Kesäyö

Saunasession Kallun kanssa on Jokilaakson kesääni kuulunut lisäksi keskiyön uinti. Usein olen odotellut trooppista yötä, jolloin lämpötila ei laske alle 20 asteen tai vaihtoehtoisesti täysikuuta. Tällä kertaa ei sattunut hetkeen kumpaakaan, kun viime yönä kuljin kaunista polkua luonnon keskellä Jokilampien laiturille. Vain taslulamppu valaisi hiljaisuutta, jonka rikkoi silloin tällöin isojen lintujen siipien kahahdukset. Ilveksen, supit, kauriit, lepakot ja monet muut eläimet pysyivät piilossa.

Pimeässä, luonnon kesäyössä on jotain salaperäisen taianomaista, jota en koe missään muualla. Jokilaakson pihapiiri ei kuitenkaan ole aivan valoton tai eloton, sillä sitä valvovat infrapunakamerat sekä juhlapaikan värilliset, pihakuusen valkoiset ja kodan siniset valot, jotka palavat yötäpäivää vuoden jokaisena päivänä. Siinäkin kaikessa on jotain keinotekoisen kaunista.

Veden lämpö oli 25 asteen paikkeilla. Kun annoin valonsäteen kiertää pitkin todella rehevää kasvillisuutta, en todellakaan ollut yksin, sillä ilmassa oli uskomaton määrä erilaisia siipiveikkoja ja -veikottaria, joiden elämäntarkoituksesta itselläni ei ole harmainta eikä muunkaan väristä käsitystä.

On vain usko ja vain vähän tietoa jokaisella olevasta tehtävänsä. Sillä jos ei kukilla ole pölyttäjiä, ei minullakaan ole mustikoita luonnossa eikä toripöydällä. Monelta taivaan linnulta loppuu silloin ruokakin. Yöllinen taivas oli kirkas ja siellä täällä tukki tähti ja näin tähdenlennonkin. Silloin on suht helppo käsittää maaimankaikkeudessa mitättömyytensä, jolla ei liene hyttysen elämää suurempaa merkitystä.

Kun kuljin polkujani ystävieni lemmikkeläinten haudoille, koin voimakkaasti, että niistä on silti ikuisesti jäljellä ajaton ja tärkein, jota ihminen ei voi enää koskettaa eikä muutenkaan hämmentää. Olemmekin kummallinen pakkaus luulemaamme kaikkivoipaisuutta. Haluamme säätää kaikkea mitä voimme löytämättä koskaan elämää, jonka voisimme kaikki hyväksyä sellaisenaan tai olisimme edes yhtä mieltä.

En tiedä miten on muiden laita, mutta joku pitänee minua vähintäänkin omalaatuisena, omien teiden kulkijana. Sellainen olenkin, kuten me kaikki. Vaikka elämässäni on aina ollut paljon tärkeää, on suhtaumiseni siihen kaikkeen muuttunut viimeisen kymmenen vuoden aikana melkoisesti.

Yli puolivuosisataa sitten koulun kevätjuhlissa suvivirttä laulaessani päivieni määrä oli rajaton. Koskaan ei satanut ja kesä jatkui ikuisesti. Ei ollut tarvetta ajatella tulevien päivien saati vuosien tekemisiä eikä elämän tarkoitusta, sillä aikaa oli loputon määrä.

Mutta toisin on tänään. Elon aika on rajallinen, olen ilman ihmisseuraa Jokilaakson yössä tai missä tahansa. Mutta ehkä päivät, jolloin on valoisaa ja yöt, jolloin on pimeää, ovatkin enemmän kuin kesä ja talvi. Eikä niinkään aika, jota osaan kulkea eteenpäin ja vain yhdellä tavalla taaksepäin. Katsomalla taivaalta kauan sitten sammunutta tähteä ajalta milloin en ollut vielä kenenkään unelmisssakaan. 

Toivon eläessäni pääseväni vaiheeseen, joilloin olen valmis lähtemään kaiken minulle tarkoitetun käyttäneenä. Mutta minne menen vai enkö minnekään, sitä en tiedä. Uskon ainoastaan tietäväni, että valmista saati täydellistä minusta ei tällä pallolla milloinkaan tule. Vaan olen muiden lailla ainutlaatuinen, mutta puutteellinen.

Tiedän, etten ole maailmankaikkeuden napa tai penaalin terävin kynä, vaan on jotain minua paljon suurempaa. Eikä minusta ole ihmisten tekemien, valmiiden uskontojen uskojaksi. Niihin uskovien mielestä olen jotenkin niin pahasti harhaoppinen, johon he eivät pääse kiinni. Joten he eivät edes keskustele asiasta. Jossain on kuitenkin jotain hyvin isoa, minkä ulkomuodostakaan en käsitä mitään. Ehkä se tai Hän kutsuu minua lopulta nimellä, jonka olen kasteessa saanut papin luodessa minulle yhteyden kristinuskon Luojaan.

Siitä eteenpäin ei uskoni riitä ruodussa pysymiseen. Ihmiset ovat jossain vaiheessa kirjoittaneet, että Vapahtaja kirjoitti hiekkaan kaksi kertaa. Kun kysyn mitä mies mahtoi kirjoittaa, sitä he eivät tiedä. Koska en uskollani hehkuttele, tiedän minua suuremmasta yhtä vähän kuin viime yönä näkemästäni tähdestä, joka oli jo sammunut kauan, kauan sitten. Tai mistä minä oikeastaan varsinkaan ilman uskoa siitäkään mitään tiedän.