Kissanristiäisiä ja muita partyja

Varsinkin koko 70-luvun kauhoin viinaa eri muodoissa sisääni. Se oli pääasiallinen ajanviettotapani monta vuotta, jolloin työn tekeminen oli vain riesa, jos työmaalla ei voinut juoda. Suomen Henkel, jossa tein liimaa, oli minulle sen suhteen lähes täydellinen. Melkein jokainen aamu alkoi odottelulla, milloin Maantiekylän Elanto aukeaa ja yhdeksän kahvitunnilla pääsee hakemaan fillarilla ensimmäiset pari kassia keskiolutta.

Työsuhde loppui muutamaan kuukauteen, kun olin jo töihin mennessä niin päihtyneenä, että pomo määräsi kuukauden pakkolomalle. Se ei minulle sopinut, vaan otin lopputilin. Puntit tasasin osin nurinkurisessa maailmassa laillani ja teimme entiselle työpaikalleni myöhemmin yövierailun ja noudimme pakettiautollisen työkaluja ynnä muuta. Ne myimme saadaksemme juotavaa.

Minulla oli siihen aikaan muitakin lyhytaikaisia työsuhteita, mutta meillä oli myös niin sanottu Hyrylän sunnuntai joka heinäkuun ensimmäisenä tiistaina. Silloin kourallinen alan miehiä Hyrylästä ei mennyt töihin. Tästä porukasta olen ainut elossa oleva. Ne olivat meidän kissanristiäiset, joista Urbaani sanakirja sanoo näin:

"Kuvaus pippaloista jotka ovat täysin turhanpäiväiset ja tyhjästä nyhjäistyt. Tällaisilla kemuilla juhlitaan yleensä jotain niin vähäpätöistä saavutusta, ettei niiden tunnelman tyhjyyttä tai kävijämäärää voi verrata edes lumihankeen sammuneen katupultsarin hautajaisiin."

Kun myöhemmin raitistuin, muuttuivat monien juhlieni puitteetkin. Oli tumman puvun vaatimusta ja muita ohjeita juhlijoille. Vaikken niissä kokenut olevani omieni joukossa, oli minulla usein oikein mukavaa. Käyttäydyinkin aina etiketin mukaan.

Blogin aihe tänään syntyi, kun viikon posti toi kutsun kotikuntani Tuusulan itsenäisyyspäivän juhlavastaanotolle. Sinne olisin ilman muuta mennyt, jos en olisi ostanut lentolippuja Thaimaahan. Seuraksi olisin pyytänyt Päivistä.

Kun kävelin 350 metrin matkaa takaisin postilaatikolta, ajattelin mitkä olisivat sellaiset ilojuhlat, jotka saisivat minut perumaan tai siirtämään matkaani Aasiaan. Ehkä vain presidentin kutsu Linnan itsenäisyyspäivän vastaanotolle saisi sen aikaan. Niiden lisäksi itselläni on käymättä vain yksi paikka, jonne en taida koskaan päästä, vaikka yrittäisin käyttää kaikki suhteeni ja kanavat. Se on Eduskunnan vanha sauna, sillä kansanedustajaa minusta ei ole tullut, vaikka sitäkin olen yrittänyt kahdesti. 

Elämän tähden

Linnunradan suurin tunnettu tähti, UY Scuti on massaltaan 1 708 kertaa suurempi kuin Aurinko. Aurinkoon taas vastaavasti mahtuisi 1,3 miljoonaa maapalloa. Joskaan UY Scuti ei liene enää suurin taivaankappale, vaan linnunratamme ulkopuolelta on löydetty jotain vielä suurempaa. Tähtiä tai sen tapaisia on meidänkin linnuradallamme ehkä 400 miljardia kappaletta. Sitä ei kukaan vielä tiedä paljonko on linnunratoja. 

Olen usein öisin hereillä ja vietän tovin ulkona ihmettelemässä kaikkea olemassa olevaa. Joskus näen tähdenlennon, usein yössä lentävän lentokoneen. Siinä hetkessä olen todella pieni, mutta ainutlaatuinen. Jos vertaan itseäni ja maapalloa maailmankaikkeuteen, olemme kuitenkin yhtä mitättömiä molemmat.

Nousenkin nykyaamuisin hyvin aikaisin. Välillä ajattelen hiljaisuuden ja pimeyden keskellä, että on siistiä herätä yhtä aikaa tai peräti ennen maapalloa. Vaikka jossain kansa on vasta menossa yöpuulle samanaikaisesti.

Talven tehdessä tuloaan vain joku yölintu kertoo jollekin jotain, mistä siitäkään en mitään ymmärrä. Lehtipuissa ei ole juuri lehtiä eikä niityillä kuki kukat. Ruoho taistelee ruskeutta vastaan ja vain harva tupsu selviää vihreänä talven yli. Niitäkin on enkä lakkaa sitä ihmettemästä. Jossain vaiheessa pakkanen jäädyttää ja lumi peittää maan, mutta nekään eivät nujerra näitä talven vihreitä törröttäjiä. Syytä tähän en tiedä, kunhan vain joskus keväthangilla katselen.

Ihminen, joka tietää kaiken, muttei tule juttuun ympäröivän luonnon kanssa sanoo, että älä ruoki lintuja, se sekoittaa luomakunnan tasapainoa. Mutta minä ruokin, kun olen Suomessa. Tiaisten, närhien, tikkojen ja harakoiden lisäksi osansa saavat oravat sekä metsähiiret ynnä monet muut. Tiaisia varsinkin olen miettinyt, että onko muita syitä kuin lemmenkutsut, mitkä saavat keväisin ne sanomaan titityy ja muuten olemaan lähes vaiti koko vuoden.

Muutenkin syksyinen ja talvinen luonto on hiljaisempi kuin kesällä tai minä en sitä kuule. Jokilammillamme on sen sijaan pinnan alla elämää läpi vuoden ja pinnallakin vielä. Joutsenpari valmentaa viittä poikastaan muuttomatkalle ja muita vesilintuja on kokoontunut samoissa puuhissa ympärille. Nekin ovat pääosin hiljaa monikymmenine joukkoineen. Vain hipsimiseni rannalle saa ne varoittamaan toisiaan, että taas se ihminen tulee.

Kun mies tulee tiettyyn ikään

"Kauheessa kiireessä Kaamasen tiellä lähteellä Masa joi kauhasta. Sillä sen täytyi taas kapseli niellä, kun vaivasi niin eturauhasta.

Matsonni lausui on lahonnut kölisi, ikämiesryhmä tää pirssissä mölisi. Sitten jo mentiin ja penkka vaan pölisi matkalla pohjoiseen.

Mies kun tulee tiettyyn ikään, niin ei sillä pelaa mikään. Sen näkee peilistä, on kaikki eilistä jo vaan me kimpassa tuumattiin."

Junnu Vainon biisistä nousi aika poru ja paljon keskustelua, josta Wikipedia kirjoittaa alla olevan linkin takana mukavasti:

https://fi.m.wikipedia.org/wiki/Matkalla_pohjoiseen 

Kappale julkaistiin kauan sitten eikä se koskettanut henkilökohtaisesti minua mitenkään. Olin 31-vuotias ja vasta opettelemassa elämistä maailmassa, jossa en tiedäkään kaikkea. Vuosi aiemmin olin nimittäin tehnyt päätöksen, joka mahdollisti, että nyt, 40 vuotta myöhemmin olen ylipäätään kirjoittamassa. Tein pesäeron reippaan vuosikymmenen elämääni hallinneesta kuningas alkoholista ja jatkoin itsenäistymistäni siitä mihin se jäi murrosikäisenä tai ennen sitä.

Tänään 71-vuotiaana laulun sanat ovat itselleni henkilökohtaisuutta täynnä, vaikka lääkkeitteni joukossa ei eturauhasvaivaan pilleriä olekaan. Silti vitamiineineen ja allergialääkkeinen määrä on tasan tusina enkä enää elvistele otetuilla ryypyillä. 

Huomaan itsessäni monet vuosien varrella tulleet muutokset. Näkö ja kuulo ovat huonontuneet, jalka eikä mikään muukaan nouse enää yhtä kepeästi. Vain lapsena käymäni koulun juhlasalin katto oli tullut 60 vuoden aikana lähemmäs. Mutta vaikka kapusin sen yläpuolelle katsomaan, ei siellä ollut välikattoa. Ehkä se vain näytti olevan korkeammalla pienen natiaisen silmissä.

Korvien välissä, omalla lyhyellä pururadallani on tapahtunut paljon tai peräti eniten muutoksia, vaikka niitä huomaan vähiten. Pidän itseäni yhtä omituisena kuin ennenkin ja teen yhtä paljon virheitä tai ainakin vääriksi valinnoiksi osoittautuvia ratkaisuja. 

