Kadonneiden yöunien metsästys, osa 2

Eilen kirjoitin valvovani lähes joka yö useamman tunnin, mutten kärsi siitä. Sanoin sen myös olevan osin asennekysymys, jos ei ole palkkatyön taakoittama eikä muutakaan tekemisen pakkoa aamuisin.

Mitä sitten teen öisin valvoessani, kun Nukkumatti on mennyt unihiekkoineen muiden silmiin? Varsinkin ennen nettimaailmaa luin kirjoja tai siirryin olohuoneeseen katsomaan televisiosta yhden tai kaksi elokuvaa puolison jatkaessa makuuhuoneessa unten mailla. Alussa ne olivat VHS kasetteja, sitten DVD levyjä, mutta jo kauan taivaskanavilta löytyvää elokuva- ja sarjaviihdettä.

Nykyisin suosikkini on Netflix, mutta myös Ylen Areena. Sarjoissa itselleni on hohdokasta, jos pääosin esittäjä ei ole niinkään hyvis vaan enemmänkin pahis. Siitä oivia esimerkkejä ovat Kummisetä elokuvat. Näin on myös lähes 200-osaisessa Blacklistissa, joissa paha saa viimein kuitenkin palkkansa. 

Mutta niin ei käy kaikilta osin englantilaiselle mustalaisgangsterikopla Peaky Blinersille, joka lienee ollut olemassa oikeassakin elämässä. Loistavaa viihdettä, jossa loppua ei taatusti voi ennustaa. Toista oli ennen, kun lännen cowboy John Wayne ei kuollut koskaan.

Mutta yö on oivaa aikaa myös mielikuvitusmatkoille muun maailman nukkuessa. Monen todellisuuspohjaisen mieltäni askarruttavan asian saankin oivalla tavalla järjestykseen vuoteessa. Joka ei enää sitten sitä olekaan noustuani ylös. Aivan oma lukunsa on maailma hämärän rajamailla, unen ja valveilla olon välimaastossa.

Siitä oiva esimerkki on toissayö, kun minulla oli unessa parvisängyssäni aivan uskomattoman kylmä. Olin noutamassa avuksi moottorikelkkahaalareitani ja kävemässä niiden kanssa jo takaisin kaarevasta ja valoisasta portista sisään, kun heräsin ja oli edelleen todella kylmä. Kapusin portaita alas katsomaan mittarista Merikonttikodin lämpötilaa. Se oli 24,9 astetta. Koko päivän itselläni oli monin tavoin huono olo.

Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena, tiesin viikatemiehen kurkkivan kulman takana vuoroaan odotellen. Ajatuksissa pyöri silloin sekin, että kuinkahan usein ihminen on lähellä kuolemaa tietämättä siitä koskaan mitään? Toissapäivänä palasin aiheeseen ajatellessani hieman peloissakin yöllistä untani ja heräämistä. Että mahdoinko käydä lähellä tuonelaa?

Mutta kuten kirjoitukseni eilen ja tänään aloitin, en kärsi unettomuudesta. Vaan yöni ovat jännittäviä yksin valvoessani todellisen maailman rajamailla. Kun jäin vuonna 2008 osittain eläkkeelle viideksi vuodeksi, päätin oppia olemisen taidon itsekkäästi tyhjän panttina, vailla merkitystä muille kuin eläimille ja kasveille. Tikkuakaan en ole laittanut ristiin sen jälkeen rahan vuoksi, vaan elän eläkkeelläni. Joutenolo on muuttanut minua paljon. Päivien sisältö on olla ja elää sekä etsiä polun päätä, jos taipaleeni ei päätykään koskaan, vaan voin kävellä tai lentää ikuisuuteen valoisasta portista.