitä harvoja, jotka ajattelevat ja sanovat ääneen, että kohmelopäivistä tai muusta venkuloinnista ei kenenkään kuulu saada eikä maksaa liksaa.

Kitisevä vankkurin pyörä

Aikoinaan sukunimikaimani, Timo Soini ei sukuani, pääsi eduskuntaan kuudennella yrittämällä. Eikä olisi päässyt silloinkaan eikä koskaan ilman vaaliliittoa Kristillisdemokraattien kanssa, joille tulos oli valtava pettymys. Puolue sai lähes 16 000 ääntä, mutta ei yhtään paikkaa. Perussuomalaisten potti oli vain 5 000, mutta Soini vei ainoan paikan, sillä vaaliliiton sisällä paikat jaetaan henkilökohtaisten äänimäärien mukaan.

Tätäkään määrää Persut ei olisi saanut ilman naapurivaalipiirin karismaattista ehdokasta, Tony Halmetta, joka keräsi yksin 16 000 ääntä. Se veti koko puolueen kannatuksen nousuun, jonka siivellä Timokin pääsi kauan himoamalleen paikalle kansanedustajaksi.

Moni sokaistui ja ihastui Timoon, eivätkä vähiten tiedotusvälineet ja muu julkisuus. Mutta heitäkin oli, jotka tiesivät tyhjien tynnyreiden kolisevan eniten. Päivänä yhtenä, tyhjänpäiväisen valtansa huipulla hän päätti luopua asemastaan. Olin hyvilläni, sillä Persuissa on paljon hyvää ravistelemaan luutunutta, varovaista Suomen kansaa. Enemmän ilman Timo Soinia.

Entinen vaikka mitä ajatteli voivansa luopua vallasta ja testamentata asemansa puolueen puheenjohtajana Sampo Terholle. Vaan toisin kävi ja väki valitsi peräsimeen tai oikeastaan veturiksi Jussi Halla-ahon. Tästä seurasi, että Timo veti herneen sijaan kokonaisen hernepensaan sieraimeensa, josta hän ei näytä saavan sitä tässä elämässä pois. Niinpä pettynyt ja sittemmin katkeraksi muuttunut mies vei ovet paukkuen mennessään kaikki puolueen ministerit ja vähän muitakin. 

Mutta politiikka on armotonta, joskus oikeudenmukaistakin. Sen saivat kokea entiset perussuomalaiset, Siniset-ryhmän perustaneet kansanedustajat, joista yksikään ei uusinut seuraavissa vaaleissa valtakirjaansa Arkadianmäelle. Nyt kysyn Timo sinulta omilla sanoillasi: "Miten teit ja meni niin kuin omasta mielestä?" 

Sanonta kuuluu, että rotat jättävät uppoavan laivan. Niitä tyhmempiä ovat sokeasti seuraa johtajaa ihmiset, jotka hyppäsivät hyvin puksuttavasta persujunasta Timon perässä uppoavaan laivaan. Yhtenä laivarottaa viisaampana pidän joukossa ollutta kansaedustaja Kike Elomaata, joka käsitti veneen uppoavan ja hyppäsi takaisin. Hänen poliitinen uransa jatkuu eikä loppua näy.

Poliitikkojen joukossa on myös niitä, jotka ymmärtävät olla hiljaa, kun ja jos ei ole mitään sanottavaa. Sukunimikaimani ei kuulu heihin. Vaan tämä tiedotusvälineiden lellikki jatkaa tyhjän louskutustaan kai niin kauan kuin jutut myyvät ja yksikin kuuntelee tai lukee. Persujunassa hän ei ole enää edes Jere Jarruvaunussa, mutta silti hän juoksee kiskoilla sen perässä kuin Vesku Loiri äitiä huutaen Mikko Niskasen elokuvassa Pojat. 

Mutta on Timo Soinissa jotain mitä arvostan suuresti. Hän ei koskaan julkisesti parjannyt Tony Halmetta, joka itse ei lopulta enää jaksanut elää: "En ole Tony Halmeen kohdalla ollut puolueeton. Olin ja olen hänen puolellaan. Aina ei ollut helppoa. Kavereita oltiin, vaikka sydän märkäni. En hyväksy kaikkia Tonyn tekemisiä, mutta miehen hyväksyn."

On kesä

Ilmoiltaan ja muutenkin on ollut oikein mukava viikko Merikonttikodissa, sen pihapiirissä ja vähän muuallakin. Viisi joutsenlasta kasvavat (vai kasvaa?) vauhdilla Jokilammilla, vaikka en niitä joka päivä näekään. Ikinä niistä ei tule yhtä kesyjä kuin Jokelan joutsenet ja hyvä niin. Ensimmäisinä vuosina vanhemmat olivat niin arkoja, että minut nähdessään nousivat oitis siivilleen. Nyt perhe vaan lipuu vuosittain uusine lapsineen majesteetillisesti hieman laiturin läheisyydestä kauemmas, kun ilmestyn aamun tai muulle uinnille.

Eilen huomasin, että lämmenneet ilmat ovat viimein tuoneet pääskyset Jokilaakson taivaalle sankoin joukoin. Voinkin päätellä, että ilmassa on myös hyttysiä ja muuta lihaa syötäväksi. Sitä en tiedä missä nämä ilmojen taiturit tervapääskyineen asuvat, sillä Jokilaakso ei tarjoa räystäänalusia eikä hiekkatörmiä pesäpaikoiksi.

Ehkä kaksi kertaa elämässäni olen auttanut tervapääskyn takaisin siivilleen, sillä se ei hevin pääse maasta ilmaan. Kun se ensi kerran lähtee pesästään, se saattaa lentää ja nukkua ilmassa yhtäsoittoa puolitoista vuotta. Uskokaa pois. Pääskysten lentokorkeudesta voi myös päätellä onko ilta tai mitä ilmoja saattaa olla tulossa. Kun aurinko on laskemassa tai sade tulossa, lentävät pääskyset lähellä veden pintaa, sillä hyönteiset ovat siellä.

Vaikka perhosia lenteleekin, niin sanottuja vesikirppuja ei ole vielä näkynyt, kuten ei sudenkorentojakaan. Jokilaaksossa on muiden joukossa lennellyt monena vuonna sininen, ainakin sudenkorennon näköinen, jonka nimeä en muista, mutta joka nettitietojen mukaan on sangen harvinainen.

Viitasammakoita on runsaasti, vaikka niiden elämää en ole vielä tänä kesänä havainnut. Eilen silmiin sattui ensimmäinen keltainen ulpukankukka. Sen sijaan lumpeenkukkien nuputkaan eivät ole vielä nousseet veden pinnalle. Jokilammissamme on yhdessä poukamassa myös mamulumpeita, jotka olivat ensimmäisenä asuinvuotenaan kukinnaltaan värillisiä. Kotoisin Mäntsälästä, mistä ennen sitä, en tiedä ja hyvin kauniita. Kauniita ne ovat valkoisinakin sopeuduttuaan kantaväestöön. Kun luonnon kukkia tarkkailee, voi huomata, että moni sulkee lumpeen- ja voikukan lailla silmänsä yöksi.

Luulen, että luonnolla on omat lainalaisuutensa ja se sietää ja hyväksyy erilaisuutta aivan toisella tavalla kuin ihminen. Joka välillä "armahtaa" erilaisuuden vain niille, joiden tasapäistäminen on toivotonta. Silti emme lakkaa yrittämästä kitkeä omituisuutta, mitä se sitten itse kullekin onkaan. 

Erilaisuutta ajattelin aamullakin kuunellessani Radio Novan Kimmo Vehviläistä, joka innoissaan kertoi kaupasta, jonka kassojen yhteyteen oli ilmestynyt pakkauspalvelu. Siinä kesätyöpaikan tai vastaavan saaneet nuoret kyselivät asiakkailta: "Saanko pakata ostoksenne?" Kimmon gallupin perusteella noin kolmasosalle se sopi. Ehkä sekin tulee monelle liian iholle, jos vieras maksamisen jälkeen koskee ostoksiin, jotka ovat siirtyneet uuteen omistukseen.

Kimmon kollega Minna Kuukka sanoi, että hänen ostoksensa saisi ehkä pakata, jos hän ei kehtaa kieltäytyä "kunhan pakkaavat oikein". Eniten näytti pelottavan, että "pakkaavat salaatit pohjalle". Jäin aamukaffekuksa huulillani, suu täynnä Juhlamokkaa naureskellen pohtimaan, että voi hyvänen aika. Eikö koulussa opeteta edes ruokakassin pakkaamista? 🤣🤣

Kansalaisten kyykyttäjät

Olen monta vuotta viettänyt ison osan vuodesta kaukomailla, lähinnä talvella Thaimaassa. Siihen kuuluu asiointi Thai immigration officessa, eli ulkomaalaisvirastossa. Jos on maassa kuukausitolkulla, pitää ulkomaalaisen esimerkiksi ilmoittautua 90 päivän välein joko paikan päällä tai netin välityksellä. Paikkakunnasta ja ajasta riippuen reissussa menee varttitunti, koko päivä tai jotain siltä väliltä. Joskus ei riitä päiväkään, vaan asiakirjat leimoineen saa hakea joku toinen päivä.

