Vuonna 2006 sydämeni särkyi sillä sain infarktin. Hengen lähtö oli lähellä, kun minua vietiin Vantaan Ikeasta läpi Helsingin pillit ujeltaen Meilahden sairaalan teho-osastolle ja sydänvalvomoon. Mutta selvisin. En tiedä elänkö minulle varattuja päiviä tai olenko jatkoajalla. Miten voisinkaan, kun en edes tiedä olenko ainoastaan yksi maailmankaikkeuden triljoonista sattumista vai onko minut tarkoitettu syntymään ja elämään. Näin toivon, sillä silloin sieluni ei kuole koskaan, vaan siirryn eräänä päivänä jonnekin mistä kukaan ajan vankina ei minua enää milloinkaan tavoita.
Mutta sydän voi särkyä ja sielu haavoittua muutenkin kuin sepelvaltimotaudin johdosta. Ensimmäiset suuret sydänsuruni ovat vanhempieni ja siskoni kuolemat. Heitä suren haudalla ja muistelen muutenkin aika usein, vaikka uskon tapaavamme eräänä päivänä jossain muodossa ajan toisella puolella.
Ehkä se johtuu osin siitä, että kaiken kannan ja haluan kantaa mukanani iloineen, pettymyksineen ja suruineen, yhtään päivää kadottamatta. Moni jo unohtunut ja kyyneleet palaavat, kun luen vanhoja blogikirjoituksiamme.
Sydämeni on särkynyt myös läheisistä ihmisistä, jotka ovat vaiti. Se on jotain hyvin surullista, jonka toivoin ja toivon yhä jäävän menneisyyteen eikä siirtyvän seuraavalle sukupolvelle. Sillä näin ja koin kuinka isäni kärsi välirikosta yhteen veljeensä. En ole koskaan ymmärtänyt kenenkään kohdalla miksi laitamme seuraavaa sukupolvea maksumiehiksi tekemistämme ratkaisuista tai valinnoista.
Tämä tuskin on ainoastaan Soinin suvun kirous vaan monen muunkin helmasynti. Sille ei loppua näy, vaikka muistankin ajan jolloin itselläni oli kelpo välit kaikkien kanssa. Anteeksiantamisen alkulähteille minua auttoi muun muassa 40 vuotta sitten pakottamani kuparitaulu: "Ihmiset näytävät toisenlaisilta kuin minä. Ja jos voisin katsoa itseäni muiden silmin, näyttäisin minäkin erilaiselta."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti