Luu ei kelpaa koiralle

päivis: Hain Niilolle Mustista ja Mirristä pakastettuja naudan luita. Luut kun kuulemma ovat hyväksi koiralle. Estävät muun muassa hammaskiven syntyä. Sitähän Niilolta on jo kertaalleen poistettu, vaikka on vielä nuori koira.

En ole ennen moista nähnyt: luu ei kelvannut koiralle. Se kävi vain haistelemassa sitä muutaman kerran ja ehkä nuolaisi, mutta siinä kaikki. Olen kuvitellut, että koira suorastaan kuolaa jo luun nähdessään, mutta kuonokosketuskaan ei saanut sen makuhermoja hyrisemään. Luu jää pihaan odottamaan, jos siihen vaikka tulee uusia, houkuttelevampia tuoksuja. Kaksi koira-asiantuntijaa on vakuuttanut minulle, että siinä ei käy kuinkaan, vaikka luu lojuu pihalla.

Luu ei ollut Niilon mielestä kummoinenkaan herkku.

Tänään Niilo yllätti toisellakin tavalla. Mehän olemme nyt aloittaneet remmiräyhä ja arkatassu -kurssin, koska Niilon on arka ja ehkä sitä peittääkseen käyttäytyy usein uhkaavasti (haukkuu ja yrittää hyökätä kohti) vieraita koiria ja kulkijoita kohtaan.

Nyt se kuitenkin oli kuin unelmakoira odottaessaan kun me söimme pizzat pizzerian ulkoterassilla. Niilo oli muutaman metrin päässä remmissä pienen nurmikon keskellä olevaan puuhun kiinnitettynä. Vierestä sai kulkea vaikka ketä ja jopa kosketusetäisyydelle sai tulla nainen lastenrattaiden kanssa. Luonnollisesti nainen sai myös rapsutella Niiloa. Niilo oli vain muina miehinä, ikään kuin se kävisi päivittäin odottelemassa, kun perhe syö ulkona.

Eläkeläinen

jormas: Tänään kuuntelin mielenkiintoista uutista Iskelmäradiosta. Espoossa on avattu lähes tuhannen neliön kirpputori, joka on uutisen mukaan aivan uudella formaatilla, sillä se myy vaatteita  kilohinnalla. Se sinällään ei ole mitään uutta, mutta seuraava on. Toinen Kierros ei myy suomalaisia vaatteita, vaan muun muassa Saksasta, Ranskasta ja Italiasta tuotuja. Ensimmäinen erä on kuitenkin tuotu Lontoosta ja omistajan mukaan kysyntä ja mielenkiinto on ollut todella vilkasta. Kirpparin sivuille pääset kurkaamaan tästä: http://toinenkierros.fi/.

Mutta miksi tämä on minulle erityisen mielenkiintoista. Vuosia puhuin ajatuksesta Sininauhasäätiössä ja olimme ostaneet tilatkin siihen käyttöön Mäkelänkadulta. Tilat ehdimme kunnostaa kyseiseen käyttötarkoitukseen, kun omasta päätöksestäni päätin luopua toimitusjohtajuudesta. Kun ei ollut valtaa, eivät pitäneet kynnetkään, sillä keillä valtaa oli, ei ollut innostusta asiaan.

Nyt ovat kyseiset tilat täynnä romua ja roinaa, joten tältä osin kuulun mielensä pahoittajiin. Kokemus reippaan kolmenkymmenen vuoden ajalta kuitenkin kertoo minulle, että kirppari, jolla oli nimikin: Omia Polkuja Kulkevien Kauppa, olisi varmasti tuottanut nettona vuositasolla vähintään 100 000 euroa. Kun Sininauhalla on takanaan historiansi tiukin taloudellinen vuosi, olisi saattanut näillekin roposille olla käyttöä.

Joskus olen sanonut, että ideoita pitää olla enemmän kuin on aikaa niitä toteuttaa. Sitten kun en pysty enää luomaan mitään uutta ja päässä on vain yksi ainut idea tai ajatus, pidän siitä sairaanloisesti ja mustasukkaisesti kiinni. Mutta vielä näin ei ole, joten pääasia, että ajatukset toteutuvat, sillä minulle sivuseikka on kenen toimesta.

Eläkeläispirskeitteni ensimmäisessä osassa, ystäväni Raimo Sulin lupasi minulle muiston, joka on kaikkien koettavissa, kun klikkailette blogimme etusivun ohjeiden mukaan.

Pihatalkoot

päivis: Tänään pihaan tulevan tien varressa oleva puukasa hupeni ainakin puoleen entisestään. Tien poskeen on jäänyt joltain aikaisemmalta harvennushakkuulta puita, joita joskus yritimme kaksistaan pilkkoa polttipuiksi, mutta urakka jäi silloin kesken. Sattuneesta syystä.


Tähän perustettiin polttopuita varten kasa, josta ehkä
myöhemmin pilkotaan klapeja konekäyttöisesti.

Tänään Timo, Toni ja Liisa tulivat talkoisiin ja kasa siirtyi suurelta osin toiseen paikkaan sopivan mittaisiksi pilkottuina puina. Myös Jorma osallistui puusouviin.



Kasvihuoneen ympäristöön on kasvanut vauhdilla sekalaista kasvillisuutta,
joka kaipasi niittämistä. Kasvutilaa saivat perunat ja marjapensaat.



Harrastajametsurit saivat lisäksi vapaat kädet käydä puistikon kimppuun, jossa kasvavat puut hieman häiritsevät näkymää Jokilammelle. Puuta kaatui sinne tänne. Ei kuulemma ollut niin helppoa kuin telkkarissa. Siellähän kaikki on Strömsötä ja elävä elämä on jotain muuta. Ehkä nekin puut jossain vaiheessa saamme kasaan, josta aikanaan pilkotaan polttopuita Duokodin takassa poltettaviksi.

Pihaa on muokattu sen verran, ettei sen kunnossapito stressaa liiaksi. Nurmikkoa on niin vähän, että sen kohtuudella leikkaa. Pikkulammen puoleisen pihan lisäksi Jokilammille johtava tie on nurmikkoa. Nurmen siementähän pihaan tai tielle ei ole koskaan kylvetty, mutta näköjään nurmikon perustaminen onnistuu myös ahkeralla leikkaamiselle.

Eläkeläispirskeet

jormas: Tänään oli Sininauhakonsernin kevät- tai kesäpirskeet, jossa juhlittiin myös sitä, että palkkatyöni ylipäätään Sininauhassa on tällä erää ja ehkä koko tässä elämässä ohi. Oli mukavaa ja hämmestelin itsessäni sitä, että ei ollut lainkaan haikea mieli. Joko surin suruni viisi vuotta sitten osa-aikaselle eläkkeelle jäädessäni tai sitten on kadonnut jonnekin se kaikki, joka oli minulle kyseisessä työssä rakasta. Mukaan kutsuttujen joukossa oli kuitenkin tovereita reippaan kolmenkymmenen vuoden takaa ja heidän kohtaamisensa tuntui kovin mukavalta ja rakkaaltakin. Ehkä kirjoitan aiheesta jossain vaiheessa, kun pöly on laskeutunut ja mieli tasaantunut.¨

Ehkä kuitenkin sen verran, että jos toivoo itselleen armoa, pitäisi sitä osata myös antaa. Ja jos ei elämän varrella ole saanut mitään kirpeää ja ehkä hieman katkeraakin kohtaamista osakseen, niin keiden kanssa tai miten silloin opetellaan omakohtaista armahtamista?Voi olla, että tämä oivallus omakohtaisesti itselle, kantaa vielä jossakin juoksussa oivan ja hyvän sadon.

Matkalla juhlapaikalle piipahdimme myös Narinkkatorin kupeessa Kappelissa Eila-Marja Törmän ja vaimonin päiviksen kanssa. Se ei ainakaan huonontanut mahdollisuuksia pohtia ties monennenko kerran anteeksiantamisen lahjaa ja tarkoitusta. Kappeli sinänsä on yksinkertaisuudessaan kaunis ja vaikuttava rakennus, jonne mahtuu kerralla 60 ihmistä. Nyt siellä ei juuri muita ollut, joten se oli sopiva paikka pieneen hiljaiseen hetkeen itsensä kanssa.

Ruokablogi

päivis: Otsikko on aika mahtipontinen, mutta saahan sitä yrittää houkutella jonkun uuden lukijan tuolla otsikoinnilla. Ruokablogin kirjoittajaksi olen liian vähän ruoanvalmistuksen kanssa tekemisissä ja sama homma on muodin kanssa, vaikka joskus muistan kirjoittaneeni jostain vaatteistakin tai kengistä ainakin.

Voi olla, että johonkin tiettyyn teemaan keskittyneen blogin kirjoittaminen voisi ajan myötä tuntua tylsältä. Vaan mistäpä sen tietää. Esimerkiksi Merikonttikodissa asumisesta voisi saada vaikka minkälaista juttua aikaiseksi. Tai voihan olla, että joskus vielä oikeasti innostun ruoanlaitosta. Veikkaan kyllä, että harrastuksen olisi pitänyt alkaa jo vuosikymmeniä sitten, jotta minulla olisi jotain annettavaa lukijoilla.

On aika harvinaista, jos kokkailen Matkakodissa. Marjapensaiden juuressa maasta tunkeva raparperi sai kuitenkin aikaan sen, että päätin tehdä itse ainekset aamujogurttiin. Muutenhan jogurtin kanssa syötäisiin pakastemarjoja ja joskus banaanin viipaleita.

Söimme kerran, sekin harvinaista, pikkupurkista jogurttia, joka oli nimeltään raparperijogurtti. Maistui mukavasti vaniljalta. Huomenna syömme maustetun valmisjogurtin omatekoista versiota. Siihen tarvitaan siis pilkottuja ja kypsennettyjä raparpereja, joiden sekaan on keittämisvaiheessa lisätty sokeria, tällä kertaa reilun kaupan ruskeaa sokeria. Raparperimössän päälle kaadamme vaniljajogurttia. Luulen, että raparperin pehmittämisellä keittäen on joku tietty nimi, jota nyt en jaksa muistaa, tai sitten sellaista nimeä ei ole olemassakaan.

Vihreässä kipossa on mössöksi keitettyä raparperia ja sattumoisin
jogurtiksi valikoitui kaupasta Ingmanin Ihana vaniljajogurtti. Yksi syy
valintaan oli se, ettei tuossa jogurtissa ole liivatetta. Aika monessa on. 

Tuon vihreän silikoniastian hankinta oli sen seurausta, että olin täydellisesti mainoksen uhri. Kuvittelin vielä siinä vaiheessa, että mikrossa pitää käyttää tietynlaisia astioita, jotta siinä voisi valmistaa ruokaa. Jotain tuolla sitten teinkin, mutta yhtä hyväksi - tai paremmaksikin - ruoanvalmistusastiaksi olen huomannut ihan tavallisen lasivuokan tai vastaavan, kunhan siinä on tarpeeksi korkeat reunat. Itse asiassa mikrossa tuosta astiasta kiehui nestettä yli, vaikka siinä on nuo kääntyvät kannet. Mutta aina oppii jotain uutta. Ja tuon voi laittaa myös pakastimeen.

Suvimarkkinoita ja rikesakkoja

jormas: Liikenteen valvontakameroissa verrattuna live-tutkaan poliisipartion kera on se hyvä puoli, että voi jatkaa menoaan entiseen tapaan, koska vasta perästä kuuluu, jos on kuullakseen ja jos on tarve.
Näin oli myös oma laitani, josta blogikuva on todisteena. Kun niin sanottu sakkolappu tuli postitse, ei se mikään ilon aihe ole, mutta en siitä närkästykään, sillä koskaan ei ole poliisi minua rankaissut (eikä yrittänyt) ilman syytä. Pysäköinninvalvoja sitä vastoin on ja senkin tarinan saatan joskus kertoa.

Vaimo totesi, kun oli kartturi peitetty, että kukas blondi sulla on ollut kyydissä

Kun viimeksi pyysin peltipoliisin räpsäyttämää kuvaa, ei sitä meinannut irrota virkavallan hyppysistä millään. Poliisitäti ilmoitti, että meillä on linjattu, ettei niitä lähetetä. Tähän totesin, että satavarmasti lähetetään ja saat aivan itse päättää kuinka pitkän kaavan mukaan sen teet. Täti tähän, että kuinka niin? Sanoin, että kiistän rangaistusvaateen yhteiskunnan piikkiin sillä perusteella, etten ole varma olenko ajanut. Näin juttu menee raastupaan ja silloin on pakko antaa minulle todisteena oleva materiaali, niiden joukossa kuva. Hän tovin tuumasi ja ehdotti, että maksanko sakon suosiolla, jos hän lähettää kuvan. Tähän totesin: "Jo vain." ja kuva tuli ja minä maksoin mitä lupasin.