Mielikuvituksissani en huomaa juuri muutoksia. Niissä lennän linnun lailla edelleen, kaikki pitävät minusta, myös minä itse ja niin edelleen. Mielikuvitusmaailmassani on muitakin alueita, joiden toivoisin olevan totta tässä ja nyt. Toivoisin, että kaikki olisivat onnellisia ja kaikilla olisi kaikki hyvin. Näin ei ole kenenkään kohdalla ja joskus se on surullista. En pysy aina siivilläni, vain harva pitää minusta ja lähes kaikille olen pelkkää ilmaa, jos sitäkään. Kun joskus matkaan Repe Helismaan, Tapsa Rautavaaran ja Ontuvan Erikssonin viereen ahtaalle portille, toivon sieluni lentävän sinne vapaana kuin taivaan lintu. 

Toisten rakkauden säätäjät, osa 3

Blogini rakkauden säätäjistä piti päättyä eiliseen, mutta sain palautteen Facebooksivuilleni. Siellä lukija kirjoitti, että unohdin naiset, joilla on huomattavastikin nuorempi miesystävä tai puoliso. Vastasin, etten unohtanut, vaan silmiini ei ole sattunut juuri kenenkään arvostelua näistä rakkauksista. Osaan kyllä kuvitella tai oikeastaan tiedän, että omista lapsista varsinkin näitäkin säätäjiä löytyy. 

Joka tapauksessa jatkoin palautteen antajalle, että voinhan kirjoittaa esimerkiksi iäkkäistä leskirouvista Kanariansaarilla, jotka "ostavat" vähintään koko loman ajaksi Afrikasta puolilaittomasti tulleen tummaihoisen nuoren miehen yö- ja päiväseurakseen. He sanovat, että "oma puoliso ei koskenut edes tikulla vuosikymmeniin, mutta nyt se on kuollut. Hän jätti kuitenkin ison tukun rahaa ja nyt minä nautin elämästä". Tämän jälkeen palautteen antaja poisti kysymyksensä sekä sen mukana vastaukseni 😂. 

Mutta säätäjiä on muitakin. Vanhempani kuuluivat siihen ikäluokkaan, jolloin oli enemmän tärkeää, että tytär naitaisiin rikkaaseen taloon. Toivottiin myötäjäisiä ja niin edelleen. Vanhoissa suomalaisissa elokuvissakin on paljon tarinoita, jossa nuoret taistelevat rakkautensa puolesta vanhempiaan vastaan.

Ehkä kuninkaallisissa ja siniverisissä on nykyisinkin aika iso merkitys vanhemmilla tai koko suvulla kuka nai kenetkin. Mutta sielläkin joskus rakkaus voittaa. Jotta kuningatar Elisabethista tuli kuningatar, täytyi prinssi Edwardin luopua kruunusta voidakseen naida kaksi kertaa aiemmin eronneen rakkaansa. Oma lukunsa on kruununperijä Charles, joka ehkä nai Dianan saadakseen joskus kruunun, vaikka rakasti koko ajan toisen miehen vaimoa, Camillaa. Aivan juuri Japanin prinsessakin luopui asemastaan ja isosta kasasta rahaa naidakseen taviksen.

Minulle rakkaus on iso asia ja tiedostan siitä monia muotoja. Sisariani, äitiä ja isääni sekä lapsia ylipäätään rakastan aivan erilaisilla rakkauksilla kuin vaimojani. Eläinrakkaus on sekin oma lukunsa, joka on minulle hyvin tärkeä. Vain harvoin olen itkenyt ihmisen haudalla enemmän kuin kissani tai koirani viimeisen leposijan äärellä. 

Rakkauksiani ja niiden määrää säätelee jokin sisälläni, josta en ole kärryillä. Ehkä juuri nämä sisäiset rakkauden säätäjät ovat aiheuttaneet elämäni suurimmat surut ja kaipaukset, sillä samat tekijät säätelevät muidenkin rakkauksia. Voi käydä niinkin, että eräänä päivänä huomaa jonkun rakastamansa ihmisen rakkauden kadonneen omasta elämästä 😢.

Merkillistä sanon minä, sillä yhdenkään koirani rakkaus ei ole päättynyt kuin kuolemaan. Jos tätä jollekin yritän selittää, sanoo mielestään kaiken rakkaudesta tietävä, että eihän se olekaan rakkautta, vaan kiintymystä. 

Toisten rakkauden säätäjät, osa 2

Eilen kirjoitin samaa sukupuolta olevien keskinäisistä rakkauksista ja siitä kuinka joillakin on tarve säätää niitä. Mutta muitakin säätämisen syitä on, joista yksi on ikäero. 20-vuotias Janni avioitui 61-vuotiaan Simon Spiesin kanssa Holmenin kirkossa Kööpenhaminan keskustassa. Heidän häihinsä kutsuttiin 3 000 vierasta. Simon kuoli alle vuotta myöhemmin ja testamenttasi suurimman osan omaisuudestaan vaimolleen, tehden hänestä yhden Euroopan rikkaimmista naisista.

Kaikille ei menneiden vuosien tanskalainen, matkailualan jättiläinen sano mitään. Suuruudesta kertoo jotain, että aikoinaan Spiesmatkat siemaisi sisäänsä muun muassa Tjäreborgin, joka taitaa nykyisin kuulua James Cook-konserniin. Kalevi Keihäsen Keihäsmatkat oli pieni toimija siinä joukossa. 

Joskus ikäero sopii tiukkapipoillekin varsin hyvin. Entisen pääministerimme Paavo Lipposen ja Päivi-vaimon ikäero on merkittävä. Näin on myös presidenttimme Sauli Niinistön ja hänen puolisonsa Jenni Haukion laita. Saulin poika onkin vanhempi kuin isän vaimo. Sitä en tiedä kuinka tanskalaiset suhtautuivat aikoinaan Jannin vanhempaan aviomieheen. 

Hieman toisin on musiikkineuvos Ilkka alias Danny Lipsasen laita. Kerrostalokyttääjiin rinnastettavat, toisten asioihin puuttujat ovat sitä mieltä, että hänen kanssaan viihtyvät nuoret naiset eivät ole sopivassa seurassa, eivätkä kyvykkäitä päättämään omasta elämästään. Keskustelupalstoilla jotkut huutelevat peräti vanhempia hakemaan tyttärensä kotiin. 

Kun katson Erika Vikmanin itselleen luomaa kuvaa syntisestä naisesta ja laulajasta, ajattelen, että hetkinen... Hänen uralleen ja elämälleen ylipäätään on ollut aika potku suhde Dannyyn eikä se kuulu muille, vaikka molemmat julkisuutta hamuavatkin. Miksi kuuluisi? Aikuisia ihmisiä kumpikin. 

Olisiko ollut aamuisin ilmestyvän iltapäivälehden kolumnisti, jonka malja oli täyttynyt, kun Lipsanen on kirjassaan puhunut mimmeistä. Joten tein eilen gallupin Hyrylän Suurmarkkinoilla naisten keskuudessa. Että mitä he ajattelevat mimmi-sanasta: "Voi, se oli kova juttu, jos kundit sanoivat mimmiksi. Se hiveli tyttöporukassakin, jos sanottiin kovaksi mimmiksi."

Tottakai lähes kaikesta voi syyttää muita tai jakaa ansioita sinne tänne. Kaiken takana ei silti ole nainen, vaikka Eeva Aatamille omenan syöttikin, sillä aivan itse Aatami päätti sen syödä. Usein itselle tapahtuvan juuret ovatkin omissa valinnoissa. Parisuhteitteni syyt eivät ole muissa vaan itsessäni. Vähän samaan tapaan kuin alkoholismi ei istu pullossa, vaan valinnassa tarttua pulloon. Vanha kansa jo ennen minua sanoi, että "vakka on kantensa valinnut". Oli sitten kyseessä Janni, Heidi, Erika, Armi, Marilyn tai Jorma.

Toisten rakkauden säätäjät

Tämän kirjoittamista olen vältellyt, sillä aihe on itselleni monen hyvän lisäksi epäonnistumista, alakuloa sekä syyllisyyttä täynnä, sillä olen kulkenut pitkän matkan ja saanut paljon kolhujakin. Kyse on rakkauden eri muodoista, jotka ovat osa jokaisen elämää, vaikka joskus pitää kaivaa vuosi tolkulla sisintään löytääkseen edes jotain. 

Ensimmäinen vaimoni oli sairastanut teininä polion ja käytti liikkuessaan pyörätuolia. Kyynärsauvojen ja jalan tukisidoksen avulla hän myös käveli. Se on vähän väärin kyllä sanottu, sillä pyörätuolilla kulkevakin on lain mukaan jalankulkija. Kun ensi kerran tapasimme ja myöhemmin asuimme yhdessä, käytin alkoholia reilun vuoden käytännössä päivittäin. Kuulin tuttujen ja sukulaistenkin selän takana lausumia, että "mitä se nyt vammaisen naisen otti, olisihan se saanut terveenkin". Vastaavasti tuleva vaimoni sai kuulla, että "tuollaisen juopon otti, sehän vain kyttää ja juo Liisan rahat".