Välillä maanmieheni ja -naiseni mossottavat byrokratian paljoutta, jota saa kyllä maistaa Suomessakin ulkomaalaisten lisäksi oman maan kansalaisetkin. Itselläni on tässä vuosikaudet piikkipaikkaa pitänyt tai ainakin kolmen parhaan tai pahimman joukossa ollut Kela eli Kansaneläkelaitos.

Eilen sain tältä diktaattorin valtaa käyttävältä osoituksen uudesta aluevaltauksesta, sillä saamani kirjeen perusteella myös minun pitää ilmoittautua tullessani vapaa-ajan matkalta takaisin kotiini. Kuvaa klikkaamalla tekstikin selvenee, jos ei muuten. 

Paljonko Kela on kehittänyt käytäntöjä itseään ja henkilökuntansa työllistämistä varten, sitä en osaa sanoa. Ehkä Kelakin on suojatyöpaikkojen ylläpitäjä tai siellä on muuten vaan järjen käyttö kielletty. Kirjeen mukaan heillä oli ilmoitukseni, että palaan Suomeen 21.03.2023, mutta se ei heille riitä. Sen lisäksi he näkivät, että olen hakenut tuloni jälkeen Tuusulan apteekista lääkkeitäni, joista he ovat korvanneet osan aiemmin maksamistani veroista ja eläkemaksuista. Kesäkuussa, nyt jälkijunassa he ilmoittavat, että etuisuudet päättyvät menneen maaliskuun 🤣🤣 mainittuna päivänä. 

Kelan ja monen muun ylläpitoon aina oopperasta lähtien, veroihin sekä eläkemaksuihin meni työssä ollessani vuosikymmenet aika tasan puolet palkasta. Eläkkeestäkin maksan nykyisin neljäsosan joka kuukausi. Erityisen tympeäksi koin eilen saamani kirjeen piilotetun uhkauksen. Jos ei ilmoitusta kuulu, katkeaa Kelan etuudet eli esimerkiksi lakisääteinen lääkekorvaus. Siitä huolimatta heille kelpaavat senkin jälkeen maksamani maksut. Erityisesti närästi näennäisystävällisyyden takana olleen automaatin ilmoitus, että soittaessani jonotus maksaa normaalin puhelinmaksun verran ja niin edelleen.

Näin mielikuvissani itseni Kelan oven takana tai tuulikaapissa odottamassa virkailijalle pääsyä seisomapaikalla, sillä odotussalissa muovituolilla vuoron jonottaminen maksaisi tuplahinnan. Vertaus ei ole lainkaan alamittainen, sillä maksan puheluistani operaattorille normaalin kuukausihinnan, joka ei riitä Kelan eikä kyllä kaikkien muidenkaan virastojen puheluihin. Syy siihen on virastojen rahanahneus, haluttomuus, tarpeettomuus tai kyvyttömyys kehittää asiakaspalvelujaan. 

Suomalaiseen, rahoillani ylläpidettävään virastoon soittaessani ja aikani linjoilla roikkuessa, ilmoittaa joskus automaatti, että paina sitä ja sitä numeroa, niin rekisteröimme puhelusi ja soitamme takaisin mahdollisimman pian. Mahdollisimman pian on lähes oitis, joskus muulloin, viikon päästä tai ei ollenkaan. Välillä on käynyt niinkin, etten ole muistanut ottaa puhelinta muovipussissa suihkuun tai vessanpytylle. Enkä ehdi juoksujalkaakaan vastaamaan keittiöön munasillani tai housut kintuissa. Silti on turha odottaa uutta soittoa.

Eilen sain viimein Kelan kyykyttäjän edustajan langan päähän: "Olenkohan onnistunut sähköisessä ilmoittautumisessa?" Hän sanoi henkilötunnukseni saatuaan, että kyllä se täällä näkyy. Sitten yritin hieman antaa palautetta tietäen sen täysin turhaksi. Kysyin miksi minulle tulleen kirjeen sisältö ei ole sen tapainen, että jos meillä oleva ilmoituksesi paluusta pitää paikkansa, sinun ei tarvitse tehdä mitään? Vastaus oli, että se ei käy, sillä paluuni pitää kirjata järjestelmään ilmoitukseni jälkeen manuaalisesti. Jäi loppuun asti vedätyksen maku. Että asiakkaalle ei kerrota mikä on totta, vaan mitä henkilökunnan koulutuksessa tai esihenkilöt sanovat. 

Nyt ei ollut yöllä kylmä

Kuten eilen tuumailin, jatkoin Jokilaakson yösijojen ja vuoteiden testaamista. Kylmän torjuin onnistuneesti penkomalla varastoista sähkölämmittimen. jonka laitoin telttaan 9000 kilometrin päästä tuomani pölkyn siivun päälle. Napsautin sen tuottamaan lämpöä, kun yö ja Nukkumatti jo kurkkivat Päiviksen eilen ompeleman verhon raosta. Palatakin piti, sillä unohdin puhelimeni hänen Jokela-kotiinsa. Sain matkaevääksi myös korvapuustin ja Lidlin hukkapussista yhtä ja toista. Niitä mutustin aamukaffen kanssa. Juhlamokkaa Moccamasterilla ja tilkkanen hunajaa makeutukseksi.  

Yö oli reippaan asteen lämpimämpi ja puoli seitsemän mittari näytti 7,9 C°. Suomalainen kesäyö oli kauneimmillaan, jonka aistiminen teltassa on aivan toista kuin Merikonttikotini teräskuorien sisällä. Vaikka kesäsade joskus tunnelmallisesti ropiseekin kattoon. 

Kuuloaistista iso osa on jäänyt viimeisen vuosikymmenen, kahden aikana polkujen varrelle, niiden mukana paljon lintujen ääniä. Jotain niistä kuitenkin kuulen edelleen. Oli mukava herätä puoli viisi sepelkyyhkyn huhuiluun. Heinäsirkan sirkutusta en ole kuullut enää pitkiin aikoihin, joita kyllä Jokilaaksossakin asustelee.

En ole milloinkaan harrastanut lintukotojen siivousta, vaan ajatellut, että siivotkoon itse kotinsa. Lähiaikoina tai -vuosina on kyllä pönttöjen uusimista edessä, sillä Sininauhasäätiön lahjoittamat, siivekkäiden asumukset, ovat aikansa eläneet, ainakin lintumaailmassa. Luulen kyllä ja tiedänkin, että pöntössä, jota tiainen tai sieppo ei enää perheelleen kelpuuta, jatkaa eloaan pienen pieniä asukkaita seiniäkin syöden.

Hyönteishotelleilla ei ole Jokilaaksossa pitkää ikää, sillä tikat kaivavat verkkojen raoista ontot putkilot eli hyönteisten kodit esiin. Arvatenkin niistä löytyvissä aterioissa on jotain samaa kuin lintukotojen seinissäkin. Tikat ja oravat kyllä syövät pääsääntöiseti pöntöistä lintujen munat ja poikaset, jos en vahvista suuaukkojen ympärystää metallilevyillä.

Vaikka luonto Jokilaaksossa ja sen luonnonsuojelualueella saakin elää elämäänsä paljon ihmisen siihen puuttumatta, tapaa hyttynen matkansa pään käsivarrellani. Ehkä ruokapöytä, suu täynnä vertani, onkin toiseksi paras paikka naishyttysen kuolla.

Monesti olen toivonut ja pyytänytkin luonnon asiantuntijoita tutkimaan ja kertomaan mitä kaikkea ympärilläni tapahtuu, jota en käsitä, vaikka näkisinkin. Parhaimmillaan he ovat luvanneet valmistuvat aikaansaannoksensa postilaatikkoomme, mutta siinä kaikki. Ei ole näkynyt, kuten ei valokuvaakaan keskisuomalaiselta hevostilalta, jolle lahjoitin viimeisen päälle kunnostuttamani Jesse-hevosen reen.

Antamieni lupausten pitäminen on itselläni kurssissa ja kunnia-asia. Jos jätän lupaukseni täyttämättä, jota sitäkin tapahtuu, johtuu se unohtamisesta, harvoin jostain muusta, sillä pidän sanani. Ehkä elämäni suurimmat lupaukset ovat liittyneet perheisiini. Kaksi kertaa olen papin edessä luvannut rakastaa, kunnes kuolema erottaa. Ne pidän, näin sydämessäni koen, vaikkemme loppuun saakka ole mahtuneet samojen kattojen alle. Näin on myös poikani laita, jonka lupasin osaltani luotsata aikuisuuteen ja rakastaa aina.