Tällä kertaa toimin päinvastoin. Kyseenalaistin sakon sanoen, että ajajia voi olla autolla pilvin pimein, sillä Merikonttikodin ja Hyvinkään asuntomessujen vuoksi meidän jengistä monikin suhaa väliä Jokilaakso-Hyvinkää eestaas. Ja kas, kuva tuli suosiolla ja poliisi-, tällä kertaa sedälle vastasin, että vaimo se ei ainakaan ole, sillä hänellä ei ole partaa. Kuvamuistolle hintaa tuli rikesakon verran eli alle satkun.

Tänään olimme Hyrylän torilla, jossa oli Suvimarkkinat. Aatteen ja tavaran myyjiä oli melko tavalla, mutta ostajia ei ollut tungokseen asti. Kotiseurakuntakin taisi loistaa  poissaolollaan, kuten osa puolueistakin. Tarjottavaakin heillä taisi olla vähemmän kuin ennen. Se saattaa nimittäin mennä niin, että vaalien läheisyydessä soppaa riittää kaikille koko ajan, mutta vaalikauden keskellä ei muille kuin hätäisimmille. Joten ostimme riihikuivalla rahalla muikkuja, kasviksia ja perunoita. Oli hyvää ja ei jäänyt kiitollisuuden tai muunkaan velkaa kenellekään aatteen tarjoajalle.

Telkät Jokilaaksossa

päivis: Viime keväänä Pikkulammella kävi melkoinen kuhina, mutta tänä keväänä on ollut selvästi hiljaisempaa. Samat lajit ovat kuitenkin viihtyneet Jokilaaksossa: sorsat ja telkät. Olimme myös tunnistavinamme aikaisemmin tavin. Sorsat hämmästyttivät viime vuonna syömällä pähkinöitä, tänä keväänä niille ovat maistuneet auringonkukan siement.

Lammen rannoille on laitettu kaikkiaan kolme telkän pönttöä. Kaksi niistä on Pikkulammen rannalla ja kolmas Jokilammella. Tänään näimme ensimmäisen kerran, että ainakin yksi pöntöistä kiinnostaa telkkää. Tai pöntöllä oli suorastaan ruuhkaa. Samanaikaisesti jopa kolme telkkää pörräsi pöntön kimpussa. Mietimme, että minkähänlaisen asuntolan ne sinne aikovat perustaa. Toinen Pikkulammen pöntöistä, Rabbitislandin rannalle laitettu, ei sen sijaan taida saada asukkaita. Mutta aika näyttää.

Pikkulammella oli iltauutisten aikaan hiljaista. Aamupäivällä oikeassa
reunassa koivussa näkyvällä telkän pöntöllä oli suorastaan ruuhkaa.

Kävin tänään ensimmäistä kertaa uimassa Jokilammessa. Aamulla vesi oli 14-asteista ja illalla mittari näytti 16 astetta. Tyntui kylmältä.

Joutsenet, joita on ainakin kaksi, ovat vielä viipyilleet Jokilammella. Jos viime keväinen toistuu, ne lähtevät kesäksi jonnekin muualle. Jos ne olisivat pesintäikäisiä (onkohan tuo termi edes oikea?), niiden kai kuuluisi olla jo jossain hautomassa. Ehkä joutsenemme ovat vielä nuoria tai sitten niillä nyt viimein on pesä jossain Jokilammen rannalla. Ne ovat komeita lintuja, mutta ääni on kyllä uskomattoman karu.

Kurkia emme ole tänä keväänä nähneet. Se on sääli, sillä nekin ovat vähintään yhtä hienoja otuksia kuin joutsenet. Mutta ehkä nekin vielä ennättävät ilmestyä iloksemme, vaikka niiden elämäntehtävä kai kuitenkin on jotain muuta kuin meidän ilahduttamisemme.

Mielensä pahoittajat

jormas. Kun Eero Lehti myi lehtensä, siinä mukana Keski-Uusimaan, tuli minustakin jälleen lehden tilaaja. Tai oikeastaan sen tilasi yhdistyksemme virtuaalitoimiston hoitaja, virtuaalihenkilö Soini Strandén. Joten aviisia tulee nyt luettua joka aamu, kun sen olemme laatikosta, lähes 400 metrin päästä Niilo-koiran kanssa hakeneet. Lähemmäs ei lehteä ilman eri korvausta saa. Mutta  hyvä näin, sillä mukavahan Satakielipuiston ohi on mennen tullen tallustella. Ja katsella milloin rouva Västäräkki saa tolpan päästä poikasensa ruokintavaiheeseen.

Eilisen päivän lehdessä oli mielensä pahoittanut käytöstapojen peräänkuuluttaja, jonka närkästyksen aihe oli työpaikka- ja vanhusten ruokalassa asioinut paljasjalkainen nainen. Mielensä pahoittanut kyselee oikein lehden kautta, onko paljasjalkaisuus vanhustenruokalassa junttimaisuutta vai korrektia käytöstä.
Ajattelin, että murheensa kullakin ja aiheesta kirjoitan blogiin, sillä mieleen tuli kaiken maailman kylpylät ynnä uimarannat ravintoloineen, joissa lienee luonnollista kulkea paljain jaloin.

Ja kun on tullut kierrettyä muutakin kuin tahkoa (ja sitäkin vain, kun isä pakotti), niin tuumin käytäntöjä isossa maailmassa. Että kun en päässyt farkkutakissa Monte Carlon kasinolle, mutta pääsin Syltin saarella vastaavaan paikkaan kyseinen takki päällä. Niin olinko juntti Monacossa, mutta en ollut sitä Syltin saarella vai oliko Syltin saaren henkilökunta juntteja.

Tai onko juntti Keskarin mielensä pahoittaja, kun vaivaa päätään moisella asialla, sillä hän peräänkuuluttaa pukeutumissääntöjä aivan väärässä paikassa,. Näin siksi. että maastamme löytyy pilvin pimein aamiaspaikkoja, jonne ei ole suotavaa mennä edes ilman pikkutakkia.

Minulle tuli kirjoituksen jälkeen mielikuvan Tarjoustalon kemssuosastolta tai vastaavasta paikasta korunsa hakenut nainen, joka ei ole edes nousukas. Mielikuvassani hän menee Tallinnan vaatimattomimpaan piraattimyymälään peräänkuuluttamaan palvelua. Se on väärä paikka pyytää palvelua piraattikoruilla hienostellen. Mutta palvelua voi toki saada missä vaan. Varmimmin ehkä pukeutumiskoodeineen, kun kaivaa lämiskäänsä ja hipsii Tallinnassa Stockmannille tai vieläkin tasokkaampaan paikkaan. Voin melkein luvata, että ei tule tavaratalon à la carte aamiaisella monikaan vastaan paljain jaloin.

