Kun mikään ei riitä

Veroja ja sen luonteisia maksuja kerättiin Suomessa vuonna 2024 yhteensä reilut 116 miljardia euroa. Niitä ja pakollisia sosiaaliturvamaksuja keräävät valtio, kunnat ja sosiaaliturvarahastot. Lisäksi Suomessa kerätään Euroopan unionille tilitettäviä rahoja. Kun tämän kaiken jakaa valtakuntamme asukkaiden määrällä, on se liki 20 000 euroa vuosi per lärvi vastasyntyneet mukaan lukien. Jos laskin oikein, siitä voi itse kukin pohtia onko kotimaan väkisin keräämät maksut hintansa väärti. Sillä valtio ei taida laittaa esimerkiksi ropoakaan työeläkkeeni maksamiseen. Vaan ottaa sen sijaan siitäkin arkkuun tai uurnaan saakka rouhevan osan. 

Thaimaalainen verokarhu suomalaisella petankkipelipaikalla

Työeläkemaksu on Suomessa nimittäin  työnantajan ja työntekijän maksama eläketurvan rahoitusmaksu. Joka vuonna 2025 on keskimäärin 24,85 prosenttia palkasta. Työntekijän suora osuus on ikäryhmästä riippuen 7,15 % tai 8,65 %, mutta jostainhan se työnantajakin maksuosuutensa kerää. 

Kun työelämässä ynnäsin maksamani verot kirkollis- ja kunnalliveroineen, pakolliset vakuutusmaksut työeläke- ja sairausvakuutuksineen sekä omaisuus- ja liikennevakuutukset, jäi elämiseen hauskan- ja murheenpitoineen reippaasti alle puolet palkasta, jonka voin kyllä perustellusti katsoa ansainneeni bruttona.

Luulisi, että tässä on kaikkea muuta kuin ystävälliselle verokarhulle yllin kyllin ja liikaakin. Mutta ei. Kun sitten hankin kaupasta jonkun tuotteen tai yrityksestä palvelun, lyö verokarhu ylipitkät, leikkaamattomat kyntensä siihenkin sanoen, että maksapa vielä reipas 25 prosentia arvonlisäveroa. Kun tästä kaikesta tietoisena ja kokeneena sanon autoni öljynvaihtajalle, joka hänkin maksattaa työstään, öljystä, suodattimista ja tiivisteistä maksamansa veron asiakkaallaan, että en tarvitse kuittia, saattaa huollon hinta pudota neljäsosan. 

Vaikka ymmärränkin, että järjestäytynyt yhteiskunta tarvitsee rahaa, en koe pimeän työn ostamisesta syyllisyyttä. Vaan aitoa vahingoniloa, jos ahne karhu apunaan loppupelissä vouti ulosottoineen, jää kerrankin nuolemaan näppejään ilman hunajaa. Sillä vaikka kansanviisaus sanoo, että lypsävää lehmää ei kannata tappaa, ei se koske valtion nallea. Vaan se kaluaa vielä vainajan raadollakin tai tonkii tuhkakasaa perintöveroineen.

Keinokukkulan ensimmäiset mamukasvit

Aikoinaan, yli parikymmentä vuotta sitten hankin Tuusulan Myllykylästä suojättömaata noin 8 hehtaaria. Muodostin sen yhdeksi tilaksi, joka sai nimen Jokilaakso. Pari vuotta sitten yhteiskunta hyväksyi sen hakemuksestamme saman nimiseksi luonnonsuojelualueeksi.

Eämän tähden ry:lle lahjoittamani paikka tuli tavallaan valmiiksi. Nykyisen asun sen keskellä ja kotini pihapiirissä on vain hienosäätöjä ja oikkujen sekä visioiden toteutusta yhdessä luonnon kanssa.

Yksi sellainen on tänä aamuna Keinokukkula nimen saanut, pari metriä korkea nyppylä, johon kuorittiin maata ja vähän muutakin silloisen Matkakotimme pressutallin alta. Sen tarinan päätti menneiden talvien lumet, kuten Pienen Vihreän Talon, eli kasvihuoneemme katonkin. Nykyisin nukun paikalla peräkärryn sisään pystyttämässäni teltassa jonkun kerran kesässä kuunnellen vieressä lammesta toiseen virtaavan puron solinaa. Tilaa on kulkuväelle, joka matkaa vuode mukanaan. On se sitten selässä kannettava teltta tai omilla pyörillä liikkuva. Toki yösija löytyy sängyttäkin reissaavalle, vaikkapa Seitsemän veljeksen vaellusreitin samoilijalle. 