Ennen oli ennen, sitten tuli sitten, nyt on nyt ja huomisesta emme tiedä

Kun olin lapsi, toivoin aina kesää. Toki odotan sitä joka vuosi iästä riippumatta. Meillä oli kuitenkin jo silloin teltta ja tivasimme malttamattomina sen pystytystä, isäni tekemän leikkimökin viereen. Odotuksen tuskaa lieventämään vanhempani laittoivat Soputelttamme joskus keittiön laittialle. Siinä me yövyimme. Ehkä isä ja äiti sekä Mirri tai Tepsu kissakin joskus, en muista. Saattoipa siellä välillä olla Jeri koirakin. 

Sen suhteen lähes 70 vuoteen, ei ole paljonkaan muuttanut. Sillä kun joku suvi sitten hankin muutamalla kympillä elämäni halvimman teltan, pystytin sen Merikonttikotini laittialle. Siinä yövyin sisällä ja ulkona, en siskoni, vaan osaomistuskoira Niilon kanssa. Ennen Nukkumatin tuloa, Niilon jo vedellessä tirsoja jalkojeni päällä, katselin teltan kattoa elämästä kiitollisena ja olin kuin juuri pyöräilemään oppinut 5-vuotias lapsi.

Syntymäkotini pihanurmikon teltassa ei ollut koskaan kylmä. Mutta nyt on toisin. Joko kesä tai minä, ehkä molemmatkin ovat muuttuneet, sillä viime yön vietin mainitsemassani Pop-up teltassa ja oli kylmä. Olin kahden vaiheilla kahden aikaan siirrynkö sisään lämpimään vuoteeseen vai sinnittelenkö aamuun. Valitsin jälkimmäisen enkä ryöminyt edes loistavan makuupussini sisään, vaan otin rennosti pussi peittonani.

Nukuin hyvin. Aamulla heräsin totuttua lähes kaksi tuntia myöhemmin. Puoli seitsemän aikaan, auringon jo noustua oli ulkolämpötila 6,7 C°. Vaikka aamuyöstä oli viluista, vietän samassa teltassa myös ensi yön. Joskin siirrän peräkärryssä olevan matkaparivuoteeni toiseen paikkaan, sillä harkitsen otanko yöavuksi sähkölämmittimen.

Nyt olen vähintään koeyöpynyt kaikki Jokilaakson 6-8 yösijaa, joista kaksi on kapeutensa ansiosta sopuisten ja hoikkien pariskuntien parivuoteita.

Kun myimme Matkakotimme, lumi romahdutti seuraavana talvena sen sääsuojan, 12-metrisen pressukatoksen, jonka jätteet siivosin viime kesänä. Tänä vuonna olen siistinyt lisää ja tehnyt katoksen tilalle matkailuajoneuvolle paikan, johon siihenkin toivotan satunnaiset yöpyjät tervetulleiksi.

Jollain lailla Jokilaakso on puitteiltaan valmis ja jollain lailla se ei ole sitä koskaan. Joka vuosi, usein Aasian auringon alla on virinnyt jotain uutta. Niitä sitten toteutan yksin, mutta vähän myös Päiviksen kanssa. Tänään menen hänen luokseen ja hän ompelee hankkimani verhon sopivaksi matkaparisängyn sisäänkäynnin eteen.

Vihreät, Sofia Virta ja minä

Kaarinassa kasvaneesta rekkakuskin sekä lastenhoitajan esikoisesta ja yksinhuoltajaäidistä tuli Vihreiden puheenjohtaja viikonloppuna Seinäjoella. Jos olisin tiennyt hänestä sen mitä olen vuorokauden, kahden aikana lukenut, olisin ollut läsnä. Hassua, etten saanut hinattua luitani paikalle, mutta sain ne tasan seitsemän vuotta sitten Lappeenrantaan Kokoomuksen puoluekokoukseen. Siellä väki laittoi Alexander Stubbin kävelemään ja valitsi tilalle Petteri Orpon.

Sofia Virralla ei ollut politiikkaan lähtiessään minkäänlaista poliittista taustaa, mutta hänellä oli nuoresta iästään huolimatta kosolti kokemusta työstä ja elämästä. Tätä arvostan, sillä elämänkokemus on kantanut minuakin monilla elämäni soilla ja aavikoilla. 

Kuntavaalien ehdokkaasta tuli vihreiden äänikuningatar ja Sofia pääsi aikoinaan untuvikkona Kaarinan kaupunginvaltuustoon ja suoraan myös kaupunginhallitukseen. Hetkinä, jolloin hänellä oli uudessa tehtävässään epävarma olo, hän kaivoi mieleensä lapsen tai nuoren, jonka oli kohdannut lastensuojelussa. – Ajattelen, että olen puolustamassa muita. Se on ollut minulle huomattavasti helpompaa kuin itseni puolustaminen, hän sanoo.

Nyt hän on toisen kauden kansanedustajana Vihreiden untuvikkopuheenjohtaja, sillä esimieskokemusta hänellä ei juurikaan ole. Sitäkin arvostan. Ehkä varovaiselle kulkijalle sopisi elämänohjeeksi Aira Samulinin Hilja-tädin sanat: "Pitää ojentaa jalkoja vain niin pitkälle kuin peittoa piisaa." Sofian taipaleelle evääksi siitä ei taida olla. 

Vihreä väki on ollut koko historiansa ajan varsin lukenutta ja sitä linjaa Virtakin maisterina jatkaa. Ehkä se on ollut myös yksi syy miksi olen kokenut Vihreissä määrätynlaista orpoutta, sillä raskaan, ruumiillisen työn raatajat ovat olleet harvinaista herkkua. Eniten yhteyttä koin aikoinaan Aulis Junekseen, kun istuimme kesäisellä nurmella joukkokokoontumisessa pohtimassa, että perustetaanko puolue vai ei.

Sieltä jostain jäi matkaan Heidi Hautalan tai Satu Hassin vähemmistödemokratian ensimmäinen oppitunti, kun jompikumpi nousi väen keskeltä ylös sanoen: "Että sehän on loppujen lopuksi aivan sama mitä täällä päätetään, sillä meitä on tarpeeksi perustamaan puolue." Näin syntyi yksi kolmesta, vihreästä puolueesta. Vihreä liitto, jossa on nykyisen puolueen juuret. Ehkä vähemmistödemokratiaa edusti sekin, että Eero Paloheimon ympärille syntyi toinen vihreä puolue ja taisivatpa linkolalaisetkin puuhata omaa ekovihreyttään.

Kalle Könkkölän ensimmäisestä puheenjohtajuudesta nykyiseen mahtuu väliin pitkälti toistakymmentä, joista jokaisen tunnen, mutta kaikki ovat minulle arvoineen enemmän tai vähemmän outoja. Ehkä Könkkölän lisäksi eniten mieleen on ollut Haavisto, jonka joukoissa olen käynyt kahdet presidentinvaalitkin. Ja käyn kolmannetkin koska arvostamisen lisäksi olen palveluksenkin velkaa. Sillä Pekka oli yhtenä noin kymmenestä yksityishenkilöstä hakemassa minulle sosiaalineuvoksen arvoa. Joten minä olen tekemässä hänestä presidenttiä.

Vihreiden puheenjohtajista sinä, nyt valittu Sofia Virta olet ainut, ketä en tunne yhtään. Olet myös ensimmäinen, jota aidosti diggaan. Ehkä eniten siksi, että olet kertonut yksityiselämäsi rosoisuudesta, elämästä politiikan ulkopuolella. Koen kylläkin myös määrätynlaista eletyn elämän haikeutta, sillä olen ollut parantamassa maailmaa vihreiden riveissä jo silloin, kun et ollut vielä äitisi ja isäsi unelmissakaan.

Joten paljon onnea Sofia. Minä Merikonttikodistani tuen sinua henkisesti Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä, vaikket tiedä minun olevan edes olemassa.

Sosiaalinen media

Jyväskylän yliopiston kansalaisyhteiskunnan tutkimusportaalissa sanotaan, että "Sosiaalisella medialla (social media) tarkoitetaan internetin uusia palveluita ja sovelluksia, joissa yhdistyy käyttäjien välinen kommunikaatio ja oma sisällöntuotanto. Sosiaaliselle medialle ei ole vakiintunutta määritelmää, vaikka itse käyttö on yleistynyt nopeasti muun muassa kansalaismediassa ja opetuksessa. Sosiaalisella viitataan yleensä ihmisten väliseen kanssakäymiseen ja medialla informaatioon sekä kanaviin, joiden myötä sitä jaetaan ja välitetään. Sosiaalinen media eroaa perinteisestä joukkoviestinnästä muun muassa siinä, että käyttäjät eivät ole vain vastaanottajia, vaan voivat myös tehdä asioita: kommentoida, tutustua toisiin, merkitä suosikkeja, jakaa sisältöjä jne. Toiminta tuottaa lisää sosiaalisuutta, verkottumista ja yhteisöllisyyttä."

Edellä kerrotun mukaista sisältyy minunkin jokaiseen päivään merkittävä osa. Olen ollut somessa mukana käytännössä alusta saakka. Siitä olen hyvin hyvilläni. Se onkin ehkä tämän hetken arjen asioista tärkein, jonka avulla koen kuuluvani johonkin, eläväväni elämän sykkeessä mukana ja mitä kaikkea se itselleni merkinneekään. Joskus koen saatuani netissä jonkun palautteen myös olevani jollekin jotain. Some on lisäksi oiva lääke yksinäisyyteen.