Ne kaikki satuttivat, joten häihimme emme kutsuneet ketään. Emme osanneet erottaa heitä, jotka olisivat tulleet vilpittömästi iloitsemaan rakkaudestamme. Ehkä osa nurinkurista maailmaani on sekin, että vasta Liisan hautajaisissa kuokkavieraana ymmärsin kuinka syvää on rakkauteni häneen. Olen hyvin ylpeä siitä, että yksikään kokemani rakkaus, on se muodoltaan millaista tahansa, ei ole koskaan kuollut sisältäni. 

Yhden merkittävän seikan rakkaudesta opetti toinen vaimoni Päivi rakastamalla minua sellaisena kuin olin. Vastaavasti en itse pystynyt ymmärtämän samaa sukupuolta olevien keskinäistä rakkautta. Enkä sitä, että he eläisivät samanlaisessa, papin vihkimässä avioliitossa kuin minäkin. Harkitsin jopa kirkosta tai avioliitosta eroamista. En muista sanoiko Päivis minua feikkisuvaitsevaiseksi, mutta joka tapauksessa hän kehoitti ajattelemaan asiaa.

Ja minähän ajattelin. Menin itseeni, katsoin peiliin ja tuli ahdasta. Mutta en lähtenyt pois, vaan päätin etsiä suvaitsevaisuutta ja toisten ymmärtämistä sellaisena kuin he ovat. Tavoitteeksi laitoin hyväksyä mahdollisimman paljon sitä, josta voin luopua itsestäni luopumatta.

Varsin pian huomasin olevani kuin ne, jotka eivät hyväksyneet tai ymmärtäneen Liisan ja minun avioliittoa. Vaikka kuinka etsin kuka oli antanut tehtäväkseni tuomita joidenkin rakkauden tai tavat ilmaista sitä laillani, osoittivat sormet aina peilikuvaani. Olin aikani selvittääkseni suhdettani muiden liittoihin muun muassa Aito Avioliitto keskusteluryhmässä. Siellä toinen toistaan hurskaammat tuomitsivat samaa sukupuolta olevien rakkauden osoittaen, että pyhä kirja sanoo niin ja näin. Omaa mielipidettä heillä ei ollut silloin eikä liene tänäänkään. Tähän väliin vietän päivän ja yön jatkaakseni aiheesta huomenna. 

Haluaisinko aloittaa alusta?

Netflix ja monet muut suoratoistopalvelut ovat täynnä liikkuvan kuvan viihdettä. Tosin monessa on tallennusmahdollisuus, joten esimerkiksi elokuvia, sarjoja ja dokumentteja voi siirtää omalle laitteelle niin paljon kuin on muistissa tilaa ja katsella ilman nettiyhteyttä vaikkapa lentokoneessa. Paljon onkin muuttunut television alkuaikojen pienestä, mustavalkoisesta kuvaruudusta. Kilpailu alalla on kovaa ja Suomessakin on tarjolla paljon muutakin kuin kotimaisia kanavia. Mahdollisuuksia tulee koko ajan lisää ja niitä on enemmän kuin kuluttaja ehtii kuluttamaan.

Iän myötä myös katselutottumukset muuttuvat. Avartamalla niitä, voi kiinnostavuutta moninkertaistaa. Ensin pääsin irti suomen- ja englanninkielisistä katseluvankiloista, kun kiinnostuin skandinaavisesta jännityksestä sekä draamasta rakkauksineen. Sitten avautuivat muut eurooppalaiset kielet ja sarjat, tosin itäinen Eurooppa vähemmän. Saksalaisestakaan tarjonnasta en nykyisin enää pidä. 

Päivittäin annan aikaa televisiolle tunnin, korkeintaan kaksi, joka on pois ei mistään. Viimeinen katsomani on thaimaalainen, kuusiosainen fiktiosarja. Se kertoo bangkokilaisen säätiön toiminnasta, jossa hyväntekeväisyys on vain kulissi. Toissapäivänä aloitin etelä-korealaisen sarjan Myname, jonka myös aion katsoa loppuun saakka. Näistä toisesta poimin mieleeni pyörimään jääneen kysymyksen: "Jos voisit palata seitsemäntoistavuotiaaksi, niin tarttuisitko tarjoukseen?

Unilääkkeenä illalla ja välillä öisinkin on tällä hetkellä Jari Tervon kirja Vesa-Matti Loirista. Siihen en tarttunut niinkään Veskun vuoksi, vaan siksi, että halusin kokea onko Tervo yhtä hauska veikko kirjailijana kuin televisiossa. 700-sivuista teosta on takana yli puolet ja kirjailija on ollut kaikin tavoin pettymys, kuten kirjoittamisen kohdekin.

Ehkä yksinäisyys sekä jollain lailla oman elämän tyhjyys ja tarpeettomuus ovat laittaneet minut suhtautumaan uudella tavalla televisiosarjoihin, elokuviin, kirjoihin ja musiikkiinkin. Varsinkin kappaleisiin, joiden laulujen sanat ymmärrän. Osa minusta elää tässä kaikessa mukana ja itken paljon. Itken sitäkin, kun minulle herkkänä hetkenäni on sanottu, että mies ei itke. Silloin olen hyvilläni, että olen riittävän vahva voidakseni olla heikko.

Milloin ihminen on liian vanha?

Kuka hemmetti tulee tämän ikäistä pyytämään keikoille, 83-vuotias laulaja Kai Lind sanoi, kun hänet kutsuttiin mukaan. Niin vain kävi ja talven tehdessä tuloaan, nousee hän konserttilavoille yhdessä Ilkka Lipsasen 79, Pirkko Mannolan 82 ja Lasse Liemolan 84 kanssa. Ikää heillä on paljon ja elämäkin osin jo hauras, joten voin vain toivoa hyvää menoa konserttilavoille. Ehkä näen ja kuulen heidät jossain. 

Kun luin AIKANSA IDOLIT -kiertueesta tunsin aitoa iloa ja ajattelin, että niin juuri, täysillä koko elämä. Samaistun heihin kaikkiin, kuten olin tehnyt 60 vuotta aiemminkin. He kaikki ovat iso osa nuoruuttani ja unelmiani millainen halusin olla. Kymmenet biisit ovat soineet päässäni, kun hyräilen edelleen heidän musiikkiaan silloin tällöin muilta salaa.

Monien laulujen sanat, lapsuuden ja nuoruuden muistot palaavat mieleeni. Kuinka "Marina" on yhä ensimmäinen tyttö, jota suutelin, enkä tiennyt "Kuinka rakkaus alkoi". Tai miten "Putti putti" on unelmieni prinsessa Hawaijin saarelta. "Vähän ennen kyyneleitä" on kuin avioeroni. 60 vuoden muistoissani onkin saavillinen rakkauden tuottamia ilon ja surun kyyneliä.

Muutaman kerran elämässä olen kerännyt leluni hiekkalaatikoilta, joita olen ollut rakentamassa. Vaikka koenkin pystyväni pitämään puoleni elämäni karikoissa, olen jonkun kerran lähtenyt yhä hupenevine leikkeineni, sillä minun on ollut liian paha olla.

Joka kerta lähdön jälkeen, kuten myös Meilahden sydänvalvomossa kyselin: "Milloin on liian myöhäistä aloittaa alusta?" Edelleen vastaan itselleni, etten tiedä, vaan aloitan alusta. Kerta kerralta se on vaikeampaa. Ehkä ikä tuo omat rajoitteensa, mutta on siinä muutakin. Mitä enemmän olen oppinut olemaan yksin, sitä enemmän haluaisin vain olla ja viihtyä elontaipaleeni leppoistamisjaksolla. Silti jaksan toivoa, että joku olisi jakamassa elämäni ilta-aurinkoa ja lopuksi sen viimeistä laskua. 

Joskus ajattelen olevani suurta sattumaa ja joskus ajattelen, että niin ei ole. Haudoilla koen, että juuri heidät on tarkoitettu vanhemmikseni ja siskokseni. Kun vastaavasti ajattelen aikuista poikaani ja avioliittojani, tiedän, että paljon niihin liittyvää ei ole kuten on tarkoitettu, vaan tapahtuneet ovat ihmisten tekemien valintojen seurausta. 

Tästä tämä taisi alkaa

Pari päivää sitten sanoin , että jos ei ole tunnetta, en kirjoita uutta tekstiä, vaan kaivan vanhan, jonka päivitän ja julkaisen uudelleen. Nyt olisi ollut tunnetta liiankin kanssa, sillä illalla tipahti hammassilta suustani. Silti tai siksi on blogifiilis kateissa. Joten pengoin vanhimman Päivin kirjoituksen, jonka löysin ensimmäiseltä, yhteiseltä Vuodatus-blogialustaltamme:

"Päivis: Puolison pyynnöstä kirjoitan raittiudesta, mitä se minulle merkitsee tai tarkoittaa. Ensimmäisenä sanasta tulevat kyllä mieleen aivan varhaisimpien kouluvuosien raittiuskilpakirjoitukset. Muistan saaneeni joskus palkinnonkin, en vain muista mitä kirjoitin. Harmi.