Vieressä oleva, varsin ruma, luontoon soveltumaton jätemaakasa odotti visiota ja toteuttajaa parikymmentä vuotta. Päivä, kaksi sitten kävin veljeni vaimonsa kanssa kauniiksi kunnostamalla läheisteni haudalla. Samoissa puuhissa vastaan käveli ventovieras nainen. Hänellä oli paperikassillinen kevään kukinnat kukkineita, poissiivottuja narsisseja. Joten tervehtimisen lisäksi kysyin mihin viet nyykähtäneitä kukkasipuleja?

Ajattelin, että varmaan viereiseen biojäteastiaan. Mutta ei, vaan hän vastasi: "Kotipihaan ajattelin, mutta kyllä sinä nämä saat. Säästyypä istuttamisen vaiva." Matkalla kotiin mietin, mitä meninkään kysymään ja mitä teen tai minne ne istutan? Näin sai karu Keinokukkula nimensä ja tarkoituksen sekä ensimmäiset luontoon kuulumattomat kasvinsa. Aika näyttää säilyvätkö elossa. Tosin en tiedä kuinka on käynyt puron toisella puolella olevien Sari Rinteen karhunvatukoidenkaan kanssa.

Toisaalta viereisellä nyppylällä, Jokilammen rannalla on keisarinlilja kukkinut monta vuotta kesäisin. En edes tiedä kuinka kauan, sillä meni aikansa ennen kuin löysin mamukukan suomalaisen luonnon kasvillisuuden keskeltä. Mutta en siitä suurtakaan huolta kanna, sillä Jokilaakson lähes ainut kukkula on nyt saanut joutenolon sijaan käyttötarkoituksen. Ehkä se saa kanta-asukkaiksi tulevaisuudessa muitakin luontoon leviämättömiä maahanmuuttajia.

Saako tyhjän pyytämättä?

Voiko tyhjyydessä olla sattumaa? Sitä mietti isäni joskus lauantaisin siemailtuaan tuolin jalan pullolla terästettyä kylmää kahvia.

Tänään on ilman terästystäkin 4931. enemmän tai vähemmän mitäänsanomaton tämän blogialustan kirjoitus. Tarinoista ainakin 1000 on Päiviksen aivojen ja sormenpäiden tuotosta ja paria kolme lukuunottamatta loput omiani. 

Lukukertoja on kaikkiaan toista miljoonaa. Se on merkittävä saavutus ja päivieni sisältö, sillä aivoille on hyväksi käyttää niitä tyhjänpäiväiseenkin ja järjettömään kuin pitää korvien väliä vallan joutilaana telakalla. 

Kun saan päivän tekstin julkaisukuntoon, lisään itse ottamani, keinoälyn tekemän, ilmaisen kuvapankin tai joltain ilman lupaa nyysimäni kuvan tai pari, harvoin enemmän. Sen jälkeen luen tekemäni pari, kolme kertaa. Tsekkaan kuvien asettelun kokoineen ja julkaisen blogisivuilla. Sinne jaksan yhä odottaa myös Päiviksen kirjoituksia, sillä Elämän tähden blogisivut on yhteinen luomuksemme.

Lopuksi linkitän aikaansaannoksen yhdestä kolmeen Facesivuille aiheesta riippuen. Päivän ja yön mittaan luen kirjottamani vielä jonkun kerran läpi. Virheitä korjaillen tai muuten muokkaillen. Jos myöhemmin joku antaa itsekästä mieltäni hivelevän palautteen, puristan viimeisetkin mehut mukavasta palautteesta. Työstän kaiken joka tapauksessa seuraavanakin aamuna, kun hahmottelen uuden päivän kirjoitusannoksen sisältöä. Ja ihmettelen miten eilen tekemääni on yön aikana ilmestynyt uusia kirjoitusvirheitä, joita en ollut aiemmin huomannut. Joskus olen asiasta niin varma, että syytän kämmenenkokoisen laitteen oikolukuohjelmaa tai jotain muuta, joka tekee silmien ollessa suljettuna salaa blogiini virheitä.