Minulla on vain jokunen ihmissuhde, jotka koen sisältävän syvää ystävyyttä. Yksi niistä on iältään laillani aikuisen oikeasti aikuinen, entinen työtoverinikin Marjut Jokinen. Voi, kuinka mieleen palaa muutama rakas muisto ajasta jolloin olimme molemmat Sininauhasäätiön tärkeitä ja ainutlaatuisia tekijöitä. Miksi hän oli kerran itkien ottamassa lopputiliä, sitä en kerro ilman hänen lupaansa. Jos ja kun hän tämän lukee, ehkä hän kertoo siitä itse tai jostain muusta muistosta, johon minäkin liityn jollain tavalla. Please Marjut... 

En myöskään kerro kuinka Sininauhasäätiön järjestämä, jokavuotinen henkilökunnan sekä perheenjäsenten yhteinen, viikon bonusmatka saattoi pelastaa tai ainakin lisätä ylipäätään työntekijän avioliitossa keskinäistä ymmärrystä. 

Yhteistä näillä kahdella muistolla on, että ne kertovat jotain siitä, kun työantaja tarjoaa muutakin kuin palkkatyön. Ne ovat lisäksi loistavia esimerkkejä, ettei sosiaalinen media voi korvata kaikkea kanssakäymistä ja yhdessöoloa. Vaikka some Sininauhasäätiössä tärkeässa asemassa olikin koko henkilökunnalle avoimine, henkilökohtaisine työpäiväkirjoineen. Sen lisäksi, että ne lisäsivät merkittävästi yhteenkuuluvuutta monen yksinäisessä ja itsenäisessä työssä, ne "pakottivat" käymään uudelleen läpi päivän työtapahtumat ensin itsensä ja sitten työtovereiden kanssa. Välillä purettiin yhdessä sähköisesti paljon muutakin.

Otan hieman takaisin väittämääni, kun sanoin radionkin olevan osa sosiaalista mediaa. Vaikka se sitä ehkä jollain lailla voi hetkittäin ollakin. Mutta, että lähetyksen tekevät toimittajat ja sen vastaanottajat olisivat tasavertaisessa asemassa edes keskenään, siihen on pitkä matka. Voiko se näin koskaan ollakaan tai tarpeellista, vaikka sen tapaisesti jossain ohjelman hetkessä WhatsApp chatteineen ja puheluineen onkin.

Joskus mietin virran mukana, että YLE:n käyttämät verorahat voisi suunnata muualle ja voisimme lakkauttaa koko laitoksen. Ajattelin, että maailma on täynnä mainosrahoitteisia asemia ja markkinavoimat pitävät huolen ohjelmatarjonnasta. Nykyisin ajattelen päinvastoin, mutta samasta syystä. Luulen, että ensimmäisenä lähtisivät kartalta saamen-, venäjän-, selko- ja viittomakielen uutiset. Se ei minulle ole selvinnyt, miksi viittomakielin uutisissa ei taida olla tekstitystä. Mahdollisesti siksi, että joihinkin muihin, uutislähetyksiinkin saa tesktityksen. Ehkä sen saa viittomakielisiin uutisiinkin. Matkasta putoaisi joka tapauksessa paljon hyvää ohjelmatarjontaa vähäisen katsoja- tai kuulijamäärän vuoksi. 

Aivan oma lukunsa kuvan ja äänen välittämisessä on YouTube. Internetin suosituinpaan suoratoistovideopalveluun ladattiin joka minuutti jo kymmenen vuotta sitten 100 tuntia videosisältöä. Vuorokaudessa uutta sisältöä ilmestyi silloin yli 16 vuoden edestä. En tiedä paljonko määrä on nykyisin, mutta päivittäin palvelussa katsotaan joka tapauksessa miljardeja videoita.

Aikani luulin YouTuben olevan etupäässä vain musiikkia, jota varmasti iso osa onkin. Mutta viime talvela Morakotin luona huomasin hänen katsovan etupäässä ruuanvalmistusvideoita, joten hän söi paljon silmillään  👀 😋. Ja sieltähän minäkin viikolla etsin kuinka käyttää haudutuspataa ja riisikeitintä.

Kerran innostuin laittamaan hakusanaksi nimeni ja huomasin yllättäen mainitulla suoratoistofoorumilla olevan nauhotuksia omista läksiäisistänikin sekä muista tekemisistäni vuosikymmenten varrelta. Ehkä joskus sukellan YouTube-maailmaan perusteellisemmin.

Minkä ruuaksi teen, sen myös syön

Suomen kielessä on useitakin ilmaisuja ja sanoja, joita käytetään ainoastaan kieltävässä muodossa. Ei ole hääppöinen, eipä ole häävi, ei kovin kaksinen eikä kummoinenkaan. Kaiken järjen mukaan, jos jokin joka ei ole hääppöinen, olisi hiukan parempi, se saattaisi jopa olla hääppöinen, kaksinen, häävi tai kummoinen. Silti ei koskaan kuule sanottavan esimerkiksi, että "se elokuva oli kyllä tosi hääppöinen". Kielitoimiston sanakirja antaa synonyymiksi edellä luetelluille sanoille sanan "kehuttava", kuten ilmaisussa "eipä ollut kehuttava". Jos jokin ei ole kelpo, oiva tai kehuttava, ei se varmaan ole sitten hääppöinenkään.

Kaikki edellä mainittu kuvastaa oikein hyvin ruuanlaittotaitojani. Parhaiten olen onnistunut Jalostajan hernekeittopurkillisen lämmittämisessä kattilassa keittolevyllä ja myöhemmin myös lautasella mikroaaltouunissa. Pravuurini on ollut HK:n Sinisen makkaralenkin kypsyttäminen mikrossa nimenomaan kuori päällä, johon en ole tehnyt reiän reikää. Maku on aivan eri planeetalta kuin ilman kuoria kypsytetyssä. Kokeilkaa vaikka.

Kun jokunen vuosi sitten Päivis siirsi keittiönsä Jokilaaksosta Jokelaan, loppui kaikkien kompromissien ja kasvisruuan teko Merikonttikodissa. Vaikka iso osa yhteistä elämäämme sopuisaa olikin, tuli Duokodista enemmän Sinkkukoti ja keittiöstä osa valtakuntaani.

Vuosi, kaksi meni osin murheen alhossa ja mieli alamaissa. Ruuankin suhteen keskityin vain syömiseen. Jos siihenkään, kunhan täytin vatsani. Vaikka aika entinen ei koskaan  enää palaa, on elämässäni paljon uutta ja uusia alkuja. Alakulon pilvet ovat väistyneet, joista jäljelle jäivät usein kyyneleet silmissäni muistellessani mennettä ja elettyä. Haikeat, kipeätkin muistot ovat välillä taittaa alleen. Silti pidän yhtenä arvokkaimmista ominaisuuksistani kykyä itkeä. Vaikka joku on sanonut minullekin, että mies ei itke. Näinkin, mutta tosi mies osaa senkin taidon ja kykenee sen näyttämään.

Eilen oli epähuomiossa hankitun, sähkötoimisen haudutuspadan toinen oppitunti kolmetuntisen, epäonnistuneen perunoiden keittoyrityksen jälkeen. Vuorossa oli S-marketista hankkimani, reippaan kilon lihamöhkäleen maustaminen ja 8 tunnin haudutus low-lämmöllä. Minulle se oli tarkkaa hommaan kuin Jokilaakson hyttysten ja muurahaisten naiminen. Senttikin sivuun, niin "se" on silmässä 🤣.

Oli monenlaista maustejauhetta, nestettä ja sipulipetiä lihan alle sekä päälle. Paistomittarinkin tökkäsin aamulla kylkeen padan lasikannen alle, vaikken sen käytöstä netistä vahvistusta löytänytkään. Olin koko päivän innoissani ja olen sitä yhä. Oli nippa nappa, etten syönyt kaikkea kypsentämääni lihaa eilen, kun otin sen iltapäivällä padastani ja maistoin...

Maltoin mieleni, joten tänään on millä mällätä ja jatkaa puuhaa. Kun lähinnä Morakotin toivomuksesta sain viimein hankittua myös riisikeittimen, jatkan ruuanlaiton opettelua sen kanssa. Ajattelen, että koska sillä voi keittää riisiä, sillä voi höyryttämällä "keittää" perunoitakin teräsritilän päällä. Sinne joukkoon laitan vielä pakastevihanneksia pussillisen kypsymään. Ja koska tänäänkin iltapäivä koittaa, tiedän silloin miltä maistuu niiden kanssa eilen valmistamani lihan viipaleet. Sillä minkä ruuaksi teen, sen myös syön.

Puhtaat pulmuset ja pikku kriminellit

Eilen kirjoitin maailmasta, joka kohtelee kaltoin aikuisia jopa niin, että pysäköinninvalvojat tuikkaavat maksulapun tuulilasin pyyhkijän alle kuljettajan laulaessa jälkikasvun koulun kevätjuhlissa suvivirttä.