Liikun liukkaalla pinnalla, kun tartun tähän teemaan. Annoin nimittäin jonkinlaisen lupauksen itselleni, etten kajoa täällä työhön liittyviin aiheisiin. Koska työskentelen päihdealalla, voi kai sanoa, että päihteiden täydellisen vastakohdan, raittiuden on pakko liipata läheltä omaa työtäni. Ainakin sen verran, että on helppo nähdä, mitä raittius voisi merkitä niiden päihdeongelmaisten kohdalla, joita päivittäinkin tapaan.

Raittius kuulostaa varmaan monen korvissa piinalliselta ja ilottomalta elämäntavalta. Jos on niin sanottu tavis, kohtuukäyttäjä, raittius voi olla vihonviimeinen vaihtoehto. Niin kuin on monelle ongelmakäyttäjällekin. Itselleni raittius on ennen kaikkea alkoholiton elämäntapa. Alkoholi ei merkitse minulle mitään, sillä ei ole sijaa arjessa eikä juhlassa.

Aika rauhassa olen kyllä saanut olla tapoineni. Varsinkin raitistuneilla alkoholisteilla on asiasta usein hyvinkin erilaisia kokemuksia. Olen yli puolet elämästäni ollut kasvissyöjä ja jostain syystä paljon enemmän olenkin joutunut selittelemään ruokailutapojeni aiheuttamia rajoitteita kuin sitä, etten halua käyttää alkoholijuomia, en edes ykkösolutta.

Raittiuteen tai kasvissyöntiin ei kohdallani liity mitää dramaattista tai uuden elämäntavan opettelua. Ei suurta raittius- tai terveysaatetta, ei siis myöskään alkoholismia. Molemmista, lihasta ja alkosta, luopuminen kävi yhtä helposti. Kumpikin oli vain koruton päätösasia.

Radiosta tuli juuri tipattoman tammikuun mainos. Se puolestaan kertoi omalla tavallaan, miten suuri valta alkoholilla on ihmisiin ja minkälaisia ponnistuksia ehkä vaatii olla kokonainen kuukausi aivan absolutistina. Tarvitaan näkyvä ja kuuluva, vuodesta toiseen uusiutuva kampanja sekä sen päälle vielä yhdessä tsemppaamista painonvartijoiden tapaan, että päästään haluttuun tavoitteeseen. 

Tipattomaan kuukauteen kyennyt on kai jonkinlainen oman elämänsä sankari. Jonkinlainen sankari olen kai minäkin, vaikka helppo on huomata, että omasta elämäntavastani ei hakemallakaan löydä samaa glamouria kuin mitä alkoholin ja sen käytön ympärille kietoutuu ihan itsestään."

15. Sydäninfarktin vuosipäivä

Eilen oli yksi elämäni suurista kiitollisuuden aiheista ja mieleeni palasi lähes ensimmäinen Sydäninfarktin vuosipäivä Bogotassa, kolumbialaisten katulasten kanssa. Siellä söin viisi viikkoa aamuin illoin ja siinä välissä vain banaania eri muodoissa ja ainoastaan haaveilin kerran vuodessa nautittavasta juhlapäivän lounaasta. Koska ateriaohjeitani ei ole juurikaan blogissani julkaistu, päivitin sen päiväkirjaltani vuosien takaa:

HK:n Sininen (ei kevyt) lenkki kypsennetään kokonaisena omassa kuoressaan mikroaaltouunissa 4-5 minuuttia 750 watin teholla ilman makkaran halkaisua tai kuoren rei'itystä. Jos lounasseurueeseen kuuluu kasvissyöjiä, heitä varten voidaan varata kasvismakkaralenkkiä. Merkkivaihtoehdoista ei ole suosituksia, koska luotettavaa tietoa ei ole helposti aitojen makkaransyöjien saatavilla. HK:n Sinisen syöjät päättävät kuitenkin istumajärjestyksestä sovun, ruokarauhan ja -halun säilymisen vuoksi.

Tirisevän kypsennyksen jälkeen makkarankuori syötetään ainoille aidoille stadilaiselle muuttolinnuille, Kauppatorin kalalokeille tai ulkomailla koirille vailla ihmiskotia. Jos eläimiä ei ole lähistöllä kärkkymässä, voidaan makkarankuori säilyttämisen vaihtoehtona laittaa biojäteastiaan.

Lautaselle sommitellaan lisukkeiksi ja kevennykseksi kauniisti siivutettuina avomaan 🥒 tai Mynttisen herkkukurkkuja kotimaisen sipulin kera. Lautasen reunalle voidaan asetella lisäksi yksi tai pari, pienehköä, ehdottoman suomalaista tomaattia silmäniloksikin. Tällä otetaan kantaa afrikkalaisen, laittoman työvoiman käyttöön valtavilla tomaattitiloilla Espanjassa, lähellä Gibraltarin salmea. Tomaatit voidaan syödä kokonaisina, mutta ei mielellään kesken pääruuan, vaan viimeisenä suupalana, jos vatsa sitä pyytää.

Mausteiksi miedon Auran sinapin vaihtoehtona käy kotimaahan palannut Turun sinappi. Osoituksena maailman kansalaisuudesta pöytään sopii Al Goren suvun aikoinaan omistama Heinz-ketsuppi. Leiväksi Oululaisen revitty, kokojyvärukiinen jälkiuunileipä. Sen päälle ohut kerros Benecolin sydämelle ystävällistä levitettä.

Mutta koska Valio pitää viljelijöiden tuottajahinnat alhaisena, valitaan juustoksi Arlan 17 % gouterjuusto. Samasta syystä juomaksi Ingmanin tai Juustoportin rasvatonta maitoa. Kyytipojan tulisi olla luomua ja mielellään vapaan lehmän tuotantoa. Valinnalla otetaan kantaa kotimaisen maidon puolesta.

Jälkiruuaksi aito ja tormakka Päijänteen Asikkalanselän veteen keitetty Sauli Niinistö presidenttikahvi. Pannujauhatusta käytettäessä kahvi keitetään kyläsepän tinaamassa, isovanhemmilta perityssä kuparipannussa. Kahvi voidaan makeuttaa kotimaisella luomuhunajalla. Pannunmyssyn ja patalaput on hyvä olla Marimekon, käsityöläisten tai koululaisten tekemät. Kantaa otetaan kotimaisuuden lisäksi myös käden taitojen ja koulun tärkeyden puolesta.

Jälkiruokana tai vaihtoehtona Trio-jäätelöä. Euroopan Unioniin liittymiseen liittyvänä ystävällisenä eleenä voidaan käyttää myös ulkomaista Trio-jäätelöä (mm. Lidl). Marjoiksi päälle ehdottoman kotimaista vadelmaa, mansikkaa tai mustikkaa. Myös tuore, mutta harvoin saatavilla oleva, nimenomaan thaimaalaisen marjanpoimijan Lapin hilla sopii. Kyseisen marjan valinnalla kritisoidaan suomalaisten harjoittamaa, ulkomaalaista syntyperää oleviin kohdistuvaa marjanpoimijapolitiikkaa. Jälkiruokajäätelö pistellään poskeen Iittalan tai Muurlan-lasin käsin koristelluista lasiastioista. Näin aterian nauttijat ilmaisevat hyväksyvänsä ulkomaalaisen omistuksen myös suomalaisissa yrityksissä.

Pääruoka voidaan valmistaa kuomun alla vain Arabian 24-sarjan posliinilautasella, jossa se myös tarjoillaan ja syödään. Aterimiksi Hackmanin ruostumattomasta teräksestä valmistetut ruokailuvälineet, hyvin tasapainotetut sahalaitainen veitsi sekä teräväpiikkinen leveähkö haarukka. Maito nautitaan Tallinnasta hankituista, venäläisistä kristallilaseista. Eleellä tuetaan venäjänkielisen Viron väestönosan integroitumista vironkieliseen valtaväestöön.

Kahvi juodaan käytössä tummuneesta ja ajan patinoimasta sekä vähintään puoli vuotta pesulta "pelastuneesta", käsin tehdystä Lapin visakoivun pahkakuksasta. Erilaisista hygieniatottumuksista johtuen vaihtoehdoksi käy tarjoilu Lontoon Harrodsin tavaratalon posliinisista mukeista. Näin huomioidaan englantilaisten nihkeä suhtautuminen prinsessa Dianan kuolinsyytutkimuksiin. Jos kahviastiat tuottavat ongelmia, voidaan hyväksyä hätätilassa Pentikin kupit.