Kaikkinensa blogimaailmani aiheen etsimiseen, faktojen tarkistamiseen, tekstin hahmottamiseen, kuvien ottamiseen ja muokkaamiseen, yhdellä sormella kirjoittamiseen, virheiden korjaamiseen sekä hienosäätöön menee elämästäni monta tuntia joka päivä, välillä öisinkin.

En tiedä onko kenenkään elämä tyhjänpäiväinen, vaikka se siltä välillä tuntuu sekä näyttääkin ja tällä pallolla joskus päättyykin. Eikä ehkä mitään saa mukaan. Vai saako? Jos kaikki muuttaakin ainoastaan muotoaan uudeksi osaksi universumin maailmankaikkeutta? Sanokoot uskonnot mitä tahansa, itse en tiedä päättyykö tai katoaako mitään milloinkaan vai tuleeko siitä jotain toista, josta tyhmä ihminen ei tiedä eikä ehkä ole tarkoitettukaan tietämään mitään.

Sanotaan, että tieto lisää tuskaa. Itse ajattelen, että kun tieto loppuu, jäljelle jää usko, josta varmimpana pidän, että ihmisestä on moneksi, muttei luomakunnan kruunuksi eikä älykkäimmäksi otukseksi. Vaikka onkin itsensä tehtävään tyhmyydessään ylentänyt. Mutta ehkä mikään ei ole silti turhaa ja aika näyttää vienkö jotain korvieni väliin, sydämeni syövereihin tai sieluni sopukoihin keräämästä mukanani jonnekin, jossa pääsen vapaaksi myös ajan vankilasta.

The Little Green House

Pieni Vihreä Talo on nimeltään ajan saatossa pienistä kunnostuksista huolimatta hieman ränsistynyt, nykyisin vailla kattoa oleva kasvihuoneemme. Jossain Forssan seudulla saattaa olla saman niminen ihmisille ja ehkä eläimillekin palveluja tarjoava majoitusyrityskin.

Mutta meidän on muovintapaisesta tehty ja tarkoitettu etupäässä kasveille. Sen pitkäaikaisin asukas on vuodesta toiseen viihtyvä ruohosipuli. Katon vei useampana vuonna talven lumet ja mittani tuli täyteen joka keväistä korjaamista. Joten Little Green Housesta tuli enemmän hyötykasvien ympärivuotinen koti ja majatalo. Toki sinne kesäisin änkeää myös kutsumattomia vieraita nokkosista voikukkiin. 

Vuosi sitten sipulit saivat seurakseen nyt oikein hyvinvoivan näköisen karviasmarjapensaan sekä jo yli katonrajan kurkottavat luumupuut. Ulkopuolella jalostettujen kasvien valtakuntaa vartioi pari, toistaiseksi ontuen kasvavaa pensasmustikkaa ja seuraksi muuttanut marjapensas sekä rapalperirypäs.

Yhden seinustan kesäasukkaita ovat perunat, joita syön loppukesästä vesi kielellä oman tai muiden maiden lisukkeiden sekä voin ja sipulisillin tai suutarinlohen kanssa. Yleensä kasvikoti on luovuttanut Päiviksen ja oman lautaseni reunalle vähintään jonkun tomaatin ja kurkun.

Ulkoseunustan vuosittaisista herneistä selkävoiton ottivat viimein pihapiirini puput, joiden yksi perhe taitaa nyt asustaa Merikonttikotini alla. Sen verran pihassa juoksee nyt pikku jänöjä.

Katoton kasvikoti päästää sisään lisäksi enemmän naapuriniityn mehiläisiä. Tekipä yhteen alumiiniseen katto-orteen ampiaisetkin kotinsa, joille kyllä annoin viime kesänä häädön. Myös monenlaisia perhosia sekä muita minulle outoja siipiveikkoja ja -veikottaria käy kylässä useammin. Pienet muurahaisetkin yrittävän asettua taloksi sekä lintuja käy poissaollessani vähintään kuokkavieraina. En tiedä mitä mahtanevat etsiä. Elleivät sitten maahan istuttamiani herneitä.

Pari talvea sitten jänikset söivät niin korkealta minne suut ylsivät 70-vuotislahjaksi saamani omenapuut. Jotka eivät kuitenkaan näköjään kuolleet, vaan villiintyivät. Luumupuihin ja herneisiin ei Roger Rabbit heimoineen pääse enää käsiksi ellen unohda ovea auki.