Suomessa ei ole koulupakkoa, mutta oppimisvelvollisuus on, joka taitaa päättyä 16-vuotiaana. Jokainen lapsi Suomessa onkin tavalla tai toisella opintiellä vähintään kymmenen vuotta. Päiväkodeista ja esikouluista lähtien, mutta muutenkin opimme hyvää sekä valitettavasti myös pahaa. Varmasti jokainen vanhempi toivoo kaikkien, mutta varsinkin oman lapsen olevan koulun ja kodin puhdas pulmunen, josta kasvaa noin vaan suitsait vastuullinen aikuinen.

Näin oli omakin laitani äitini haaveillessa lasten luvun mukaan kolmesta ylioppilaslyyrasta rintapieleensä. Hän ei saanut ensimmäistäkään, joka oli yksi vanhempieni asettamista odotuksista lapsilleen. Mutta vain minusta oli kasvamassa äidin ja isänkin pikku kriminelli, jolle ei pahanteko eikä vilpillinen elämä ollut vierasta. Koulussa rehtori sanoi puhuttelussaan, että olen "oikein koulun mätämuna, joka on kuuluisampi kuin yksikään opettaja". Sellainen minä olin, vaikka sydämessäni olin vain pieni rääpäle.

Kun luen somesta ja välillä lehdistäkin jostakin lapsesta, joka jutun mukaan on tullut kaltoin kohdelluksi ja kiusatuksi kavereittensa tai hieman vanhempien toimesta, tiedän osan olevan surullisen totta, vaikken kaikkea uskokaan. Oma elämänkokemus ja muutama vuosi käräjäoikeuden tuomarina opettivat minulle, että ennen tuomiota, on se vapauttava tai ei, on syytä kuunnella molempia osapuolia. Uskomalla oman lapsenkin muunneltua totuutta tai näyttelemällä, että uskoo, tulee tukeneeksi jotain aivan muuta kuin elämän nykyisiä ja tulevia tosiasioita. 

Näin oli oma laitani lapsesta lähtien. Talvella laskin mäkeä puolihullun lailla paikoista, joista kukaan muu ei laskenut ja katkoin monesti sukseni. Kotona selkäsaunan pelossa ja uusien suksien toivossa selitin sekä valehtelin varsinkin isälle, että "aivan yllättäen, aivan tasasella hiihtäessä katkesivat" ja isä oli uskovinaan. Siskoni Irmelinkin painostin todistajaksi vakuuttamaan valehteluani. Lapsuudessani, nuoruudessa ja nuorena aikuisenakin tein paljon sellaista, joka ei päivänvaloa kestänyt, vaikka näyttelin puhdasta pulmusta. 

Nyt yli seitsemänkymppisenä leppoistajana en vieläkään tiedä kuinka vanhempani ja yhteiskunnan olisi pitänyt minua kasvattaa, etten olisi kulkenut vuosikymmenen tai kaksikin öitä, hämäriä kujia ja laitapolkuja. Minulla oli hyvät vanhemmat, jotka yrittivät parhaansa.

Ehkä kaltaisilleni ainut oikea lääke olisi puhuminen ja sen jälkeen puhuminen sekä opetus ja kasvatus elämään niin koulussa kuin kotonakin, mutta myös muualla. Sen sijaan, että keräsin pitkin kesiä kasveja ja opettelin niille latinankielisiä nimiä ja heimoja, olisi pitänyt olla enemmän oppia tähän päivään sekä tulevaan. Siihen kuinka suhtautua, kun paras kaveri hylkää, kun ei ole tyttö- tai poikaystävää, kun vanhemmat eroavat tai juovat joka viikonloppu tai läheinen sairastuu vakavasti, yrittää itsemurhaa jne. Mutta ei riitä, että kuka tahansa sanoo tai neuvoo. Sillä niin lapsilla, nuorilla kuin aikuisillakin on auktoriteettejä ja esikuvia, joiden askelilla on toinen kaiku kuin opettajilla ja vanhemmilla. 

Nuorena haaveilin kilpa-autoilijan urasta, kun televisiosta tuli Valion maitomainos, jonka vuosikymmenten jälkeenkin muistan kuin eilisen. Baarimikko laittoi pitkin baaritiskiä liukumaan, ohi whiskylasien ja oluttuoppien, täyden maitolasin. Jonka Ari Vatanen otti kiinni pitkän tiskin päässä, nosti huulilleen ja joi tyhjäksi yhdellä huikalla muiden katsoessa ihmetellen. Sen jälkeen hän hymyili ja pyyhki mielikuvissani suunsa hihaansa. Pitkään ajattelin, etten minäkään halua juoda koskaan kaljaa enkä viinaa, vaan olla kaikin tavoin kuin ralliautoilija Vatanen.

Sovellettua asetusten tulkintaa

Jos haluaa, voi joka päivä lukea somesta ja lehdistäkin kuinka maailma on milloin missäkin ja milloin mitenkin kohdellut kaltoin kansalaisiaan. Lapsis ja aikuisia. Ehkä kirjoitan lapsista huomenna.

Aika usein tikun nokkaan on nostettu pysäköintiä valvova ParkkiPate Oy, jonka boss aikansa kiisti työntekijöiden saavan virhemaksuista bonusta tai toimivan muuten provisiopalkalla. Vaikka firma onkin joskus yli-innokas, ovat sitä myös virhemaksujen kohteeksi joutuneet. Koulujen päättyessä luin päättäjäisten yhteydessä lähistölle pysäköidyistä vanhempien autoista, jotka olivat saaneet maksulapun etulasin pyyhkijän sulan alle. Toivottiin inhimillisyyttä, jonka toivominen loppui mielipiteeseen, että pysäköinninvalvojan tehtävä on "sakottaa" vääristä pysäköinneistä on arki tai juhla.

Itse ajattelin, että tapahtunut oli oiken hyvä liikenteen oppitunti oppilaiden mopoautoilulle, vaikka jotkut vanhemmat näyttivät toivovan signaalia, että juhlan sattuessa saa pysäköidä sääntöjen vastaisesti.

Sekin on mielenkiintonen ilmiö, että parkkipaikoista on usein lisäkyltein varattu iso osa henkilökunnan käyttöön jopa yksilöidysti rekisterinumeroin. Miten lienee, jos pilkkuja sanonko mitä...?

Muutakin ihmeellistä asiassa on. Kaupungeille ja kunnille pysäköintivirhemaksut tuottavat miljoonia. Samoin on terveysasemien, taloyhtiöiden ja muiden yksityisten yritysten hallinnassa olevilla alueilla, kuten kauppakeskuksissa. 

Joskus olen etsinyt parkkipaikkaa sairaalan tai vastaavan parkkialueelta, Meilahdestakin. Toimijalle on sielläkin määrätyin ehdoin luovutettu maata käyttöön, tässä tapauksessa terveydenhuollon toiminnalle, jonka kaava sallii ja johon alue on tarkoitettu. Kuitenkin puolet on monesti valjastettu maksulliselle pysäköintitoiminnalle, jonka käytöstä maksan, käytän aluetta oikein tai väärin. Jos käytän oikein, maksan pysäköintiautomaattiin ja jos käytän väärin, maksan pankkitilille pysäköinnin valvontafirmalle. Viime kädessä maksan ulosottoviranomaiselle korkoineen ja perintämaksuineen. Ne kaikki tilittänevät tuoton tai osan parkkialueen haltijalle. Joka tapauksessa se on liiketoimintaa, joka ei istu sairaalalle eikä jokaiseen muuhunkaan yhtiöjärjestykseen.

Kun kuljen kotoani Myllykylästä kohti Vantaata pitkien lentokentän ja "ilman herroja pellon laitaa", olen monesti ihmetellyt Suomen mittakaavassa valtavia, peltojenkin parkkialueita etupäässä lentämällä matkaansa jatkaville. Ehkä ne toimivat osana jonkun työmatkapysäköintiäkin, sillä Helsinki-Vantaan lentoasemalta on loistavat jatkoyhteydet mihin suuntaan tahansa, ylöspäinkin taivaalle ja Kehärataa pitkin maan alle🤣.

Joka tapauksessa pysäköinti on monessa maailman kolkassa iso bisnes, joka edellyttää omia lupia ja muita käytäntöjä. Autoilijoiden pysäköinnin rajoittaminen rahan avulla on jotain, jota en lähes Euroopan harvimmin asutussa maassa ymmärrä lainkaan. Tai ymmärränhän minä, mutten hyväksy syitä millä rahastusta perustellaan. Thaimaassa pelkästään Bangkokissa on esimerkiksi asukkaita tuplamäärä kuin koko Suomessa eikä juurikaan pysäköintimaksuja. Suomessa Helsinkikin rajoittaa yksitysautoilua korkeilla parkkimaksuilla, joiden perusteet varsinkin sähköautoilun lisääntyessä ontuvat.