Pää ei kuitenkaan ole sekaisin hulluruohosta

päivis: jormas kirjoitti, että sama pää kesät talvet. Itse koin eilen, että pää oli vähän sekaisin, vaikka en mitään sitä edistävää ollut nauttinutkaan. En edes ole syönyt Rainbow´n pakastekasviksia, vaikka ne kuvan perusteella näyttävätkin olevan juuri sellaisia, joista pitäisin.

Pakasteet ovat helppoa ruokaa ja ruoan lisuketta,
mutta on aika pelottavaa, ettei kuitenkaan voi
luottaa siihen, että pussissa on sitä, mitä luvataan.

Sen, että pää on kuitenkin ollut sekaisin, kertoo muun muassa se, etten ollenkaan muistanut eilen blogivuoroani. Ei käynyt edes pienessä mielessäni.

S-kaupassa myytävien pakastekasvisten joukkoon oli joutunut vahingossa myrkyllisiä hulluruohon siemenkotia ja siitä sitten saatiin päivän ykkösuutinen. Googletin kasvin ja sehän on oikein kaunis. Tai sillä on kaunis valkoinen kukka. Niitä on kuulemma eteläisessä Suomessakin ja nyt voikin epäillä, että Niilo, meidän koira joka välillä luulee olevansa lammas, on syönyt hulluruohoa. Sen verran senkin pää tuntuu toisinaan olevan sekaisin. Muun muassa eilen illalla.

Seikkailumieliset ehkä etsivät hulluruohon käsiinsä ja testaavat sen tehoa. Sen verran harhoja aiheuttavaksi sen vaikutuksen kuvaili yksi sairaalahoitoon joutuneista, että takuuvarmasti siihen ainakin jotkut huumehörhöt tarttuvat. Aineen muut haittavaikutukset helposti saattavat unohtua, kun ensisijaisesti haetaan mahdollisuutta saada pää sekaisin. Ja vielä luonto tarjoaa sen aivan ilmaiseksi.

Pakasteet veivät varmasti kärjen päivän toiselta uutiselta, joka kyllä alkaa jo olla vanha eli Tukholman mellakoilta. Työhöni liittyen seuraan vähän lehtikirjoitteluja ja sitä kautta pääsin huomaamaan, että aihe on kirvoittanut laajan keskustelun netissä. Bloggaajat kirjoittelevat ja toiset kommentoivat. Kirjoitusten mukaan mitta alkaa olla täysi. Riehujat eivät saa sympatiaa, eivätkä edes ymmärrystä. Eivät kyllä minultakaan. Viattomien ihmisten hengenlähtö alkaa tuota vauhtia olla lähellä, eikä rakennusten ja autojen polttaminen tai palomiesten, poliisien ja ensihoitajienkaan kivittäminen tunnu oikein järkitouhulta.

Suomessa taas hyssytellään, että ei tätä meillä voi tapahtua, koska "niitä on niin vähän". Siis maahanmuuttajia.

Sama pää kesät talvet

jormas: Tänään tein nykyiselle työnantajalle ensimmäisen etätyöpäivän. Aiheena oli oman työn jatkohakemus ARAan.
Piti tehdä varsinainen hankehakemus ja hankesuunnitelma. Sainkin parin tunnin puurtamisen johdosta mielestäni oivallisen hankehakemuksen ja siirryin tekemään kymmensivuista hankesuunnitelmaa. Ja sain senkin valmiiksi. Ja tallensin hankehakemuksen päälle, joten parin tunnin työ meni taivaan tuuliin tai bittiavaruuteen. On lievä ilmaisu sanoa, että harmitti. Otti nimittäin aivan tavattomasti kupoliin.

Aika ei riittänyt tehdä hakemusta uudelleen, joten huomenna jatketaan. Nimittäin päivään mahtui myös yhden pääkaupunkiseudun järjestön palaveri.
Järjestö tuottaa aivan oivallisella tavalla naisille päihteetöntä asumista kodinomaisessa yhteisössä. Mutta tilat ovat auttamattomasti jääneet ajasta jälkeen, joten uudet on löydettävä tai tehtävä, muuten hukka tai mikä lie perii koko toiminnan. Joten jos joku tietää jollakin pääkaupunkiseudun kunnalla olevan tarvetta päihteettömään naisten asumisyksikköön, niin rohkeasti vaan yhteyttä minuun.

Säkkijärven polkka ja vapaaehtoistyö

päivis: Sosiaalikontin radiossa soi äsken Säkkijärven polkka ja se jäi soimaan myös päässäni. Tai oikeammin mieleeni jäi pyörimään kuviteltu pari, joka tanssi vimmatusti polkkaa. Polkka on varmasti yksi vaikeimmista paritasseista. Tai jos ei ole vaikein, niin ainakin se vaatii hyvää kuntoa, jotta tanssijat pysyisivät oikeassa vauhdissa. Taitavaa polkan tanssia on hieno katsoa.

Viipurinlahden rannalla sijaitseva Säkkijärvi jäi sodan jälkeen Neuvostoliitolle lähes kokonaisuudessaan. Pieni osa siitä säilyi rajan tällä puolella. En tiedä, minkä verran Säkkijärvellä taisteltiin, mutta monessa entisessä Suomen kunnassa kuitenkin kävi niin ja siinä tiimellyksessä suomalaisia sotilaita jäi kadoksiin. Jos joku onkin myöhemmin löytynyt elävänä sotavankeuden jälkimainingeissa, melkoinen joukko tapasi kohtalonsa myöhemmin Neuvostoliiton omistukseen siirtyneellä maaperällä.

Suomalaisia sodan uhreja on viime vuosikymmeninä etsitty sotatantereilta ja viimeksi eilen heitä siunattiin kotimaan multiin. Osittain sankarivainajien löytyminen on ollut myös venäläisten ansiota, sillä he ovat välittäneet tietoa paikoista, joista kaatuneita saattaa löytyä. Vastaavasti myös venäläisiä sotilaita luulisi jääneen Suomen puolelle. Joitain venäläisten hautapaikkoja olen nähnytkin. Jos asiaa uutisoitiinkin, niin ainakin minulta meni ohi, ovatko myös venäläiset tehneet etsintöjä Suomessa omia sankarivainajiaan löytääkseen.

Sankarivainajia on etsitty vapaaehtoisvoimin. Siitä tuli mieleeni, että loppujen lopuksi vapaaehtoistyötä on kovin monenlaista. Yleensähän tulee ensimmäisenä mieleen, että vapaaehtoistyötä tehdään jonkun elävän ihmisen hyväksi. Tässä tapauksessa kuitenkin vainajan, mutta uutisissa esitettyjen haastattelun pätkien perusteella voi ajatella, että apua tässä ovat saaneet myös elossa olevat sukulaiset. Tippa silmässä ihmiset, jotka ikänsä puolesta eivät koskaan ole edes nähneet sodassa kadonnutta sukulaistaan, osallistuivat hautajaistilaisuuteen. Joukkohautajaiset saattoivat tietysti olla muutenkin varsin tunteikkaat arvokkaine menoineen.