Mahdolliset lisukkeet sekoitetaan puulusikalla. Jos kahvi juodaan posliinikupeista, se sekoitetaan Fiskarsin teräslusikalla. Samaa lusikkaa käytetään jälkiruokajäätelön nauttimiseen. Mainitun lusikan käyttö on kannanotto terästehtaiden säilymisen puolesta. Kuksan käyttäjille jälkiruokalusikka voidaan valita vapaasti, mutta harkitusti ja hyvän maun mukaisesti.

Jouluaiheiset servetit otetaan käyttöön, jos Stockmannin lasten jouluikkuna on avattu ja Aleksanterinkadun joulukadun valot sytytetty. Muina vuodenaikoina tilanteeseen sopiva koristelu ja servetit.

Boomerin iltahuuto!

Ikäni perusteella minua kuvaamaan voisi käyttää ainakin termejä seniili, kalkkis ja boomeri. Viimeksi mainitun kuulemiseen oli elettävä yli 70 vuotta. Termit pitävätkin monilta osin paikkansa, mutta aina en niistä itseäni tunnista. Maailma menee kuitenkin menojaan ja me kaikki keikumme tavallamme siinä mukana.

Kun olin nuori, en aina ymmärtänyt vanhempiani enkä muitakaan aikuisia. Kun tulin aikuisemmaksi, en vastaavasti käsittänyt kaikilta osin nuoria. Esimerkiksi ymmärsin monia murteita jollakin tavalla, parhaiten stadin slangia. Sitä osaan nykyään enää vähän, sillä se on muuttunut murteista ehkä eniten. Mukaan on tullut paljon uusia sanoja ja alamurteita, joihin vaikuttavat eniten muut kuin syntyperäiset suomalaiset. Itäinen Helsinki ja Itäkeskus eli Itis ovatkin kuin omat maailmansa. 

Sanna Marin sanoi aikuisena, nuorena naisena, pääministerin pallilta vapaa-ajallaan laulun sanoilla minulle jotain tärkeää. Myöhemmin hän selitteli hieman, että hänelläkin on oikeus elää ikäistensä lailla ja sanoakin siltä paikalta jotain. Se upposi minuun ja luulen, että jos henkinen kantti kestää, niin jotkut vanhat pierut saavat lisää harmaita hiuksia, jos niitä ylipäätään on jäljellä. 

En tiedä Sanna Marinista paljoa, mutta jotain kuitenkin. Koulutukseltaan hän on maisteri ja vaikka minulla on ollut kaksi maisterivaimoa, en ole osannut arvostaa koulusivistystä. Ehkä siksi, että minusta ei ole ollut koskaan koulunkäyjäksi. Elämänkoulua arvostan sitäkin enemmän ja sitä pääministerillämmekin on ainutlaatuisuuteen saakka. Ei ole harvinaista, jos perheessä ei ole liikoja rahoja tai isä on juoppo, mutta jos toinen omista vanhemmista vaihtaa rakkautensa puolisoonsa rakkauteen samaan sukupuoleen, se ei ole yleistä.

Sanna Marinia arvostan nuoresta iästä huolimatta eletyn elämän vuoksi. Uskon hänen itsekin arvostavan sitä vuosi vuodelta enemmän. Viimeistään silloin, kun hänestä tulee boomeri. Eletty elämä on opettanut välittämisestä ja rakkaudesta paljon ja se on opettanut ymmärtämään erilaisuutta. Se on kertonut myös, että vaikka kaikki koettu vaikuttaa nykyisyyteen, kenenkään ei tarvitse olla menneisyytensä vanki. Se on valinta siitäkin huolimatta, että sen tuomasta vankilasta kaikki eivät pääse pois yksin eivätkä muiden avulla. 

Illalla tiesin mitä tänään kirjoitan, mutta aamulla en enää tiennytkään. Sillä luin Tapio Tuomaalan blogin, jossa hän sanoo kaiken tarkoittamani minua huomattavasti sujuvammin. Suosittelen lukemaan sen alla olevasta linkistä:

https://puheenvuoro.uusisuomi.fi/tapio-tuomaala/boomerin-iltahuuto/

BOOMERi, jäitä hattuun

Olen oppinut uuden sanan. Se on boomer, jonka minulle opetti pääministerimme. Eilen vielä kirjoitin, etten häntä fanita, mutta yön aikana muutin mieleni. Sen sai aikaan Marinin Instagram päivitys, missä viitataan kappaleeseen ja sen esittäjään Benjamin Peltoseen, jonka konsertissa Sanna oli ennen kuin palasi ystävineen kotiinsa Kesärantaan jatkoille. Mukana taisi olla kyseinen artistikin. 

Wikipedian mukaan Baby Boomer on suomalaisittain suuret ikäluokat, jotka muodostuivat monissa läntisen Euroopan maissa muutaman vuoden aikana toisen maailmansodan jälkeen, niin sotaan osallistuneissa kuin sen ulkopuolella pysyneissäkin maissa. Suomessa korkea syntyvyys kesti hieman yli viisi vuotta, elokuusta 1945 elokuuhun 1950. Yksi postauksesta hiiltyneistä oli nuoren ikänsä vuoksi ikuinen boomeruntuvikko Hjallis Harkimo. Mutta mitä Peltonen sitten biisissään lauloi? 

"Puhutaan milleniaaleist, vegaaneist, räpeist ja dabeist ja Pride-karnevaaleist. Boomer suuttuu. Mitä on muunsukupuolinen TikTok tai tunteista puhuminen. Höpöhommii vaan, boomer ei fiilaa.

Räpätään luuriin, täytetään huulii. Sheikataan bootyy, se on meiän kulttuurii. Peput on suurii, kierrätys coolii. Some on duunii, se on ihan normaalii.

Tääl naiset marssii inttiin. Johtaa firmoja ja nousee parlamenttiin. Jäätävä myrsky nousee ku kerrotaan. Et maailmas uudet tuulet tuulee.

Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin. Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin. Relaa älä oo Debby Downeri, kato universumii laajemmin. Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin.

Nykynuoret on pilalla, pihalla. Miks ei ne syö hernekeittoo lihalla? Boomer vastustaa. Voi-skootterilla kouluun, sähköautolla Ouluun. Vaik ennen vanhaan jouduttiin hiihtää tarhaan.

Räpätään luuriin, täytetään huulii. Sheikataan bootyy, se on meiän kulttuurii. Peput on suurii, kierrätys coolii. Some on duunii, se on ihan normaalii.

Tääl miehet käyttää meikkii. Pystyy laittaa korkkarit ja pukee pinkkii. Jäätävä myrsky nousee ku kerrotaan. Et maailmas uudet tuulet tuulee. 

Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin Relaa älä oo Debby Downeri, kato universumii laajemmin. Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin. 

Totta se on maailma muuttuu ja sun radio soittaa Benjaminia. Koita kestää, sitä ei voi estää.

Hei, boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin. Hei, boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin. Relaa älä oo Debby Downeri, kato universumii laajemmin Hei, boom-boom-boomeri, jäitä hattuun, ota coolimmin Bo-boom-boom-boomeri Bo-bo-boom-boom-boomeri Boom-boom-boom boomeri."

Tätä kaikkea kelaan tänään ja yön yli sekä luulen kirjoittavani vielä huomenna samasta aiheesta. 

Sanna Marin

Usein yölläkin pohdin mistä kirjoittaisen seuraavan blogin. Virikkeitä löytyy omasta sekä muiden eletyistä elämistä, mielikuvituksesta, unelmista, tulevasta, luetusta, nähdystä, kuullusta ja havainnoista välillä hyvinkin kaukaa, Naurusaariltakin saakka. Toisinaan aihe on kiven takana ja joskus se syntyy kuin itsestään. Kirjoittamisessani on aina tunne mukana. Välillä on rakkautta, surua, silloin tällöin vihaa, inhoa ja milloin mitäkin. En kirjoita, jos ei tunnu miltään, vaan kaivan vanhan kirjoituksen, päivitän sen ja julkaisen uudelleen. 

Mieltäni askarruttaa tällä hetkellä julkisuus ja Sanna Marin, joka maksaa siitä kovaa hintaa. Sitä ajatellessa muistui mieleen englantilainen sarjakuvapariskunta, Lätsä ja Floora, jonka piirtäjä sanoi kertovan hänen omista vanhemmistaan. Kerran Floora läksytti sohvalla makaavaa puolisoaan, että mikset tavoittele jotain merkittävää asemaa, edes työtä ja sen myötä ehkä vaurauttakin, kuten monet muut miehet. Silloin Lätsä pomppasi ylös kuin ahaa-elämyksen saaneena vaipuakseen oitis takaisin sohvan pohjalle. Tähän Floora, että mikäs nyt tuli? Miksi tavoittelisin jotain sellaista, mistä parhaat kaverini olisivat pian repimässä minua alas, vastasi Lätsä. 