Joskus on mukava möykätä aamuradiota kuunnellessa milloin mistäkin. Pysäköinti ylipäätään liityyy tavalla tai toisella ainakin aasinsiltoja myöten jokaisen ihmisen ja välillä eläimenkin elämään. Ainakin koiran, joka on jätetty pysköityyn, kuumaan autoon ilman juomaa 🤬🤬.

Keittimen metsästys jatkuu

Eilen kirjoitin riisikeittimen hankinnasta. Kun se näytti olevan loppu monesta paikasta eikä monipuolista tarjontaa ollut, päädyin hankkimaan Puuilon myyjän ansiosta

sähkötoimisen haudutuspadan. Varsinkin, kun netissä luki, että sillä voi myös keittää riisiä.

Kun jaoin mainitun blogini Facebook-sivuille, sain loistavan tuntuisia ja yksityiskohtaisia ohjeita riisin valmistukseen kyseisellä laitteella. Ajattelin silti aloittaa padan testaamisen varovasti ruotsalaisten, uusien perunoiden keittämisellä. Niiden valmistumista odotin sitten iltapäivän vesi kielellä sillipurkin vieressä. Annoin itselleni runsaasti aikaa, sillä sosiaalinen media kertoi hauduttamalla ruuan valmistamisen olevan kiireettömän ruuantekijän puuhaa.

Kolmen tunnin jälkeen vesi ei vieläkään kiehunut. Katselin jo, että lieneekö kuitti tallessa, sillä patani on viallinen, ajattelin. Kuitti löytyi, mutta kypsymistä edelleen odotellessa syöksyin nettimaailmaan. Kävi ilmi, että sähköisen haudutuspadan tai -kattilan ei pidäkään kuumentua niin, että vesi kiehuu. Ilman koulun kotitalouden tai kemian oppituntejakin käsitin, että jos ei vesi kiehu, ei voi keittää perunoita. Joten kaadoin, nälän jo kurniessa vatsassa, tuttuun ja turvalliseen, moneen sataan ellei tuhanteen kertaan käytettyyn höyrykattilaani lähes kiehuvan veden perunoineen. Ne söin viimein puolen tunnin kuluttua sillin, avomaankurkkujen, luomutomaattien ja voin korvikkeen kanssa hyvällä ruokahalulla.

Tänään jatkan kadonneen riisikeittimen metsästystä ja otan kohteeksi uusia kauppoja, ehkä Hobby Hallista lähtien. Vaikka kaiken tietävä netti onkin oiva paikka esittää kysymyksiä ja saada vastauksia, eilen tuntui kieltämättä siltä, että jos aikoo päätyä oikeaan neuvoon lukuisista vaihtoehdoista, on hyväksi tietää oikea vastaus etukäteen 🤣. Yhdessä netti on ollut erehtymätön. Jos se ilmoittaa, että tuote on jostain myymälästä loppu, se myös on sitä. Toisinpäin se sen sijaan erehtyy. Sillä joskus se väittää tuotetta olevan, mutta sitä ei kuitenkaan kaupasta löydy. 

Nyt minulla on keittiössä haudutusastia, joka ei sovellu perunoiden eikä varmasti riisinkään keittämiseen. Komeroon en sitä heitä pölyttymään, vaan selvitän ja kokeilen mitä kaikkea sillä voi tehdä. Luulen, että tähtien asentojen ollessa suotuisa, ostan möhkäkeen lihaa. Sen pistän astiaan ja high-asentoon hautumaan suolan, sipulin ja mustapippurin kanssa yöksi, jos eivät palovaroittimet herätä ennen aamua.

Joskus kuulee sanottavan jonkun olevan välineurheilija, jolle välineiden hankkiminen on harrastamista tärkeämpää. Löydän itsestäni silloin tällöin samasta joukosta. Kun Muumimamma-lusikka lähti Päiviksen mukana uuteen lusikkalaatikkoon, kärsi siihen saakka yhteinen keittiömme parin, kolme vuoden kohmelon enkä hankkinut jääkaapin ja pakastimen pikku syötävien lisäksi mitään muuta enkä uutta.

Mutta nyt olen innostunut keittiöstä ja vähän ruuanlaitostakin uudella tavalla. Voin sanoa Merikonttikodissa yksin asuvan ja eronneen miehen keittiön olevan nykyisin välineiltään varsin hyvin varusteltu. Persoonallinenkin se on. Odotan mielenkiinnolla ja ehkä vähän innoissakin mikä pitäisi ylipäätään olla Jokilaaksossa toisin tai muuttuu Morakotin tullessa ensimmäisen kerran elämässään Suomeen.

Uusin antamani porttikiellon

En aivan pienestä anna yritykselle julkista, kielteistä palautetta enkä itselleni porttikieltoa, mutta joskus se on paikallaan. Kaksi vuotta sitten ostin Tammiston Powerista yli 1000 euron puhelimen. Olin innoissani ja ajoin noin 15 kilometrin matkan Hyrylään. Siellä havaitsin, ettei puhelimessa ollutkaan ominaisuutta, jonka olin käsittänyt olevan. Niinpä ajoin takaisin peruakseni kaupan. Tähän myyjä, että ei käy koska olen mennyt liikkeestä ulos. Eikä käynyt, mutta eihän se maailmaa mullistava juttu ollut, vaikka harmittikin. Annoin kuitenkin saamastani ynseästä kohtelusta kipakan palautteen lisäksi itselleni kahden vuoden porttikiellon.

Luokseni on tulossa Morakot Thaimaan Phatthalungista parin viikon kuluttua kolmeksi kuukaudeksi. Hänen luonaan ja kanssaan viime talven viettäneenä tiedän, että riisi on siellä monen ykkösruoka, jota olikin joka päivä tarjolla. Ajattelen hänen pian tullessa lähes ensimmäisen kysymyksen Jokilaaksossa olevan "onko riisikeitintä?" No, ei ole, joten eilinen oli riisikeittimen etsintää.

Luulin niitä olevan kodinkoneliikkeet ja -osastot pullollaan. Mutta jo ensimmäisessä kaupassa ilmeni, että keittimet ovat  monesta paikasta loppuneet. Gigantin myyjä kertoi niiden olleen jostain syystä hittituote eikä heilläkään ollut hyllyssä kuin yhden mallin kahta kokoa. Koska haluamastani puuttui suomenkielinen käyttöohje, lopetin antamani porttikiellon ja lompsin viereiseen Powerin myymälään.

Sieltäkin löytyi vain yhtä mallia pahvipaketissa. Kysyinkin kauppaa työkseen tekevältä, että voisitko ottaa mahdollisen, tulevan hankintani pois suljetusta laatikosta. Tähän hän, että ei mielellään, sillä tuote näyttää sen jälkeen käytetyltä tai palautetulta. En halunnut ostaa sikaa säkissä, johon myyjä sanoi olevansa pahoillaan, mutta tällaiset ovat ohjeet. Ajattelin antaa ja annoinkin mielipiteeni myös ovisuun palvelupisteeseen. Siihen he Finnairin mitäänsanomaton hymy kasvollaan, että "sorry, mutta tällainen on meidän käytäntö". Tästä syystä jaan julkisesti kokemukseni. 

Päätin tapahtuneen johdosta antaa itselleni uuden, kahden vuoden porttikiellon Poweriin ja jatkoin kadonneen keittimen metsästystä. Ne olivat tyystin loppu Jumbon Stockmannilta, Carlssonilta, Clas Ohlsonilta, Prismasta ja Hyrylän Tokmannilta sekä saman paikkakunnan Puuilosta.

Mutta Puuilossa oli kuvan halpa, sähköllä toimiva haudutuskulho. Ja kun netti sanoi siinäkin voitavan valmistaa riisiä, hurahdin tekemään hankinnan. Nyt uusi, sähköinen astia on saanut paikkansa Merikonttikodin keittiön hyllyllä kuin kysyen: "Entäs nyt, mitä nyt teen tai tehdään?" Tähän mielessäni, että en minä vaan vielä tiedä, sillä etsimisestä huolimatta, en löydä netistä yksinkertaista ohjetta kuinka haudutuskattilassa kypsytetään ja tehdään, ei riisipuuroa vaan riisiä.

Jos teen sitä noin kaksi tai vaikkapa neljä annosta, paljonko laitan riisiä ja käykö tarkoitukseen kuvan paketin sisältö? Entä tuleeko kulhoon lirauttaa vettä ja jos kyllä, niin paljonko? Entä jotakin muutakin? Kauanko tuotoksen pitää kypsyä ja mistä tiedän milloin se on valmista? Lämpötilojakin näyttää olevan kaksi. Please, auttakaa minua kypsentämään riisiä. 

Kala tarvitsi polkupyörän

"Nainen ilman miestä on kuin kala ilman polkupyörää.” Austalialainen aktivisti, poliitikko ja elokuva-alan toimija Irina Dunn kehitti tämän mainion klassikon, jonka amerikkalainen feministi Gloria Steinem sittemmin teki tunnetuksi sanoen naisen tarvitsevan miestä yhtä paljon kuin kala polkupyörää. Netissä löytyy yhä keskusteluja onko Gloria Steinem naisia vai miehiä rakastava tai jotain aivan muuta.

