Joskus metsää vastaa miten huudan ja joskus ei

Minulle tosi ystävyys on jotain sellaista elämän mittaista, joka ei pala tulessa eikä pakastu pakkasessa. Se ei varise maahan syksyllä puun lehtien lailla, ei peity talven lumien alle, ei maadu mullaksi eikä matojen ruuaksi. Se vain on tyynessä ja myrskyssä. Aina.

Näihin mittoihin yltäneitä ei elämässäni vaimoni ja vanhempani lisäksi juuri ole ollut. Ehkä rakkaus ja tosi ystävyys kulkevat käsi kädessä, jonka suuruuden olen ymmärtänyt vasta menettättyäni ne kuoleman tai muun syyn vuoksi ikiajoiksi.

Eilen koin miellyttävän yllätyksen, kun oveni lasiin koputti mies, sillä ovikelloa tai kolkutinta ei ole. Hän sanoi: "Terve, muistatko minut, kun kävin täällä pari viikkoa sitten äitini kanssa ja kerroit mielenkiintoisella tavalla paikasta? Ajattelin, kun harrastan dronella kuvausta ja olen saanut puolen tunnin lennätysluvan, vaikka Jokilaakso on lähes kiitoradalle laskeutuvien lentokoneiden alla, niin tahdotko, että ilmakuvaan?"

Tahdoinhan minä. Samassa mieleeni palautui menneisyyden kaverini, joka ei saanut laitettaan edes ilmaan yhteiskunnan asettamien estojen vuoksi. Miten viranomaiset sen tekevät, sitä en tiedä. Nyt on kuitenkin videoita sekä komeita ja ainutlaatuisia kuvia, joita liitän blogiini mausteeksi pari tsipaletta. Joskus siis metsä vastaa mukavalla tavalla, vaikka sinne huutaessa en kaikua odotakaan. 

Mutta toisinkin on, sillä monesti varsinkin työelämässä koin työkaverin kanssa tai muuten tekemisen kautta elämääni tulleita kohtaan tosiystävyyttä. Koen vieläkin, vaikka se välillä kirpaiseekin. Sillä kipeäksi tuttavuudeksi tulivat myös ne, jotka veljeilivät kanssani hyötyäkseen, mutta joita en aiemmin edes käsittänyt olevan elämässäni.

Siinä on jotain samaa, kun kuljin lapsena isäni rinnalla Santahaminassa hänen ollessa kanta-aliupseeri. Kuinka ylpeä olinkaan, kun kaikki morjenstivat, joita luulin isäni kavereiksi. Vasta myöhemmin ymmärsin varusmiesten tervehtineen ainoastaan isäni aseman vuoksi.

Tein kolmenkymmenen vuoden siivun Katulähetyksessä ja Sininauhassa. Moni työntekijäperhekin sai silloin uuuta potkua elämäänsä kodin, vuosia kestäneen koulutuksen ja työpaikan muodossa. Minuakin silloin kaikki morjenstivat, josta ainakin osan luulin olevan tulessa palamatonta ystävyyttä tai hyvää kaveruutta. Mutta kun jäin eläkkeelle ja asemani lähti, lähtivät myös tervehtijät. He saivat minulta nimen "mandaattiystävät".

Kirpaisi silloin ja kirpaisee vieläkin käsittää ja kokea, että kaiken kestävää ystävyyttä en voinutkaan saada saati ostaa, vaikka maksuvälineenä oli rahan sijaan aito välittäminen. Jäljelle näiden kokemusten opettamana on jäänyt jotain elämää suurempaa kiintymystä. Sitä antaa osaomistuskoira Niilo Suomessa ja Thaimaan puolirampa mopotaksiaseman Sweetheart sekä Temppelin pentunsa menettänyt kuvan kirppuinen Mamadog. Kun olen kertaalleen hyväksynnän ja kiintymyksen saanut, kelpaan niille juuri sellaisena kuin olen koko loppuelämän kaikkine kulmikkuuksineni.