Vapaaehtoistyötä on siis monenlaista. Venäjän puolella tehtävästä vapaaehtoistyöstä tulee sankarivainajien etsinnän lisäksi mieleen ainakin entisten suomalaisten hautausmaiden kunnostaminen ja kirkkojen ja luostareiden jälleenrakentaminen. Katulapsityöstä puhumattakaan.

Jokilaakson elämää

Keskeneräinen lintukoto ilman asukkaita

jormas: Monessa paikassa ovat käytännössä ihmiset enemmistö, jos mukaan ei lasketa kirppuja, luteita, täitä Irwinin laulua mukaillen eikä muutakaan pieneliöstön tapaista elämää.

Vaan Jokilaaksossa moni asia on toisin. Siellä ovat ihmiset vähemmistö. vaikka mukaan ei laskettaisi mitään peuraa tai kaurista pienempää. Jokilaaksossa nimittäin elämää riittää ilman ihmisiäkin.
Päivis osasta kirjoitti, mutta onhan täällä paljon muutakin ja menee aikansa, että kaikkea tapahtuvaa oppii edes havaitsemaan.

Viime kesänä esimerkiksi Wärttinän jengi oli tehnut muutto- ynnä muille linnuille uusia koteja pilvin pimein. Niitä porukka sitten ripusteli puihin. Tänä keväänä olen vilkuillut uusien kotien suuntaan, joita onkin siellä täällä varmasti parikymmentä. Lähes kaikissa lienee asukkaat, vaikka en niitä ole juuri havainnut. Mutta havaitsen kyllä, jos jään seuraamaan tarkemmin jonkun pöntön elämää.

Aivan oma lukunsa on Soiniitynsillan toisella puolella, tien vieressä, parin sadan metrin matkalla oleva pajukko. Olemme ristineet sen Satakielipuistoksi. Kun aamulla haen osaomistuskoira Niilon kanssa päivän lehdet, on sirkutus melkoinen ja laulun taso myös. Siinä kalpenisi euroviisuedustajamme äänineen, jonka kalpenemiseen ei tosin taídettu tarvita kuin tulosten julkaisu.

Uusia asukkaita on Jokilaaksoon tullut joka vuosi lisää tai en ainakaan en ole niitä aiemmin huomannut. Uskon myös eläinmaailmassa olevan tragedioita yhtä laillä kuin ihmismaailmassakin. Eläinongelmista eivät kaikki välitä. Tosin eiväthän kaikkia liikuta ihmisongelmatkaan.

Tänään aamulla huomasin esimerkiksi sammakon, joka tavalla tai toisella oli onnistunut pääsemään sadevesiastiaan. Sieltä se ei päässyt ylös ilman apua, joten tuonelan ovet kolkuttelivat pikku sammakolle. Nostin sen ylös ja koska itse en tarvitse uutta unelmien prinsessaa eikä toivon mukaan päiviskään vastaavasti prinssiä, jätin sammakon suutelemisen osaomistuskoira Niilon tehtäväksi, sillä se jos mikä  tarvitsisi unelmien koiraprinsessan. Mutta Niilon monesta suutelusta ja pususta huolimatta, ei sammakosta kuoriutunut Niilolle prinsessaan, joten se sai matkata Pikkulammen veteen etsimään omaa Saku tai Saara Sammakkoaan.


Valmis lintukoto ja sen rouva tärkeässä työssään.

Soiniityntien sillan kohdalla on vedessä sähkötolpan tynkä, jossa on muun muassa taulukko ja yksi Tuusulanjoen virallisista veden korkeuden mittauspaikoista.

Nyt se on saanut uutta käyttöä, sillä västäräkkipariskunta on perustanut siihen kodin. Rouvalle toivon poutapäiviä haudonnan ajaksi ja poikasillekin, kunnes pääsevät lentoon, jonka senkin on onnistuttava laakista, sillä vettä on joka puolella ja veikkaan, että västäräkeillä ei uimataitoa ole vesilintujen lailla, joita niitäkin on maisemissa montaa lajia.

Västäräkkipariskunnan kodissa ei nimittäin ole kattoa lainkaan, ja se saattaa olla kokolinnulle huono valinta. Maisemat veden rannalla ovat kuitenkin upeat, mutta se jäänee arvoitukseksi ovatko molemmat puolisot osallistuneen kodin valintaan vai onko rouva saanut tahtonsa läpi?

Jokilaakson Kanikonttori

päivis: Kotiin palattessa melkein kolme viikkoa sitten oli pieni huoli, ovatko kanit enää Jokilaaksossa vai onko kettu, supi tai muu peto vienyt ne tai ovat muuten vain ottaneet jalat alleen. Nehän ovat vapaita kaneja.

Vähitelleen kaneja ilmestyi pihaan. Alkuun kaksi ja sitten kolmas. Ne kaikki ovat olleet ruskeita kaneja. Harmittelimme Harmikseksi-kutsumamme harmaan kanin puuttumista, kunnes sekin ilmaantui maisemiin. Vähitelleen se on lisännyt käyntejään pihapiirissä, mutta selvästikään se ei kuulu kolmen kanin porukkaan, joka usein liikkuu yhdessä.

Kanit ovat houkuttaneet pihaan myös jäniksen, joka on käynyt tähyilemässä ehkä puolisoa tai lyhyempiaikaista seuraa itselleen. Kadoksiin joutunut Ykkönenhän näkyi vuosi sitten kesällä viihtyvän hämmästyttävän hyvin jäniksen kanssa.

Jostain syystä kanit makailevat mielellään soratiellä. Tässä
yhden Ruskiksen lepohetki Jokilaakson pihamaalla.

Kaneilla on varmaan pesimispuuhat mielessä. Yhtenä päivänä yllätin yhden niistä suu täynnä heinää. Se oli ilmeisesti käynyt hamuamasta suunsa täyteen heinäpaalin heinää ja jähmettyi paikalleen, kun kuljin aivan sen vierestä.

Kanien lisäksi täällä on taas entiseen malliin monia lintuja. Uusin tulokas, tosin ei aivan meidän tiluksillamme, on fasaani. Mielestäni on kuitenkin vain ajan kysymys, milloin se tai ne keksivät tulla sillan yli tänne Jokilaakson puolelle. Pari joutsenta on viettänyt aikaa Jokilammella, mutta tuskin ne nytkään pesivät siellä. Katoavat varmaan muihin maisemiin, kuten vuosi sitten.