Itse törmäsin aiheeseen ensi kerran aikoinaan Helsingin baarin ilmoitustaulun uutisessa: "Kala tarvitsi polkupyörän." Kala eli Gloria Steinem oli löytänyt mieleisensä polkupyörän ja avioitunut miehen kanssa 🤣.

En tiedä miksi aihe pulpahti mieleeni, kun pohdin toissapäivän blogini laukaalaista taksimiestä, joka sanoi kyydissään olleelle hengenmiehelle olevansa kuin tukkilauttaa seuraavan ja uppotukkeja etsivän pikkualuksen ajopuu. Samantapaisiin laivoihin minäkin törmään yhä silloin tällöin, vaikkakin harvemmin, sillä olen menettänyt uskoni, en taivaaseen vaan helvettiin. Ja sen myötä taivaallisten alusten luotsaajat minuun.

Eräänkin kerran olen silti keskustellut tai haastanut keskusteluun. Mutta en pääse Luojani edellä kulkevien kanssa enää samalle tukkilautalle. En ehdi montaa lausetta sanoa, kun he kertovat kirjan sanovan näin ja näin. Sen sijaan haluaisin tietää mitä he itse sanovat ilman kirjoista ottamia lainauksia.

Suuri osa lapsuuteni ja myöhempienkin aikojen ystävistäni on kirkkomullissa, joita ajattelen haudoilla käydessäni. Tiedän heidän olleen kaltaisiani monilla tavoin. Näin oli äitini, isäni ja siskonikin laita. En tiedä, mutta toivon ja haluan uskoa jälleennäkemiseen.

Mutta, jos näin on ja näemme, niin missä näemme? Sillä nämä kaiken tietävät eivät lupaa minulle ikuista sijaa sen portin takaa, jota kalastaja Simon Pietari vahtii. Siitä seuraa kysymys, johon en ole löytänyt enkä saanut vastausta. Koska kuolleet kaverini olivat uskoineen kaltaisiani, eivät hekään siis voi olla Pietarin portin takana. Kun kysyn missä he sitten ovat, on solmussa kieli sekä sanat ja olemus kuin paratiisin käärmeellä. Joka tapauksessa haluan sinne missä ovat ystäväni ja vanhempani.

Tuusulan asukaslähettiläät

Tuusulan asukaslähettilääksi voi ryhtyä ja hakea määräajoin kuka tahansa tuusulalainen, joka haluaa kertoa sosiaalisessa mediassa Tuusulasta. Näin kai oli viimeksi maaliskuussa?

He tai me toimimme vapaaehtoisina ja saamme tehtäväämme perehdytyksen. Apuna ovat myös kunnan viestintä sekä aikaisempien asukaslähettiläiden vertaistuki ja kokemukset. Lähettilästoiminta sopii kaikille, jotka haluavat jakaa omia kokemuksiaan sekä päästä näkemään ja kertomaan kotikunnastaan vähän erilaisesta ja uudenlaisesta näkökulmasta. Lähettiläät ovat olleet monipuolinen otos tuusulalaisia ja he ovat tuoneet esiin oman arvokkaan näkemyksen tuusulalaisten arjesta ja tapahtumista laajemmalle yleisölle.

Muistelen olleeni alusta saakka mukana. Yritin etsiä kotikuntani sivuilta ja vähän laajemminkin sosiaalisesta mediasta olisiko siellä esitelty lähettiläät. En löytänyt enkä siis tiedä olenko enää mukana. Sen huomasin, että lähettiläiden yhteisellä, mutta yksityisellä Facesivulla olen yksi 30 jäsenestä. Ehkä olen lähettiläskin? 

Mikä sitten sai pohtimaan nyt asiaa? Se, että kirjoitin viikko, kaksi sitten blogin Tuusulan murteesta, jonka jaoin muun muassa suureen, yli 18 000 jäsenen Tuusula-ryhmään. En huomannut sitä julkaistun, joten kyselin perään. En huomannut saaneeni vastaustakaan. Tavasin myös uudelleen ryhmän säännöt enkä löytänyt mitä niistä olisin rikkonut. Ihmetystäni lisäsi vastaamattomuus, sillä ylläpitäjinä näyttää olevan kunnan työntyöntekijän lisäksi aktiivi paikallispoliitikko.

Olen sitten pudonnut Tuusulanjärven veneestäni tai en, vastauksen arvoisena pidän itseäni, vaikka monien sivujen ylläpitäjänä tiedän siihen sisältyvän diktaattorin vallan. Joten samasta syystä Tuusula-sivuille en tätä blogikirjoitusta edes tarjoa. Mutta ajattelen, että jos kirjoitan joku päivä Tuusulan kansallispuvun historiasta, kuinka sellaisen voisi nähdä tai peräti hankkia, niin miten siitä kertoisin, ettei käy samalla tavalla kuin tarinalleni kotikuntani murteesta? Tuusulan sivuilta poimitun kuvan kansallispukuiset naiset eivät liity Tuusulan asukaslähettiläisiin. 

Voi myös olla, että olen itse möhlinyt jotain mitä en tiedä tai en käsitä. Siksi ihmettelen kirjaimin ja ääneen niille, jotka kuuntelevat tai lukevat blogejani sivuilta missä kukaan ei estä kenenkään julkaisuja. Jos kirjoitukseni jälkeen ilmenee, että olen muninut, korjaan tapojani ja pyytelen julkisesti anteeksi.

Tällä hetkellä kuitenkin harmittaa, sillä joku vedellee mattoa jalkojeni alta minun sitä ymmärtämättä. Voihan tietenkin olla, että reippaasti yli seitsemänkymppisenä en ole enää aikoihin seissyt millään matolla. Tosin myös ikäisilläni tulisi olla oma sijansa muuallakin kunnan puolivirallisessa tiedottamisessa kuin seniorineuvoston tai vastaavilla sivuilla.

Kun kävin asukaslähettiläiden suljetuilla Facesivuilla, huomasin meidän osaavan jakaa tietoa toisillemme. Silmiini sattui muualta myös paikallislehden pari vuotta sitten tekemä juttu, jossa siinäkään ei esitelty lähettiläitä. Joten jos olemme yhä aktiivisesti olemassa, olisiko aika tehdä avoimet Tuusulan asukaslähettiläiden sivut? Esitellä lähettiläät yhteistietoineen, jakaa siellä infoa kaikille Tuusulasta lähettiläiden silmin sekä kannustaa sivuilla keskusteluun ja tekemään ehdotuksia?

Rantojen keräilijät

Publikaanit ja muut syntiset tulivat Jeesuksen luo kuullakseen häntä. Vastaavasti fariseukset ja lainopettajat sanoivat paheksuen: ”Tuo mies hyväksyy syntiset seuraansa ja syö heidän kanssaan.”

Silloin Hän esitti vertauksen lammaspaimenesta: "Jos jollakin teistä on sata lammasta ja yksi niistä katoaa autiomaahan, niin totta kai hän jättää ne yhdeksänkymmentäyhdeksän, lähtee kadonneen perään ja etsii, kunnes löytää. Löydettyään lampaansa, hän nostaa sen hartioilleen. Kotiin tultuaan paimen kutsuu ystävänsä ja naapurinsa sanoen: Iloitkaa kanssani! Minä löysin lampaani, joka oli kadoksissa."

Päiviksen kanssa olimme yhdellä tai kahdella Thaimaan matkallamme, emme karitsojen, vaan rantojen keräilijöitä. Monina aamuina kävelimme rannalle muovipusseinemme ja keräsimme sinne kertyneitä roskia. Jotkut farangit, turistit katsoivat kummeksuen ja paikalliset peukuttivat. Joskus lapset tulivat nauravina siivoamaan rantaa kanssamme.

Eräänlainen alan pioneeri on entinen, ehkä nykyinenkin tuusulalainen Somo Aaltonen, joka siistii rantoja Filippiineillä. Tunnen miehen ja tunsin hänen vanhempansa, jotka pitivät nakkikioskia Hyrylässä. Myös he keräsivät roskia varsinkin viikonloppumyyntinsä jälkeen aamuyöstä snagarinsa tai snägärinsä ympäristöstä. Molemmat sanat ovat oikein, sillä slangia saa väännellä.

Puutavaraa tehtaille tuotiin kesäisin uittamalla lautoissa, joita hinattiin tukkiponttoon avulla hevosen kiertäessä vorokkia. Ponttoolla oli miesten asuinsuoja ja hevosen talli rinnakkain. Tukkilauttaan kuului tavallisesti 5000-8000 tukkia. Koskesta laskettiin parhaina päivinä jopa 50.000 puuta. Vilkkaimpana kautena kosken niskalle syntyi ruuhkaa laskuvuoroa odotellessa. Tukkilauttojen hajotessa myrskyssä tukkien keräily oli aikaa viepää puuhaa, semminkin kun rantoihin ajautuneet tukit tahtoivat nopeasti kadota asukkaiden toimesta. Tukkiyhtiöt nostivatkin lukuisia syytteitä tukkien laittomia kerääjiä vastaan. Kärhämiä syntyi myös laivayhtiöiden ja maanviljelijöiden kanssa.