Kun toistaiseksi olen luopunut rakentamastani kastelujärjetelmästä, on katottomuudesta huolimatta enemmän kastelupuuhista kesän mittaan yhä vihreämmäksi tulevalle kasvihuoneelle asiaakin. Entiseen tapaan istun parhaat päivänsä nähneessä rottinkituolissa kesäisin monet kerrat kasvien valtakunnassa, sillä siellä minut valtaa joku outo rauha ja muutenkin mukava fiilis.

Mennyttä muistellen

Päivää ja kahta yli 13 vuotta sitten minulla oli poikani syntymäpäivä ja surupäivä, sillä silloin oli ensimmäisen vaimoni hautajaiset. Sinne menin kutsulla: "Enhän voi estääkään sinua tulemasta".  Liisan saattomatkasta kirjoitin silloin näin.

Paljon myöhemmin päättyi myös Päiviksen ja minun noin 10-vuotinen taival, joka vei mennessään yhteisen kirjoittamisen. Mutta ennen oli ennen ja päivälleen 13 vuotta sitten Päivis kirjoitti keväästä näin: 

Menneiden aikojen surujen ja ilojen epäsovinnainenkin penkominen on helppoa ja mielenkiintoista. Sillä blogimme etusivun reunassa on Translate/Kääntäjä-linkki, jota klikkaamalla voi tekstin kääntää vaikka kiinan kielelle. Ehkä se näkyy kaikilla laitteilla. Sitten on Tunnisteet-palkki, jota varsinkin Päivis käytti laittamalla sinne kirjoittamastaan avainsanan tai ueammankin. Kolmas on Blogi-arkisto, jossa taitavat olla lähes kaikki kirjoituksemme aivan alkua lukuunottamatta. 

Joskus yön hiljaisuudessa innostun matkaamaan ajassa taaksepäin, klikkailen arkiston kuukaisia ja tunnistesanoja. Nauran ja itken sekä hymyilen ja kyynelehdin eläen elettyä uudelleen. Se on mukavaa, tunteikasta ja opettavaistakin sekä tähän hetkeen tai tulevaisuuteen syvyyttä antavaa.

Vaikka elämä on ainutkertainen, elän sitä uudelleen tavalla ja toisella. Vaikkapa korvien välin muistojen ullakkoa penkomalla. Ehkä siksikin siellä on monenkirjavan muistin erilaiset lokerot ja piilopaikat. On joitakin, jotka toivoisimme voivamme pitää kirkkaina mielessä ja niitä, joita ainakin nuorempana toivoin voivani unohtaa. Mutta aika on kullannut ja kultaa yhä lähes kaikkea muistamisen ja muistelemisen arvoisiksi, vaikka välillä harmittaa sekä sattuukin aika ja monella tavalla.

Kaikki Luojan luoma on elämänkirjani

Oma hohtonsa oli olla 1955 viisivuotias ja oma hohtonsa on olla 2025 seitsemänkymmentäviisivuotias. Siihen mahtuu lähes kaikki Keski-Suomessa, Thaimaassa, Helsingissä ja Hyrylän Korpintiellä sekä Myllykylän Jokilaaksossa. 

Kotini ja ehkä myös loppusijoituspaikkani on Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Toivottavasti Ison tien toiselta puolen naapurista anastamani Ison kiven juurella. Teolle sain myöhemmin Senkkerin kiviainestehtaan siunauksen.

Paikan snadeimmat asukkaat ovat täitä pienempiä. Niistä en näe mitään enkä ketään koskaan tai vain harvoin. Kunhan vaan tiedän olemassa olot.  Minikokoisimmat joiden kanssa en ole päätynyt sopuisaan yhteiseloon, ovat keltaiset muurahaiset, vertani imevät tulevat hyttysäidit sekä punkit, joista en tiedä ovatko ne yksi vai useampi sukupuolisia.

Punkit viettävät eloaan ja asuvat ensikodeissaan esimerkiksi pienissä metsähiirissä, myyrissä ja päästäisissä. Joita vuorostaan vaanivat monet lihansyöjät. Mukaan luettuna jonkun kerran kesässä näyttäytyvä kyykäärme. Sen elämä saattaa vastaavasti päättyä supikoiran tai vaikkapa harharetkillä olevan kylän kotikissan lounaaksi.

