Blogi puhumalla

Muistelen, että minulla on ollut matkapuhelin niin kauan kuin niitä on ollut olemassa. Ehkä ensimmäinen niin sanottu älypuhelin oli Nokian Communicator. Toki sitä ennenkin itselläni oli etupäässä enemmän puhelimia, nokialaisia enimmäkseen. Rinnalla kulki silloin Psion-niminen laite. En muista voiko sillä tehdä muutakin kuin laskea ja kirjoittaa.

Mutta koskaan yksikään älylaite ei ole ollut sellainen, että olisin oppinut käyttämään sen kaikkia ominaisuuksia. Tämä esimerkiksi on ensimmäinen blogi, jonka sanelen ja laite ohjelmineen muuttaa puhutun tekstiksi. En tiedä omaksunko uuden ominaisuuden luontevaksi tavaksi tehdä blogeja ja ylipäätään kirjoittaa vai pitäydynkö entisessä yhden sormen näpyttelyssä.

Huomaan sormella kirjoittaessani, että silloin ei tarvitse tietää kuin sana kerrallaan. Mutta kun puhun minimikrofoniin, on hyväksi tietää vähintään koko lause, jotta siitä tulisi edes jotenkin järkevää luettavaa, nykyisin myös robotin puhumaa. Välillä tarpeettomuuden hetken yllättäessä pohdin sitäkin, että mitä järkeä on ylipäätään sellaisessa, joka on etupäässä läpeensä hyödytöntä ajanvietettä, vaikka kuinka yrittäisin olla järkevä?

Joka tapauksessa nyt opiskelen löytämääni puheominaisuutta muutaman blogin verran tietääkseni opinko sen ja tuleeko uudesta tavasta rutiinia. Ensimmäisen tekeminen on kyllä koko lailla kankeaa. Mielenkiintoista, kai jonkun sortin keinoälyn oppimaa on, että laite kirjoittaa puhutun lähes virheettömäksi tekstiksi, vaikka Radio Nova möykkää kotini taustalla. Täysin oppineeksi, minikokoisenkaan älylaitteen käyttäjäksi ei voi koskaan kukaan tulla, sillä joka päivä ilmestyy uusia ohjelmia. joita voi ladata laitteelleen. 

Jokilaakson kesäyössä ei ulkoa kuulu juuri muita luonnon ääniä kuin kyyhkysten huhuilut avoimesta, hyttysverkollisesta ikkunasta ja alkukesästä käkien kukunnat. Lentokoneiden laskeutumiset ja Merokonttikotini sisällä tutuksi tulleet äänet eivät untani häiritse. Seinällä oleva kellonkin keunokäki saa kukkua rauhassa sekä soittaa musiikkiaan.

Elisa näytti myyneen äänikirjapalvelunsa ja samassa muunkin sähkökirjamyyntinsä, joten ainakin toistaiseksi lopetan kirjojen kuunteluun. Niiden ääneen olen nukahtanut eräänkin kerran. Samaan kategoriaan kuuluvan satsauksenkin tein toissapäivänä ja ostin Gigantista reilulla satasella hintaan nähden hyvät bluetooth-kaiuttimet, jotka kytkin langattomasti Samsungin älypuhelimeeni. Nyt olen kuunnellut yöllä musiikkia, Ylen yöradiota ja joitakin podcasteja sekä Suomen Kuvalehden artikkeleita sekä Iltalehden uutisia. Huomaan nukahtavani niihin yhtä lailla kuin kyyhkysen huhuiluun ja käkikellon kukuntaan. 

Olen älylaitteestani riippuvaisempi kuin viinasta koskaan. Olen kuin orpo piru, jos kännykkäni on kadoksissa. En ole riippuvuudestani lainkaan pahoillani, vaan se on minulle mielekäs harrastus tärkeine sekä hyödyllisine sisältöineen ja toimintoineen. Olen perin hyvilläni aikoinaan tekemästäni päätöksestä, että aion pysyä sähköisen viestinnän kehityksessä mukana.

Olen Filippiinien ja Suomen lakien mukaan isä molemmissa maissa. Olen myös isoisä ilman yhteyttä lapsenlapseeni. Ehkä sekin on vielä joskus toisin. Merkittävin elämäni kädenjälki muille ovat Katulähetyksen ja Sininauhan aikanani tehdyt sekä muuten hankitut asunnot elämisen yhteisöineen monelle kodittomalle. 

Avioliittojeni ja vanhemmuuden lisäksi henkilökohtaisin käteni jälki ovat päiväkirjanomaiset blogikirjoitukset. Niitä toivon voivani kirjoittaa kunnes yksikään harmaa solu korvieni välissä ei enää liikkuu. Aiheeseen liittyy myös sata tai kaksisataa sivuinen kirja, jonka tekstit olen kirjoittanut kymmenen vuoden aikana. Tiinan Hokkanen-Ojan tekemien kielenkorjausten jälkeen se on ollut jo pari, kolme vuotta lähes painamista vaille. Saapa nähdä löydänkö uuden motivaation ja saan kirjan joskus valmiiksi. Sillä sen ainoaksi lukijaksi tarkoittamani Little Jorma elää ja kasvaa ilman suomenkielen opettajaa Olongapon kaupungissa äitinsa ja sisarustensa kanssa.

Vaikka minulla ei tällä hetkellä niin läheistä suomenkielistä ihmissuhdetta olekaan, että voisin kuvitella jonkun olevan kiinnostunut kirjoituksistani kuolemani jälkeen, niin kukapa edes huomisesta tietää. Sillä jos minulla olisi isäni, äitini tai sisareni edes yksi kirjoittama kortti tai peräti kirje, olisi se minulle suunnattoman arvokas. Puhumattakaan siskoni kadonneista päiväkirjoista. 

Kun aloitin kirjan tekemisen, tein sitä vain yhdelle ihmiselle. Luulin olevani myös biologinen isä filippiiniläiselle Little Jorma Goza Soinille, jolle ajattelin opettaa suomen kielen. Ehkä olisin viettänyt vanhuuteni samassa kodissa. Näin ei käynyt, joka on yksi elämäni suurimmista pettymyksistä. Mutta elämä jatkuu ja keikun siinä aikani välillä haikein mielin, mutta sangen onnellisena mukana.