Eilen kävin  9 minuuttia, 45 sekuntia vaille 2 tunnin puhelinkeskustelun ystäväni Risto Närhen kanssa. Puhuttiin henkeviä, hengellisiä ja paljon muuta. Risto kertoi laukaalaisesta taksimiehestä, jolta asiakkaana ollut hengen mies oli kysynyt uskonasioista. Tähän taksimies vastasi olevansa kuin nipusta karannut irtotukki, joka odottaa tukkilauttojen perässä kulkevaa rantojen keräilijää. Pikkualusta, joka noukkii osin uponneita, toisten tukkien ja kivien kolhimia, omille teilleen lähteneitä irtopuita. 

Se kolahti, "osui ja upposi" kerrasta. Lahden poukamassa veden tuoma ja kolhittu, puoliksi uponnut tukki on kuin minä, joka olen elämässäni ollut useinkin jollain lailla virran vietävänä. En muiden sitomissa nipuissa, vaan omissa uomissa, joskus eksyksissäkin. Sisimmässäni silloin tällöin yksin kuin Rauli Badding Somerjoen Orpolapsi kiurun:

"Lamppu palaa ikkunassa

Pitkin pitkää yötä

Minä valvon hämärässä

Murheitteni myötä

Joskus kuulen pihalta

Niin oudon äänen viulun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun

Lamppu palaa ikkunassa

Sinä koskaan et vain palaa

Kodittoman linnun ääni

Sydäntäni halaa

Joskus kuulen pihalta

Niin oudon äänen viulun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun

Ja minä muistan uudelleen

Tuon ikivanhan sillan

Sun hyväilyistäs jokaisen

Myös muistan ensi illan

Mä joskus kuulen pihalta

Niin oudon äänen viulun

On kuin laulais koditonna

Orpolapsi kiurun."

Mikä muuttuu, kun hallitus vaihtuu?

En pidä itseäni oikeistolaisena enkä vasemmistolaisena. Ihmettelenkin silloin tällöin miksi Suomessa on niin, kun USA:ssa on demokraatit ja republikaanit, Englannissa taitaa olla konservatiivit, työväenpuolue ja liberaalidemokraatit sekä Saksassa kristillis- ja sosiaalidemokraatit. Ehkä se on yksinkertaisuuttani tai tietämättömyyttä, kun en osaa sijoittaa niitä suomalaiseen tapaan oikealle enkä vasemmalle.

Nyt väistyvän maamme hallituksen menoa mietin moneen kertaan, kun velaksi otettua rahaa tuntui riittävän jaettavaksi sinne sun tonne, muttei tänne. Se ei kyllä ole aivan totta, sillä indeksiin sidotut eläkkeetkin nousivat. Mutta en tarvinnut laskutikkua enkä suurta ymmärrystä käsittääkseni, että velaksi laulettujen laulujen lunnaat tulevat jossain vaiheessa veronmaksavien maksettaviksi. 

Nyt se alkaa, vaikka arveluttaakin perussuomalaisten jäsentenväliset demokratiaharjoitukset. Jos Riikka Purra pitää pakettinsa hallituksessa neljä vuotta, nostan hattua ja kumarran, vaikkei hän kunnioitustani kaipaa eikä siitä mitään tiedä. Hallitus on joka tapauksessa kansan kannalta huono paikka opetella demokratian pelisääntöjä.

Itse kuulun eläkeläisenäkin valtion velkojen maksajiin, on vallassa kuka tai mikä tahansa. Siltä paikalta olen eräänkin kerran ajatellut työtä tekeviä, jotka täysin puolustuskyvyttömiin kohdistuvia lakkoja aseina käyttäen haluavat lisää liksaa, lisää vapaata tai jotain muuta. Eläkeläisillä ei lakkoasetta ole eikä kukaan nouse barrikadeille puolestamme. On vaan otettava mitä ylhäältä annetaan. Työtä tekevät eivät vuoksemme lakkoile, vaikka leppoistajan osa on heilläkin useimmalla edessä. 

Kun olin työelämässä, kuori yhteiskunta palkastani puolet veroihin ja muihin maksuihin. Jos bruttopalkka oli 3000 markkaa tai euroa, lämiskääni siitä päätyi 1500. Nyt Ilmarinen palauttaa ilman korkoa vuosikymmenten ajan sille lainaamiani ja maksamiani eläkemaksuja. Ja taas ovat verokarhun ahneet kädet kukkarollani vieden siitäkin neljäsosan jonnekin, en vaan tiedä tarkalleen minne.

Pääsääntöisesti olen ollut, jos en onnellinen tai iloinen, niin kuitenkin tyytyväinen veronmaksaja. Minäpä kerron. Paljon yli puolivuosisataa aiemmin Hyrylässä oli vain yksi kunnanlääkäri. Gerd Möller, joka asui omakotitalonsa toista päätä ja piti vastaanottoa toisessa päässä. Oli oikeastaan sama varasiko aikaa vai ei, oli varauduttava eväineen istumaan odotushuoneessa anivarhaisesta yömyöhään. Ei voinut lähteä syömäänkään, sillä jos nimesi huudettiin sillä aikaa etkä ollut paikalla, olit taas jonon hännillä. Mutta yksi asia oli varma. Jos olin päässyt sisään, ennemmin tai myöhemmin nimeni huudettiin. Kunnanlääkäri oli minulle Jumalaa suurempi.

Kun Möller tutki tulehtuneet munuaiseni, kiersi hän taakseni ja sanoi nosta kädet ylös. Sekä vanhemmilleni, että ottakaa poika kiinni. Sitten lääkäri löi kämmensyrjillä kylkiini. Jalat lähti alta ja sattui aivan hirveästi. Tähän tuli oitis diagnoosi: "Selvä juttu, tulehtuneet ovat, penisilliinikuuri ja kuukausi ehdotonta vuodelepoa." 

Aiemmalla hallituskaudella päättivät valitsemamme kansanedustajat avata yksityisiä sairaudenhoitopalveluita myös tavallisille kuntalaisille koeluonteisesti vastineeksi maksamistaan veroista. Minäkin siihen tartuin ja valitsin kunnallisen terveysaseman sijaan Hyvinkään Terveystalon. Koskaan en ole saanut terveyskeskuksissa yhtä hyvää palvelua. Melkein teki mieli tekeytyä sairaaksi, nin hyvää oli kohtelu. 

Mutta saimmekin uuden hallituksen, joka ajoi kannaltani loistavan, vuoden kokeilun takaisin kuntien syliin, joista ei ollut enää kaikilta osin sen vastaanottajiksi.

Jokunen aika sitten sanelin viestin terveyskeskuksen puhelinvastaajaan moneen kertaan yhä uudelleen ja sain viimein takaisinsoiton. En päässyt silti sairaanhoitajan saati lääkärin vastaanotolle. Vaan ohje oli, että voisinko ottaa kännykällä kuvia ihomuutoksista ja lähettää kuvat heille. Kun kysyin, että kuinka niitä selästäni otan, seurasi kysymys, että eikö joku ystäväsi voisi tehdä sitä? Sanoin, että lähimmät ystävät ovat toisella kylällä tai kaupungissa, joten lähdenkö nyt kiertelemään läheiselle Myllykylän omakotitaloalueelle ovelta ovelle, että ottaisitteko nahastani sieltä täältä kuvia lääkäriä varten?

Tällä marmatuksella sain ajan sairaanhoitajalta, joka viikon tai parin päästä katsoi näppylöitäni todeten, että hänpä käy kysäisemässä lääkäriltä olisiko hänellä aikaa vilkaista. Ja olihan hänellä. Maahanmuuttajalääkäri pölähti huoneeseen kielensä syöneenä tai kielitaidottomana, valkoinen takki liehuen ja tervehtimättä. Sitten hän kurkkasi lööpillään yhtä kohtaa mennen samaa tietä kuin oli tullutkin ja huikkasi ovelta: "No problem." Siinä kaikki.

Nyt olen toista viikkoa yrittänyt uusia sepelvaltimotautiin ja sydäninfarktiin liittyviä lääkereseptejä nolla menestyksellä. Tästä apteeekin henkilökunta varoittelikin, että ehkä lääkäri ei kiireiden ja henkilökuntavajausten vuoksi ehdi uusimaan reseptiä. Ajattelin, että aha. Joten kuolenko vaan pois?

Kuinka kaipaankaan Hyvinkään Terveystaloa tai edes kunnanlääkäriä lyömään munuaisiini. Haaveilen, että nyt työn alla oleva hallituksen muodostaminen menee satamaan, pysyy kuoseissaan ja kaivaa vuoden kokeilun yksityisistä lääkäriasemista uudelleen esiin. Näillä mietteillä sitä ja kesää odotellessa sekä veroja maksaen.