Virtuaalihenkilö Soini Strandén

jormas: Minä en paljon huolta kanna kuinka lainsuojaton vapaaehtoistyöntekijä on Elämän tähden ry:n virtuaalitoimiston hoitaja Soini Strandén.
Mielestäni on vaan linjakasta, että virtuaalitoimistoa hoitaa virtuaalihenkilö. Vähän samaan tapaan kuin Rovion Angry Birds, josta vielä tavalla tai toisella tulee Merikonttikotien kummi tai peräti asukas. Tämä tosin on vain valistunut veikkaus, josta vihaiset linnut tai heidän luojansa eivät tiedä mitään.

Kaniinimäyräkoira Vihtorikin nauttii laadukkaasta elämästä

Eilen tosieen täytin 63 vuotta, joka samalla oli viimeinen työpäiväni Sininauhasäätiössä. Hieman hämmästelin itsessäni sitä, että mieli ei ollut lainkaan haikea. Toisaalta  viiden vuoden osa-aikaeläkejaksoni aikana olin ehtinyt monet kerrat surra sitä, miksi ja miten elämäntyöstäni ja kutsumuksestani tuli vain palkkatyö, josta puuttui into ja intomielisyys.
Sitä kuitenkaan en aio isommin surra, sillä uskon, että tulevaisuudessa on monta tartuntapintaa Sininauhasäätiöön. Toivon mukaan niihin mahtuu myös yhdessä toteutettavaa, myönteistä tekemistä.

Tällä hetkellä kuitenkin painan täysillä Järvenpään ja ennen kaikkea kyseisen kaupungin asukkaiden hyväksi. Kun suhteita ja verkostoa on tullut luotua yli kolmekymmentä vuotta, niin jo neljässä päivässä olen huomannut, että Järvenpään lisäksi esimerkiksi ympäristökunnissa olisi paljon tarvetta Sininauhan kaltaiselle toimijalle. Tässä voisin paljonkin jeesata, mutta ehkä on syytä pölyn laskeutua.
Kuitenkin muistaen, että pallo pitää päällään paljon muitakin toimijoita, joten jos jollakin on innostusta ja halua tuottaa ylipäätään elämän laatua parantavia palveluita ihmisille tai eläimille, niin jeesaan kyllä, kun vaan otatte yhteyttä.

Soini Strandén

päivis: Jorman sukunimi on myös miehen etunimi. Siitä Jorma keksi, että luodaan virtuaalihenkilö nimeltä Soini Strandén. Niin pitkällä emme sentään asian kanssa ole, että virtuaalihenkilölle olisi saatu aikaiseksi myös henkilötunnus, mutta ehkä ihan niin tosissaan tällaisessa asiassa ei pidäkään olla.

Facebookissa olemme jo olleet yhdistelmällä jormas päivis Soini Strandén. Ehkä virtuaalihenkilön synnyttäminenkin juontui jotenkin tuosta Facebookin nimiyhdistelmästä.

Virtuaalihenkilölle on hankittu käyntikortteja, joista kyllä selviää, että kyseessä on kaksi henkilöä: siinä on meidän molempien puhelinnumerot. Virtuaalihenkilö on myös tilannut Keski-Uusimaa-lehden. Jos erehdyn miettimään, onko se jotenkin laitonta, karistan ajatuksen mielestäni muistamalla, että tärkeintä kai on, että tilausmaksu on maksettu.

Virtuaalihenkilöä ei vielä tuossa tilanteessa oltu synnytetty. Vailla nimeä
olivat varmaan myös nämä Malesian Penangin saaren kulkukoirat.

Nimet ovat mielenkiintoisia. Jokainen (tai ainakin lähes) on saanut nimensä vanhemmiltaan, sukunimeä myöten. Toisaalta joskus pappikin saattoi mokailla. Mummuni siskosta piti tulla Saima Salonen, mutta pappi kuuli kai huonosti ja kirjasi kastetodistukseen tyttöselle nimen Saima Salome Salonen. Vaari puolestaan kastettiin Viljoksi, en tiedä pitikö tehdä niin. Vaari tunnettiin kuitenkin Vilhona ja vanhoilla päivillään hän muutatti nimensä virallisestikin Vilhoksi.

Kun en tiedä, onko asia yksityinen vai yleisesti tiedossa, en sano, minkä sukunimen kuulin aivan äskettäin olevan ainutlaatuinen. Sukunimi syntyi siksi, että henkilöllä oli samalla paikkakunnalla etu- ja sukunimi -kaima. Se aiheutti hankaluuksia. Hieman ennen avioitumistaan kyseinen mieshenkilö päätti vaihtaa nimensä ja teki sen sotaveteraani-isänsä kunniaksi. Nimeen tuli tietyllä tavalla sekä isän etu- että sukunimi.

Itse vihasin lapsena toista etunimeäni, joka on Kristiina. Viha johtui siitä, että samassa koulussa oli Kristiina-niminen tyttö, jota ei ehkä uskallettu kiusata, mutta jolle ainakin salaa naureskeltiin. Lasten suussa nimi vielä taipui Risutiinaksi. Kuvittelin kai nimen kautta samaistuvani häneen ja saavani saman kohtelun.

Nimistä voisi kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Joskus mietin, miksi jotkut paikan tai kadun nimet ovat niin kamalia. Miksi ihmiset antavat rumia nimiä. Ainakin nykyään katunimistöä voivat kai olla päättämässä kunnalliset luottamushenkilöt. Mikä lie nimilautakunta se onkaan. Aika mielikuvituksetonta on myös laittaa lähikaduille nimiä, joiden alkuosa on tismalleen sama. Asuin joskus Visalantiellä ja naapurikatu oli Visalankuja. Vastaavia, sekaannuksia aiheuttavia esimerkkejä Suomesta löytyy varmaan pilvin pimein.

Suur-Helsingin Valkonauha

jormas: Eilen tein uuden aluevaltauksen, sillä olin Suur-Helsingin Valkonauhan vuosikokouksessa kutsuttuna. Ensin minut hyväksyttiin kannatusjäseneksi, sillä varsinaiseksi jäseneksi eivät miehet edes pääse. Hyvä niin. Mutta hallitukseen pääsee, joten lienen sen yhdistyksen historian ensimmäinen mies hallituksessa. Olen siitä hyvin otettu.
Mutta on siihen syynsäkin. Yhdistys ylläpitää kodinomaista, kymmenpaikkaista, lähinnä päihdetaustaisten naisten yhteisöä, Liisan kotia, Pakilassa. Se on tiloiltaan kyseiseen käyttötarkoitukseen aikansa elänyt, sillä kaikilla ei ole eden omia huoneita. Paikka on kuitenkin hyvähenkisenä ja kodinomaisena ollut tarpeellinen. Talous on hyvin tiukalla, mutta silti uudet tilat pitäisi tavalla tai toisella saada. Joten siinä riittää haastetta kerrakseen.