Pelkästään kotipiirini eläinten elämien kiertokulusta saisi helposti kokonaisen kirjan minunkin tiedoilla ja mielikuvituksella. Suurimmat Jokilaakson uteliaat ovat hirvet, peurat ja kauriit sekä ilvekset, ketut ynnä muut. Joista osa syö kasviksia ja osa kasvissyöjiä.

Ehkä itse luonnonsuojelualueen suurimpana asukkaana, jos en ota puita huomioon, elän varsin turvallista elämää. Pikaisella vilkaisulla pihapöntön kirjosieppo tai tiainen näyttäisi sekin elävän suht aivoista elämää. Näin ei ole, sillä naapuripuissa vaanivat käpytikat ja oravat kuinka saisi tintin pyöreän, ovettoman kotioven suuremmaksi ja suihin pikkulinnut jo ennen niiden syntymää.

Jokilaakson luonto on eläimille ja kasveille vaaroja täynnä sekä välillä kuolemaksi. Karhunköynnös, elämänlanka eli isokierto elää talven kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kunnes kietoo kesän tullen ja mittaan mesiangervon kuolemansyleilyynsä päättäen kauniin kasvin päivät.

Oikeastaan viime vuosien yksi suuri löytö oli ymmärrys, että monet kukatkin nukkuvat. Pihan voikukistakin näkyy keltaisen värin sijaan kesäöisin vain nuput.

Maitohorsma sen sijaan taitaa valvoa aina ja pärjääkin hieman paremmin himalajan- eli jättibalsamin kanssa, joka kevään torkkujana antaa tasoitusta. Kunnes ne keskellä kesää kilvoittelevat auringonsäteistä kurkotellen valoa yli kahden metrin korkeudessa. Tätä elämän kilpajuoksua seuraan päivien lisäksi myös kesäöisin kävellessäni luonnon keskellä pitkin rantapolkuja aataminasuisena Jokilammille yöuinnille.

Jokilaakso jälleen kerran

Eilen vietin ¾ vyosisataisen elämäni merkkipäivää Jokilaakson luonnon keskellä ilman ihmisseuraa. Sähköisillä välineillä onnitteluja tuli kuitenkin enemmän kuin paperisina kai koko elämän aikana. Mukavaa ja kiitos kaikille tämänkin kautta, sillä vain yksi kaipaamani oli poissa 😥. Oli myös aikaa muistella yhä uudelleen mennyttä aikaa, sillä jokainen pohdinta tuo mukanaan jotain uutta.

Kun aikoja aiemmin vaihdoin osin vanhemmiltani perimällä omaisuudella ja sisarosuudet lunastamalla sekä vaimoni rahoilla syntymäkotini Jokilaakson suojättömaahan, teki verottaja minusta pienviljelijän. Sillä alue oli sen mielestä maatalousmaata, vaikken pienen, vihreän huoneeni ulkopuolella mitään viljelekään. Vähän samaan tapaan kuin eilen kertoi ystäväni Hankasalmelta. Että verottajan mielestä koko navetta muuttuu saunaksi, jos hän rakentaa toiseen päähän saunan. Heh, ajattelin minä. Että mitähän mieltä verokarhu olisi, jos saunassa asuisi sen jälkeen kanat kukkoineen, lampaat pässeineen ja joulua pelkäävä possu?

Niin tai näin, sieluni sai rauhan, kun en vaihtanut vanhempieni rakentamasta kodista osaakaan rahaan. Vaan maahan, jonka puolesta Suomi taisteli. Isäni sotilaana rintamalla ja rauhan aikana armeijassa Hyrylässä sekä Santahaminassa. Äitini vastaavasti lottana ortodoksikirkon tapulissa viholliskoneita tähystäen ja vuosia myyden ruokaa Elannoissa. 

Jokilaaksossa oli luvat neljälle omakotitalolle, joista ainoatakaan en käyttänyt. Siinä meni paljon rahaa niin sanotusti taivaan tuuliin. Mutta Jokilaakso säilyi kokonaisena, jonka tarkoituksen aika jalosti. Koin, että vanhempieni tahtoa kunnioittaen, sillä yksi sotien ja armeijoiden tarkoituksista on nurinkurisesti ei rahan, vaan elämän suojeleminen.

