Pienen mieleni suuria asioita

Lähes viisitoista vuotta sitten makasin Meilahden sairaalan ♥-valvomossa elämä hiuskarvan varassa. Ajattelin, että jos kuolen, olen kiitollinen kaikesta mitä olen tielläni kohdannut ja kokenut. Olin melkein valmis lähtemään, mutten aivan. Silloin vielä vaimoni Päivis hääräsi ympärilläni toimitellen asioita ja koin syvästi hänen rakkautensa. En ollut valmis lähtemään, sillä en voinut tehdä sitä hänelle. Tänäkin päivänä koen, että kirjaimellisesti hänen rakkautensa pelasti henkeni. Sitä en tiedä onko hän koskaan tuntenut niitä hetkiä samalla tavalla. Kun sairaalavuoteeni vieressä oli Sininauhaliiton toiminnanjohtaja Aarne Kiviniemi, pappi koulutukseltaan, hän kysyi olenko kokenut Jumalan läheisyyttä. Vastasin, että en, mutta sitäkin enemmän Päiviksen rakkauden.

Selvisin sieltä. Muutimme uuteen kotiimme Pessi & Illusia elämisen yhteisöön, jonka alakerrassa oli 14 metrinen uima-allas. Sen päästä päähän uimiseen tarvitsin kaksi lepotaukoa. Niin vähän oli fyysistä virtaa, kun aloitin Luojani minulle suomaa jatkoaikaa. Siellä altaalla otin elämälleni uusia koordinaatteja enkä halunnut kuolla isäni lailla sorvin ääreen. Silloin olin aivan varma, että taipaleeni leppoistamis- tai elämän kohtuullistamisjakso jatkuu yhdessä Päivin kanssa kunnes kuolema meidät erottaa.

Toisin on käynyt. Tänä aamuna, toistakymmentä vuotta myöhemmin ajattelen tätä kaikkea enkä tiedä mitä vuodet ovat tehneet minulle. En tiedä sitäkään kadottiko Päivis rakkauden vai minä kyvyn nähdä tai kokea sen. Joka tapauksessa elän Jokilaaksossa Merikonttikodissa yksin ja voi olla, että osaomistuskoira Niilokaan ei vietä täällä enää öitään.

Takana ovat ajat, jolloin yritimme yhdessä herättää henkiin ikkunaan törmännyttä tiaista tai saatoimme tien yli vaskikäärmettä. Ajattelen, että ehkä Niilo on kuitenkin ensi vuonnakin seuraamassa viime kesänä löytämiään viitasammakoiden kosiamenoja. Enää en saunomisen yhteydessä pelasta Päiviksen kanssa löylyhuoneeseen eksynyttä pientä perhostakaan. En tiedä sitäkään miksi lähes kaikilla kauniilla muistoillani on suruhuntu tai haikeat kehykset. 

Tätä kaikkea minut sai ajattelemaan lähes 10 000 kilometrin päässä Chiang Raissa asuva ystävämme Ming, jonka puoliso on juuttunut Suomeen koronan vuoksi. Tänä aamuna hän oli laittanut Facebook-sivuilleen selällään olevia koppakuoriaisen näköisiä puutarhansa asukkaita. Mukana oli thaikielinen teksti, jonka käänsin Googlen avulla. Sen mukaan tämä upea, Merikonttikodissammekin käynyt nainen kävelee pihallaan koiriensa kanssa joka aamu ja kääntelee kuoriaisia jaloilleen, kun ne eivät siihen itse kykene. Se tuo minulle kiitollisen mielen ja muistuttaa kuinka jollekin mitätön asia voi olla toiselle koko elämä.