Kuten kuvasta näkyy, on Sorvari kuljettanut
yhtä jos toistakin jonkun vuoden

Tänään oli Järvenpään kaupungilla kolmas työpäiväni ja on todella mukava olla sykkeessä mukana, joten sykettä on monella rintamalla.
Tänään saimme myös järjestymään Merikonttikotien kuljetuksen Vihdistä Hyvinkään asuntomessuille niin sanottuna satsauksena tulevaisuuteen.
Tätä termiä käytti kuljetuksen toteuttaja ja sponsoroija http://www.kuljetusliikesorvari.fi/, josta kyseiselle lafkalle iso kiitos.
Vaikka olemmekin pieni pakertaja, on suhteita ja verkostoja senkin edestä, joten järjestetään kyseiselle kuljetusyritykselle hommia tavalla tai toisella.

Tulee kesä, Asuntomessut ja Duokoti

päivis: Ainakin kolmea asiaa kannattaa nyt odottaa. Tai kesää ei oikeastaan viitsisi odottaa, sillä kevättäkin voisi viettää vaikka kuinka pitkään. Kesällä maisema ei muutu läheskään samalla tavalla kuin keväällä. Nytkin muutamassa päivässä paljaat lehtipuut saivat vihreän värin ja sen myötä koko tienoo vaihtoi väriä. Maistoin tänään koivunlehteä. C-vitamiinimäärä oli varmaan ihan kiitettävä. Lehti ei vain ole kovin maukas, joten ei niitä montaa viitsi kerralla syödä. Joskus kyllä keksin laittaa tuoreita lehtiä ruoan sekaan.

Nyt on valkovuokkojen aika. Vähintään yhtä mieluisa kevään
tunnusmerkki on tuomen tuoksu. Se tulee odottamattakin.

Asuntomessut on seuraava asia, jota odotellaan. Ehkä kohta on alettava pitää peukkuja pystyssä, että kaikki on messuihin mennessä valmista. Toivossa eletään. Moni asia on vielä ratkaisematta. Esimerkiksi messujen aikaista sisustusta ei ole vielä lyöty lukkoon. Olen puhunut viitteellisestä sisustuksesta, mikä voi silloin tarkoittaa mitä vaan. Minusta riittää, jos messuvieraat saavat jonkinlaisen käsityksen, että Duokoti voi kätkeä seiniensä sisälle kaiken sen, mitä muissakin kodeissa on. Paitsi sauna sieltä tietysti puuttuu.

Voi olla, että Asuntomessujen aika heinäkuun puolivälistä elokuun 11. päivään voi tuntua pieneltä ikuisuudelta, kun Duokodin siirto Jokilaaksoon alkaa poltella mieltä. Sitä se tekee kyllä jo nyt. Välillä on pihassa isketty keppejä maahan ja on yritetty miettiä, mikä olisi rakennuksen oikea suunta esimerkiksi ikkunoista avautuvia maisemia ajatellen. Edelleen joudumme muuten vastailemaan kysymykseen, että "tuleeko siihen konttikotiin ikkunoita".

Duokodin pitkät seinät maalataan uudelleen, sillä paikkamaalaus on tehnyt seinistä laikukkaat. Käytetty sininen ei ole ihan merikontin sininen. Päätyovia ei ole tarvinnut paikkailla ja ne saavatkin jäädä kaikkine kyltteineen, koodeineen ja lukituksineen alkuperäisiksi. Tarkoitus on, että merikonttikoti saa näyttää kontilta. Sisäpuoleltahan se on kuten mikä tahansa rakennus, kontin metalliseiniä ei mihinkään kohtaan ole voitu jättää näkyviin.

Kaksijalkaisia sikoja

jormas: Tuusulan Myllykylän Jokilaakson maisemiin pesiytyy edelleen sikoja. Pääosin ne kulkevat autolla, vaikka heidän älyllään ei maailmankatsomus riitä kotipihaa pitemmälle.
Nimittäin yksi tällainen possu oli viikonlopun aikana tuonut Soiniityntien sillan kupeeseen peräkärrykuormallisen käytöstä postamiaan sisäovia. Moinen urho oletattavasti sitten vaimoväelle ja lapsille rintaa röysistelleen elvistellee kuinka isi tekee remonttia, että ottakaa mallia, kyllä isi osaa. Kertomatta jää, että on maa missä päin Suomea hyvänsä, sen omistaa joku, jonne ei pitäisi ilman lupaa tulla  roskan roskaa.

Kerran onnistuin Jokilaaksosta  jäljittämään tällaisen tyypin tai oikeammin hänen kasvattamansa pikkupossun, joka oli juuri saanut ajokortin. Kyseisen roskaläjän omistaja löytyi sangen hienosta omakotitalosta Vantaan puolelta. Pihassa oli uima-altaat ja kaikki, mutta  ei onneksi ketään kotona, kun roudasin itseni pihaan ulko-oven taakse, sillä saattaa olla, etten olisi edes yrittänyt hillitä itseäni.



Kotiporsaan kasa

Puhelimella sain sitten Vantaan isukin kiinni, joka kertoi antaneensa pojalleen rahat kaatopaikkamaksuihin ja niin edelleen.
Totta tai tarua, mutta sanoin, että herralla on kasvattamansa pikkupossun kanssa tasan vuorokausi aikaa hakea roinat pois, sillä sen jälkeen kippaan ne pihalla olevaan uima-altaaseen ja teen ympäristörikoksesta vielä ilmoituksen päälle.
Ja kas, kun vuorokausi oli kulunut, niin kamat olivat kadonneet tontiltamme ja mukana taisi mennä meidänkin roskakasamme.

Vaan tämä vastuullinen oven vaihtaja saattaa  livahtaa kuin koira veräjästä, ellei tätä kirjoitusta satu lukemaan joku Myllykylän aktiivi naaapurimme, joka olisi nähnyt tekemisen touhussa kyseisen ympäristöpossun.

On jotenkin irvokasta, kun katselin ja osallistuinkin ympäristön siivoustalkoisiin, jossa siistimme muun muassa naapureiden kanssa kilometritolkulla tien pientareita, niin sitten yksi  tai kaksi vintiötä ajattelee, että maailma ja siisteydestä huolehtiminen loppuu heidän osaltaan siihen, kun kotipiha on siistinä ja omat törkyt saa kipata vaikkapa naapuri riesaksi.
Kun tästä vielä innostun, hankin elämäni piristeeksi riistakameran sillan portin lähikoivuihin ja alan tosissani jahtaamaan näitä, joita voi sian lisäksi sanoa vaikkapa paskiaisiksi.