Tätä ajattelin, kun lehdet uutisoivat kuinka vähän päämisterillämme Sanna Marinilla on luotettuja henkilöitä ympärillään. En millään muotoa ole hänen fanittajansa, mutten kuulu niihinkään, jotka repivät häntä alas. Julkisen retostelun kohteena on nyt hänen vapaa-ajanviettotapansa. Päähuomion on saanut kuka maksoi viinit ja ovatko turvavälit olleet kunnossa kotona.

Kerran joku kysyi presidentti Ahtisaaren runsaan matkustelun maksajia. Hän sai silloin kansalta vastauksen, että tällä maalla on varaa pitää yksi presidentti vaikka koko ajan ilmassa. Ehkä maksamme tarvittaessa Marinin juomatkin, jos se on hyväksi työtehtävien hoitamisen kannalta. 

En pidä siitä, että yhdessä valitsemamme päättäjät ovat yleistä riistaa, jonka oikeuslaitoksemmekin hyväksyy liian pitkälle asemaan kuuluvana julkisuuden hintana. Marinin pitäisi hoitaa parhaalla mahdollisella tavalla suomalaisten asioita ja kaikkien etu olisi antaa siihen täysi tuki. Mutta nyt hän on valtakuntamme ykköskiusattu, joka taatusti vaikuttaa kykyyn hoitaa sitä, mihin Suomen kansa on hänet valinnut. 

Marin myös asuu työpaikallaan Kesärannassa ja suurennuslasin alla onkin koko elämä makuuhuonetta lukuunottamatta. Aikoinaan Tarja Haloselta kysyttiin merkittävimmistä kokemuksista Naantalin Kultarannassa. Ikimuistoista oli, kun hän kävi, ehkä nakuna, tyttärensä kanssa yöllä meressä uimassa salaa henkivartijoiltaan. Presidentti Tarja kuten pääministeri Sannakaan eivät voi koskaan enää olla kuten muut. Julkisuuden varjo seuraa heitä loppuun saakka ja hekin ovat laitapuolen kulkijoita. Tosin he tavaltavat toisella laidalla kuin koditon.  

Säälin joskus Marinia ja ajattelen kuinka moni saa leipänsä pelkästään siitä, että hän on olemassa. Lisähintaa joutuu maksamaan naiseudesta, sillä kukapa on juuri kiinnostunut miltä miesministeri näyttää. Pilakuvien määrä on valtaisa, kuten irvailevien kirjoitustenkin. Pääministerimme on myös monien solvaavien mielipiteiden kohteena somessa ja lehtien palstoilla. Mutta minäkin haluaisin kuulla häneltä itseltään jotain. Haluaisin tietää miltä tuntuu silloin, kun tai jos hän kokee olevansa maailmassa aivan yksin tähtitaivaan tai peiton alla, sillä jokainen meistä on vain ihminen. 

Pienen mieleni suuria asioita

Lähes viisitoista vuotta sitten makasin Meilahden sairaalan ♥-valvomossa elämä hiuskarvan varassa. Ajattelin, että jos kuolen, olen kiitollinen kaikesta mitä olen tielläni kohdannut ja kokenut. Olin melkein valmis lähtemään, mutten aivan. Silloin vielä vaimoni Päivis hääräsi ympärilläni toimitellen asioita ja koin syvästi hänen rakkautensa. En ollut valmis lähtemään, sillä en voinut tehdä sitä hänelle. Tänäkin päivänä koen, että kirjaimellisesti hänen rakkautensa pelasti henkeni. Sitä en tiedä onko hän koskaan tuntenut niitä hetkiä samalla tavalla. Kun sairaalavuoteeni vieressä oli Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi, pappi koulutukseltaan, hän kysyi olenko kokenut Jumalan läheisyyttä. Vastasin, että en, mutta sitäkin enemmän Päiviksen rakkauden.

Selvisin sieltä. Muutimme uuteen kotiimme Pessi & Illusia elämisen yhteisöön, jonka alakerrassa oli 14 metrinen uima-allas. Sen päästä päähän uimiseen tarvitsin kaksi lepotaukoa. Niin vähän oli fyysistä virtaa, kun aloitin Luojani minulle suomaa jatkoaikaa. Siellä altaalla otin elämälleni uusia koordinaatteja enkä halunnut kuolla isäni lailla sorvin ääreen. Silloin olin aivan varma, että taipaleeni leppoistamis- tai elämän kohtuullistamisjakso jatkuu yhdessä Päivin kanssa kunnes kuolema meidät erottaa.

Toisin on käynyt. Tänä aamuna, toistakymmentä vuotta myöhemmin ajattelen tätä kaikkea enkä tiedä mitä vuodet ovat tehneet minulle. En tiedä sitäkään kadottiko Päivis rakkauden vai minä kyvyn nähdä tai kokea sen. Joka tapauksessa elän Jokilaaksossa Merikonttikodissa yksin ja voi olla, että osaomistuskoira Niilokaan ei vietä täällä enää öitään.

Takana ovat ajat, jolloin yritimme yhdessä herättää henkiin ikkunaan törmännyttä tiaista tai saatoimme tien yli vaskikäärmettä. Ajattelen, että ehkä Niilo on kuitenkin ensi vuonnakin seuraamassa viime kesänä löytämiään viitasammakoiden kosiamenoja. Enää en saunomisen yhteydessä pelasta Päiviksen kanssa löylyhuoneeseen eksynyttä pientä perhostakaan. En tiedä sitäkään miksi lähes kaikilla kauniilla muistoillani on suruhuntu tai haikeat kehykset. 

Tätä kaikkea minut sai ajattelemaan lähes 10 000 kilometrin päässä Chiang Raissa asuva ystävämme Ming, jonka puoliso on juuttunut Suomeen koronan vuoksi. Tänä aamuna hän oli laittanut Facebook-sivuilleen selällään olevia koppakuoriaisen näköisiä puutarhansa asukkaita. Mukana oli thaikielinen teksti, jonka käänsin Googlen avulla. Sen mukaan tämä upea, Merikonttikodissammekin käynyt nainen kävelee pihallaan koiriensa kanssa joka aamu ja kääntelee kuoriaisia jaloilleen, kun ne eivät siihen itse kykene. Se tuo minulle kiitollisen mielen ja muistuttaa kuinka jollekin mitätön asia voi olla toiselle koko elämä. 

Hyvää syntymäpäivää Little Jorma 💕

Melkein kaksi vuotta sitten lähdin Filippiineille, Olongapon kaupunkiin viemään 12-vuotiaalle tytölle, Arnie Maelle Fazerin Sinistä suklaalevyä. Lupasin, kun hän chattasi äitinsä puhelimella kysyen saako sanoa minua isäksi. Kysyessäni miksi, vastasi Arnie, että koska toivoisi hänelläkin olevan onnellisen perheen.

Joten sinne menin suklaalevyni kanssa tapaamaan äiti Melanieta, isoa sukua, Arnieta ja hänen kolmea sisarusta, kahta pikkusiskoa ja -veljeä. Jotka kaikki sanovat minua isäksi. Toki heillä on biologiset isänsä, he vaan eivät tiedä missä. Joten olen heidän ainut, olemassa oleva isä, jota he ovat odottaneet takaisin kohta kaksi vuotta.

Siellä pienen pienessä kodissa vietin yhden elämäni onnellisimmista kuukausista. Koin tuoneeni rakkautta lapsille ja äidillekin sekä saaneeni sitä itsekin. Oli ikimuistoista kokea hyväksyntää sellaisena kuin olen. Vaikka vain minulla oli sänky äidin nukkuessa lapsineen lattialla pahvien päällä, kunnes ostin retkipatjat, oli aamuisin vuoteessani kasa lapsia ja joskus äitikin. 

Kuukauden, parin kuluttua lähdöstä takaisin kaukaiseen Suomeen, Melanie kertoi odottavansa lasta. Järjestyksessä viidettä, jonka biologinen isä toivoin ja luulinkin olevani. Näin ei ollut 😥, vaan olin ja olen isä vain Jorma Goza Soinin syntymätodistuksessa. Jos ja kun joskus sinne pääsen ja menen uudelleen, asetun asumaan isäksi myös Pikku Jorman pieneen sydämeen. 

Vuoden aikana olen antanut LJ:lle kaksi lahjaa. Vielä pienempänä hän sai swingin, kattoon kiinnitettävän keinun. Tänään hän sai syntymäpäivälahjaksi polkupyörän, joka on kovin mieleinen. Omasta mielestä ja touhusta muovisen kolmipyörän ympärillä ja päällä päätellen, hän sai sen juuri oikeaan aikaan. 

Vaikka olen elämässäni antanut joillekin rakkaille aikuisille jotain mitä he eivät olisi halunneet, olen saanut sitä itsekin. Metsä onkin vastannut, kuten sinne on huudettu ja toisinpäin. Mikään ei silti sammuta rakkauttani niihin, jotka ovat kerran asettuneet asumaan sydämeeni. Näin on myös Melanien ja ylipäätään kaikkien maailman lasten laita. Mutta tänään on Pikku Jorman päivä. Häntä en ole vielä nähnyt kuin kuvissa ja videolla. Saati koskettanut, suukotellut tai pitänyt sylissäni. Sen on estänyt korona eli Covid-19.

