Haluaisinko aloittaa alusta?

Netflix ja monet muut suoratoistopalvelut ovat täynnä liikkuvan kuvan viihdettä. Tosin monessa on tallennusmahdollisuus, joten esimerkiksi elokuvia, sarjoja ja dokumentteja voi siirtää omalle laitteelle niin paljon kuin on muistissa tilaa ja katsella ilman nettiyhteyttä vaikkapa lentokoneessa. Paljon onkin muuttunut television alkuaikojen pienestä, mustavalkoisesta kuvaruudusta. Kilpailu alalla on kovaa ja Suomessakin on tarjolla paljon muutakin kuin kotimaisia kanavia. Mahdollisuuksia tulee koko ajan lisää ja niitä on enemmän kuin kuluttaja ehtii kuluttamaan.

Iän myötä myös katselutottumukset muuttuvat. Avartamalla niitä, voi kiinnostavuutta moninkertaistaa. Ensin pääsin irti suomen- ja englanninkielisistä katseluvankiloista, kun kiinnostuin skandinaavisesta jännityksestä sekä draamasta rakkauksineen. Sitten avautuivat muut eurooppalaiset kielet ja sarjat, tosin itäinen Eurooppa vähemmän. Saksalaisestakaan tarjonnasta en nykyisin enää pidä. 

Päivittäin annan aikaa televisiolle tunnin, korkeintaan kaksi, joka on pois ei mistään. Viimeinen katsomani on thaimaalainen, kuusiosainen fiktiosarja. Se kertoo bangkokilaisen säätiön toiminnasta, jossa hyväntekeväisyys on vain kulissi. Toissapäivänä aloitin etelä-korealaisen sarjan Myname, jonka myös aion katsoa loppuun saakka. Näistä toisesta poimin mieleeni pyörimään jääneen kysymyksen: "Jos voisit palata seitsemäntoistavuotiaaksi, niin tarttuisitko tarjoukseen?

Unilääkkeenä illalla ja välillä öisinkin on tällä hetkellä Jari Tervon kirja Vesa-Matti Loirista. Siihen en tarttunut niinkään Veskun vuoksi, vaan siksi, että halusin kokea onko Tervo yhtä hauska veikko kirjailijana kuin televisiossa. 700-sivuista teosta on takana yli puolet ja kirjailija on ollut kaikin tavoin pettymys, kuten kirjoittamisen kohdekin.

Ehkä yksinäisyys sekä jollain lailla oman elämän tyhjyys ja tarpeettomuus ovat laittaneet minut suhtautumaan uudella tavalla televisiosarjoihin, elokuviin, kirjoihin ja musiikkiinkin. Varsinkin kappaleisiin, joiden laulujen sanat ymmärrän. Osa minusta elää tässä kaikessa mukana ja itken paljon. Itken sitäkin, kun minulle herkkänä hetkenäni on sanottu, että mies ei itke. Silloin olen hyvilläni, että olen riittävän vahva voidakseni olla heikko.