Mainettaan parempi Niilo

päivis: Niiloa tulee usein moitiskeltua sen huonosta käytöksestä. Milloin se räksyttää vastaan tuleville koirille, milloin ihmisille. Usein se näyttää pitävän vähän joka paikkaa omana reviirinään, jonne muilla ei ole sen mielestä asiaa.

Tänä viikonloppuna Niilo on kuitenkin käyttäytynyt mallikelpoisesti. Ensin kävimme sen kanssa kylillä Jyväskylässä, jossa sen käytöstä voisi kuvailla vähintään vieraskoreaksi. Asiaan kuuluvan paikkojen tutkimisen jälkeen se katosi ja löytyi lopulta yhden makuuhuoneen perimmäisestä nurkasta nukkumasta.

Niilo ja kaksi kukkoa.

Tänään Niilolle oli tarjolla jymy-yllätys, kun se pääsi Mäntsälässä kolmen paimenkoirarotuisen koiran kanssa valtaisan suureen, aidattuun pihaan juoksentelemaan aivan irrallaan. Sen riemastus oikein paistoi siitä. Aidan sisällä oli myös pieni kanatarha kanoineen ja kaksine kukkoineen. Niistä se ei piitannut alkuinnostuksessaan lainkaan. Mutta myöhemmin sen mielestä kanatarhan asukkaat olivat tosi mielenkiintoisia. Se malttoi kuitenkin mielensä ja katseli siipikarjaa hyvin hillitysti verkkoaidan takaa.

Niilo kävi myös sisällä talossa, jossa se tapasi kissan. Kissa oli koiriin tottunut, mutta eipä Niilokaan vähästä hätkähtänyt. Kissa kiinnosti sitä ja ne olivat jopa hetken nenät vastakkain, mutta tapaaminen oli pian ohi, kun Niilon piti päästä taas pihalle juoksentelemaan. Vain sen aikaa se käyttäytyi huonosti, ymmärrettävästi, kun se laitettiin remmiin aitauksen ulkopuolelle, jotta kuuden viikon ikäiset koiranpennut pääsivät tepastelemaan pihamaalle.

Niilolla ei ole ollut lapsikontakteja, vaikka se on jo 2,5-vuotias. Siksi oli todella mukava huomata, että kaksi alle kouluikäistä lastakin se kohtasi tai lähinnä jätti lähes huomiotta, ikään kuin se tapaisi lapsia päivittäin. Yleensähän Niilo räksyttää remmissä ollessaan lasten lisäksi kaikille, ehkä sen mielestä vähän erilaisilta näyttäville ihmisille. Koirassa voisi sanoa olevan jopa hieman rasistin vikaa.

Kesä tulee ja me olemme valmiit

jormas: Blogisivullemme on ilmestynyt, kuten ehkä jotkut ovat huomanneet virtuaalihenkilö Soini Standénin käyntikortin molemmat puolet. Eilen lisäsin niihin linkit, joita klikkaamalla  pääsee yhdistyksemme kotisivuille. Sielläkin kannattaa ainakin joskus käydä, sillä lisäilemme sinne yhtä jos toistakin, kun sattuu sopivasti hollille.
Nyt framilla on muun muassa nyt kolmekin eri juttua Merikonttikodeista. Niiden valmistuminen etenee tällä hetkellä  oikein hyvää vauhtia, joten Hyvinkään asuntomessuilla ollaan niiden kanssa lähes satavarmasti. Mutta kuljetussponsori tai muu vastaava apu puuttuu edelleen, joten rahasta on melko tiukkaa, jos joudumme maksamaan kyydit eestaas. Se on kuitenkin kolme rekkakuormaa suuntaansa.

Helatorstaita ja sen perässä olevaa viikonloppua olemme viettäneet Laukaan Pitkäniemessä, joka lienee määrätyllä tavalla yksi Suomen kauneimpia paikkoja, jossa on yhdistetty tiivis, urbaani rakentaminen kauniiseen luontoon. Kun anivarhain kuljen niemen kärjessä olevalle suojellulle alueelle, ei kuulu mitään muuta kuin lintujen äänet. Joskus ei niitäkään. Helatorstaille toivoisi juhlavamman muodon, sillä se on Vapahtajamme taivaaseen astumispäivä, joka mahdollisti Hänen kanssaan ristillä roikkuneelle ryövärille, kuten myös muille Häneen uskoville tien iankaikkisuuteen.

Tässä päivis-placen laiturilta näkyvässä
Nurminen-järvessa kävimme uimassa saunan
kera ja ilman veden ollessa hieman yli 10 astetta

Ylihuomenna on maanantai ja ensimmäinen työpäiväni uudella työnantajalla. Kunnallinen työkokemus kokoelmistani vielä puuttuikin, joten siltäkin osin on mukava mennä Järvenpäähän töihin. Sininauhasäätiön hommissa tuli pidettyä tiiviisti milloin minkäkinlaista yhteyttä kyseiseen kaupunkiin ja sen omistamaan, yli kahdentuhannen asunnon vuokrataloyhtiöön, jonka ansiota osin on tämä työsuhde.

Silti olisi ollut hienoa, jos yhteys kyseiseen kaupunkiin olisi säilynyt myös Sininauhasäätiön kautta tai muodossa, sillä kuntaliitoksen myötä saattaa käydä niin, että tulevaisuudessa Järvenpää on valtakuntamme kolmanneksi suurimman kaupungin keskus.

Sininauhasäätiössä on kuitenkin kohta viiden vuoden ajan puhalteneet uudet tuulet ja ainakin toistaiseksi kasvu on pysähtynyt tai oikeammin pysäytetty. Joku ehkä ajattelee, että on vakauden luomisen aika ja siinä kyllä haastetta riittää joksikin aikaa. Tosin kasvu ja vakaus eivät ole toisiaan poissulkevia, vaan usein päinvastoin. Sinällään harmillista, mutta itsehän tein valinnan, kun halusin luopua toimitusjohtajudesta viisi vuotta sitten. Tarkoitus nimittäin oli tehdä aivan ensiluokkaisen henkilkunnan ja hallituksen kanssa yhdessä Sininauhasäätiöstä valtakuntamme merkittävin tuetun asumisen toimija kuntouttavan työn ja päiväkeskustoiminnan ohella. Sloganimmekin oli: "Tuetun olemisen, tuetun asumisen ja tuetun tekemisen ammattilainen."