Rakkauden muotoja ei moni ymmärrä. Miten siis voisin minäkään, enkä olekaan koskaan päässyt selvyyteen sydämeni tunteista. Ehkä sellaista ei voi käsittää järkeilemällä, jossa ei järjellä ole sijaa. Ilman anteeksiantoakaan samaa ei voi kokea. Enkä halua rakkaudessa järkeä olevankaan, vaan haluan vain rakastaa ja olla jonkun rakkauden kohteena. Siitä suurimman osan minulta saa tällä hetkellä koko Melanien suku, mutta tänään erityisesti Little Jorma eli LJ.

Käämienpolttopäivät

Otsikko johtaa hieman harhaan, sillä ei Finnair saanut minua polttamaan käämejäni, vaikka koenkin olevani heille jotain muuta kuin palveltava asiakas. Saamani kehotuksen ansiosta jaoin eilisen blogini tästä valtiovetoisesta firmasta Hesariin, vaikka se ei sitä julkaisekaan. Liian pitkä ja liian lapsellinen luulen toimituksen ammattilaisten ajattelevan. Tosin minulle ehdotettiin Kauppalehteä. 

Lähetin kirjoitukseni myös viestintä- ja liikenneministeri Harakalle, jolta toivon vastaustakin, sillä tunnen miehen. Toisaalta juuri se voi olla syy miksi hän tai edes avustaja ei vastaa. Ehkä hekään eivät näe enää niin alas missä nykyisin kuljen. 

Käämejä en ole polttanut niidenkään vuoksi, jota ovat ottaneet oikeudekseen nimitellä minua rasistiksi tai ajatella, että minulla on vähintään sellaisia tapoja. Nyt hampaisiin on joutunut uudelleen vanha seurapeli Afrikan tähti. Olenko siis rasisti vai yksinkertainen tai tyhmä, kun en ole löytänyt siitä koskaan mitään rasistista? Minulle peli oli jännittävää jalokivien metsästystä eksoottisessa Afrikassa ja sitä se on edelleen. 

Samat tasapäisyyttä pursuavat ja ihannoivat ihmiset ovat vieneet minulta kioskin hyllyltä Laku Pekan ja leikkikalukaupasta Musta Pekka pelikortit. Ehkä seuraavana on vuorossa aikuisten kortit, sillä pelattaessa maijaa pata akkaa sanotaan Musta Maijaksi. Ehkä sitten saa savupiipun nokasta kyytiä nuohooja, jota sanotaan nokisutariksi, sillä sekin viittaa tummaan ihoon.

Minulle neekeri on neekeri, intiaani intiaani, eskimo eskimo ja mustalainen mustalainen. Itse olen valkolainen, joka olin kerran otettu, kun yksi romani sanoi minun olevan sen verran hyvä jätkä, että melkein voitaisiin ottaa heimoon.

Joskus tuntuu siltä, että kun hyödytön laittaa joutilaan tekemään tarpeetonta, ei siitä seuraa mitään tarpeellista. Vaan lisää turhan tekemistä, kun uusi tekijäkin yrittää naamioitua hyödylliseksi. Luulenkin, että monesti olisi järkevämpää maksaa palkkaa tyhjän panttina olemisesta tai ristikoiden täyttämisestä.

Nyt on valtakunnassa äänekäs joukko samaan kastiin kuuluvia, jotka yrittävät, ollakseen jotain hyödyllistä, tasapäistää kaikki ihmiset samannäköisiksi, hajuttomiksi ja mauttomiksi. Erilaisuus ja yksilöllisyys ei ole kurssissa ja joskus koen, että nainenkin kokee olevansa äiti ja nainen vasta sen jälkeen, kun hän on kuin mies. Mitäkö tarkoitan? Sitä, että joku nainen haluaa pyrkiä armeijaan voidakseen kieltäytyä aseista, koska miehetkin voivat tehdä niin. 

Ho hoi Finnair!

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun kävelin takaisin autolleni Helsinki-Vantaan lentoasemalla. Syy sinne menoon oli Finnairin asiakaspalvelussa, jota en löytänyt ja jota etsin ensin soittamalla ainoaan löytäämääni numeroon. Ensimmäisenä päivänä odotin tunnin ja toisena hieman vähemmän, mutten koskaan päässyt palveltavaksi. Automaatti vaan toisti silloin tällöin, että Plus-asiakkaana olet meille tärkeä ja niin edelleen. Sitten odotin chat-palveluissa yhtä kauan ja parhaimmillaan pääsin jonotusnumerolle 6. Toimivaa sähköpostiosoitetta ei löytynyt tai siihen ei vastannut kukaan. Purin hammasta yhteen niin kovin, että nyt lonksuu koko hammassilta 😁.

Kun asia ei hoitunut älylaitteen avulla, päätin mennä lentoasemalle. Järkeilin, että jos jostain ylipäätään voi saada Finnairilta palvelua, niin sieltä. Olin väärässä. Terminaalissa 1 sanoivat toimiston sijaitsevan T 2:ssa, joten sinne. Eipä löytynyt, mutta pitkää jonoa lähtöselvityksessä koneeseen buukkaavaa henkilökuntaa kylläkin. Vain yhden pisteen kohdalla ei ollut jonoa. Sen yläpuolella luki Finnair Platinum Lumo, joten sinne seuraavaksi.

Sieltä löytyi ystävällinen työntekijä, mutta ei muuta. Kun kysyin lippuuni liittyviä asioita, ei hän osannut vastata yhteenkään mieltäni vaivanneeseen asiaan. Pitkämielisesti jatkoin, että osaisiko hän sanoa mistä voisin ylipäätään Suomesta löytää Finnairin henkilökuntaa, joka osaisi auttaa, vastasi hän, ettei tosiaan tiedä. Ja jatkoi, ettei meillä ole enää muuta kuin kova rahapula.

En ole Finnairilla lentänyt satoja kertoja Aasiaan, mutta kymmeniä kuitenkin. Sillä se istuu tukevasti monopolinsa päällä ja vain sen yhä vähemmän sinivalkoisilla siivillä on Helsingistä suorat lennot Bangkokiin. Veronmaksajana Finnair on minunkin firmani ja eräänkin kerran olen sitä puolustanut milloin missäkin rantatuolissa tai baaritiskillä. Sen tapa toimia on yksi matkailijoiden keskusteluiden kestosuosikeista. Suomalainen asiakas tuntuukin olevan nykyisin vain välttämätön paha tai muu rasite.

Näin ajattelin ensimmäisen kerran vuosia sitten, kun luin uutisen, että Finnair vähentää suomenkielisiä tiedotuksia Aasian lennoillaan. Samaan aikaan tilasin Bangkokin Ikeassa ruotsalaisittain lihapullat eli köttbullar. Kun thaimaalainen tarjoilija annosta antaessaan pisti pyörykän kylkeen pystyyn hammastikun, jossa oli Ruotsin lippu, istui tilanteeseen ja elämääni yhä huonommin Finnairin pilaama slogan "suosi suomalaista".

Tiedän, että marmatukseni on vain oman pahan mielen purkamista vailla muuta merkitystä. Vaikka olen ainoastaan yksinkertainen suomalainen, ymmärrän ja hyväksyn viimein, että minua ei kotimaani firma juuri arvosta. Mutta ymmärtääkö Finnair tai välittääkö siellä edes kukaan, että sen toiminta lisää suomalaisten halua monin tavoin olla suosimatta ylipäätään suomalaista?

Asunnottomien yö

Asunnottomien yö on Suomessa vuosittain 17. lokakuuta YK:n köyhyyden ja syrjäytymisen vastaisena päivänä. Tosin nykyisin sitä vietetään enimmäkseen päivällä ja iltaisin. Vaalivuosina osallistujia on enemmän ja vailla kotia olevilla onkin silloin kaduilla ja kylien raiteilla monia, hymyileviä ja kätteleviä yhden illan ystäviä. Kun yö saapuu, on koditon yhtä yksin kuin aiemminkin. Tänä vuonna en kuulunut edes kättelijöihin, vaan olin merikonttikodissani kynttilää polttaen ja vain sydämeni oli kadulla.

Asunnottomiin luetaan ulkona, erilaisissa tilapäissuojissa ja yömajoissa olevat sekä laitoksissa asunnon puutteen vuoksi asuvat (esim. ensisuojat, hoito- ja huoltokodit, psykiatriset sairaalat, kehitysvammaisten laitokset). Myös vapautuvat vangit, joilla ei ole asuntoa tiedossa, luetaan asunnottomiksi. Lisäksi asunnottomiksi luetaan tilapäisesti tuttavien ja sukulaisten luona asustavat ja kiertelevät.

Joskus ajattelen mikä on ollut vanhempana toimimisen lisäksi merkittävin yhteiskuntavastuun tekemisen muotoni. Ehdottomasti se olisi asunnottomien parissa työskentely. Olen ollut mukana varovastikin laskien tuhatpäiselle joukolle asuntojen hankkimisessa. Niiden saaminen ihmisille, joille asuminen ei normaalissa kerrostalossa onnistu, on kokonaisuuden helpoin osa. Silti meillä on tuhansien joukko, jolla ei ole paikkaa mihin voisi tehdä kodin. 

Kun se ei onnistu tavallisissa kerrostaloissa, syntyy keskitettyjä erityisasumisen kohteita Helsingin Ruusulankadun ja Mäkelänkadun elämisen yhteisöjen tapaan. Ne tuottavat joskus kohtuutonta haittaa ympäristölleen. Vaihtoehto olisi olemassa, mutta siinä ei ääneni kuulu, vaikka tiedän olevani oikeassa.

Olen tätä kirjoittaessani asunut merikonteista tehdyssä kodissa yhdeksän vuotta. Yhdestä, isosta merikontista saa helposti liikuteltavan ja pystytettävän 30 m² kodin. Kahdesta yhdistettynä luonnollisesti puolet suuremman. Sellainen on Päiviksen ja minun koti, jota asustan tällä hetkellä yksin. Joka tapauksessa merikonttikoteja voi sijoittaa paikkoihin, joissa asukas ei tuota outoine tapoineenkaan häiriötä kenellekään. Siirrettäviä koteja voitaisiin sijoittaa sinne tänne siedettävien kulkuyhteyksien läheisyyteen. Luontaisetuna asukkaalla olisi yhteiskunnan kustantama joukkoliikenteen kuukaisilippu. Mikä tässä ei ole edes kokeilemisen arvoista?

Asiaa valaiseva kysymys onkin kuka on kuullut vaikkapa Enontekiön asunnottomista? Ei ehkä kukaan, sillä siellä on väljyyttä asua omituisine tapoineenkin. Samaa väljyyttä on joka kunnassa, jos päättäjillä on aitoa halua sekä väljyyttä korvien välissä ajatella uudella tavalla.

Kun olin politiikassa pienen puolueen edustaja ja mielessä oli hyvä ajatus, niin varmin tapa tulla torpatuksi oli esittää idea itse. Piti pienentää itsensä sekä etsiä tilalle leveämmät hartiat ja markkinoida ajatus sulkineen heille. Innokkaita sulkien kerääjiä omiin hattuihinsa löytyy joka paikasta. Sama asia on Asunnottomien yönäkin esillä ollut ajatus "asunto ensin". Se päätyi aikoinaan julkisuuteen siksi, että vaikka siinä ei mitään uutta ollutkaan, sen markkinoi "neljän viisaan miehen ryhmä". Joten avoin kysymys näille neljälle viisaalle miehelle. Kun asunto ensin on asunnottomuuden poistamisen ydin, niin miksi asunnottomien kova ydin on edelleen kaduilla eikä vaikkapa peltisissä mummon mökeissä? 

Somemaailma

Sosiaalisen mediamaailmani yksi kiinnostavimpia puolia on, että äitini ja isäni nuoruuden aikana sitä ei ollut. Ehkä joillakin oli aavistuksenomainen häivähdys minne olemme sen kanssa menossa. Jos joku oli puhe-etäisyyttä kauempana ja vanhempani tahtoivat hänelle jotain viestittää, eikä ollut lankapuhelinta käytettävissä, jäljelle jäi postikortti, kirje tai lähteä käymään. Joskus odotettiin tyhjällä postilaatikolla miettien, että onkohan kirje osannut perille, kun ei vastausta kuulu. Joitakin postinkantajia pidettiin enemmän luotettavina kuin toisia. Joululahjojakin heille annettiin. 

Ehkä sekin on muuttunut milloin sanomme tuntevamme jonkun. Ennen etäisen sellaisen sanottiin olevan hyvän päivän tuttu. Vielä etäisemmät voitiin tietää, muttei tuntea. Itselläni on Facebookissa tänä päivänä 3335 kaveria, joista 595 stalkkaa sivujani. Kaikki eivät ole koskaan nähneet minua, kuten en minäkään heitä. En osaa sanoa, ketkä tekemisiäni somemaailmassa seuraavat, sillä vain jotkut tunnen hyvin, jotkut huonommin ja joitakin en edes tiedä. 

Onkin kovin mieluinen yllätys, kun jossakin maailmankolkassa joku ottaa käsipuolesta sanoen: "Terve, et minua tunne, mutta minä tunnen sinut, sillä olen sivujesi säännöllinen seuraaja tai blogisi lukija." Face-maailmassa on myös ihmisiä, jotka vain keräävät kavereita eikä tarkoitus ole ollakaan koskaan missään yhteydessä. Minäkin heitä hyväksyn usein. Varsinkin, jos he kertovat itsestään jotain sivuillaan. Miksi heidät sitten kelpuutan? Ehkä osin samasta syystä, kun joku antaa nimikirjoituksen sitä pyytävälle.

Nyt olen aikani kuluksi ajatellut tehdä pientä inventaariota reippaan kolmentuhannen somekaverini joukossa. Ehkä laittelen heille Messenger tai muun viestin ja kysyn mitä kuuluu, kun he eivät ole kysyneet minulta mitään koskaan. Eivätkä kertoneet muutakaan. Luulen tässä ajantappotavassani olevan vähintäänkin saman verran järkeä kuin ristikoiden tai Sudokun täyttämisissä.

Sen verran olen kuitenkin maistanut ei toivottua yksinäisyyttä, jotta olen otettu, jos hiljaisena someystävänä olen jollekin pienin pieni valonpilkahdus äärettömässä yksinäisyydessä. Ehkä silti tiputtelen vastaamatta jättäviä porukasta, sillä Facebook- ja blogisivujeni avoimuudesta johtuen kaikki voivat seurata maailmani menoa ja mietteitäni ilman kaverisuhdettakin. 

Kutistiko pandemia maailmaani?

Puolitoista vuotta sitten laskeuduin Helsinki-Vantaan lentoasemalle Finnairin puhalluslampulla vietettyäni Aasiassa puoli vuotta. Kuuluin siihen kypsään ikään joutuneiden joukkoon, jolla oli edessään 14 vuorokauden omaehtoinen koronakaranteeni esimerkiksi kotonaan.

En muista oliko joku tuonut jääkaapin täyteen ruokaa pyynnöstäni tai ostinko sitä lentoaseman pienehköstä Alepa-myymälästä vai molempia. Joka tapauksessa syötävää oli. Kotiini kyydin taisi tarjota korvausta vastaan taksi kuljettajineen paremmalla kielitaidolla kuin on oman thaikieleni laita. Auton oven suljettuani, sulkeutui ulkomaailmani monella, ennen kokemattomalla tavalla.

Entistä tärkeämmäksi muodostuivat nettiystävät ja -kaverit, jotka ovatkin rikastuttaneet päiviäni monella tavalla. Vaikka kokemukset ovat kipeitäkin, ilman somea en olisi ehkä koskaan mennyt Filippiineille. Tai en ainakaan niihin kohteisiin, joissa olen parilla reissullani käynyt. Elämääni ei myöskään olisi ilmestynyt yhtä elontaipaleeni suurimmista suruista tuottanutta Melanieta, jonka pienen pojan biologiseksi isäksi luulin ja toivoin Aasiasta lähtiessäni tulevani. Jorma Goza Soinin syntymätodistuksessa sitä olenkin, sillä jokaisella lapsella olisi hyvä olla vanhemmat tai ainakin pari turvallista, aikuisen mallia elämässään. LJ:n todellisessa arjessa ja juhlassa tällä hetkellä olenkin hänen ainut isänsä.

Usein kovin epämääräisesti minulle puhuva Luojani on omituinen huumoriltaan tai koen niin. Ensi viikolla on hääpäiväni, jota tavalla tai toisella juhlimme Päiviksen kanssa avioparina monena vuotena. Erommekin jälkeen olen tämän yhden parhaimmista p(P)äivistä joka vuosi muistanut, sillä osa minusta jäi kaipaamaan näitä vuosia.

Juhlapäivänä se jatkaa kuitenkin elämää, sillä samana päivänä, 14 vuotta myöhemmin syntyi Little Jorma. Hänelläkin ja varsinkin hänellä on paikka sydämessäni. Sosiaalinen media sekä netti ovat antaneet minulle mahdollisuuden valita ja antaa nyt vuoden ikään tulevalle pojalle ehkä vähän ennen aikojaan syntymäpäivälahjaksi pienen polkupyörän. Osa minusta olikin valitsemassa 🤔 sitä viikolla Filippiineillä, Olongapon kaupungin SM-tavaratalossa. Ensi viikolla päätämme kumman kuvan pyöristä LJ saa.