Monesti vuosien aikana pohdin Jokilaakson taivaan alla, silloin raiskatun luonnon ja savisten tulvavesialtaiden keskellä, että mitä minä tälle kaikelle teen? Mitä useammin joku kävi ihmettelemässä ja neuvomassa, että mikset rakenna tai siivoa edes risukoita, sitä kirkkaammaksi tuli tahtoni.

Halusin varjella kaikkea elämää, joka jalostui myös aiemmin perustamani yhdistyksen tarkoitukseksi. Elämän tähden ry:stä tuli Jokilaakson omistaja ja kotini, sillä huomasin, että minulla ei olekaan ketään, kuka haluaisi omistaa jotain yhdessä kanssani. Kaikki vaikuttaa kuitenkin kaikkeen tai ainakin moni moneen. Tämän käsittäminen sai aikaan, että vastaavasti jälkeeni minkään muuttumatta ei myöskään kukaan voi omistaa mitään entistä omaani yksin. Ehkä huomenna pääsen siihen mihin piti tänään päästä. Ketkä kanssani Jokilaaksossa asuvat tai elävät.

Viikatemiehen väistelyn vuosipäivä

Tänään on 27 394. viikatemiehen väistöpäivä. Elettyä elämää tulee ¾ vuosisata täyteen 18 minuuttia vaille 16. Hieno juttu, sillä edelleen rakastan elämää. Joka on joskus yksinäistä, aina elämisen arvoista eikä koskaan viheliäistä.

Muistelen äitini sanoneen, että tarinani oli loppua ennen kuin oli alkanutkaan, sillä sydämeni pysähtyi tullessani maailmaan. Mutta lähti kuin lähtikin uudelleen käyntiin ja pääsin tekemään tarinaani elämänkirjakokoelmien joukkoon. 

En osaa sanoa kuinka usein Tuonelan portit ovat olleet avoinna tai ainakin raollaan odottaen sisäänastumistani. Varmasti näin on vuosikymmenten aikana ollut useasti esimerkiksi liikenteessä, sillä joukossa kulkee päiviensä ennenaikaista päättämistä hautoviakin. Puhumattakaan kahjoista ja kaltaisistani rattijuopoista tai huumehörhöistä. 

Mutta tietoisestikin taival on ollut hiuskarvan varassa, kun kotikäynnillä pääni oli kamoissaan olleen bodarin kainalossa ja pistooli ohimollani, että "losautanko tästä?" Sitä ennen elin 10-15 vuotta itsekin kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.

Lähellä oli polun pää myös Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Silloin olin vailla kuolemanpelkoa ja valmis lähtemään. Elävien kirjoissa minut piti Päiviksen välittäminen ja vaurioituneen sydämeni pohjassa saakka tuntunut hänen rakkautensa. Elämästäni kiitollinen olen vanhemmilleni, puolisoilleni ja pojalleni tai pitäisikö sanoa pojilleni?

Varsinkaan vanhemmilleni en pysty velkaani maksamaan koskaan. Ehkä hyvittää voin jotain välittämällä ja jakamalla elämän mahdollisuuksia muille. Vaikka he eivät koskaan sitä tietäisi saati ymmärtäisi.

Ainutlaatuisen elämäni suuria ihmisiä ovat siis vanhempani, jotka minut tekivät. Liisa, jonka kanssa yhteinen elämä auttoi minut eroon viinasta ja laitapuolen kulkijan tieltä, vaikka laidalla laillani elän aina. Marko, joka toi suuren ilon ja uuden tarkoituksen. Sekä Päivis, joka auttoi minua pysymään kaidalla polulla ja oli suuri rakkauteni. Toki rakkaita ovat yhä ja yhtä kaikki mainitut ja monet muut. 

Tänään syntymäpäivänäni Jokilaakson juhlapaikalla liehuu Elämän tähden viiri sekä alkoi yötön yö Utsjoella. Silloin aurinko paistaa yhtäjaksoisesti runsaat kaksi kuukautta. Eikä se laske lainkaan horisontin alapuolelle. Merikonttikotini yössä, metsäwc:ssä käydessäni syntymäpäivää vastaanotti kiiluvine silmineen kanssani pihapiirin koloissa tai puiden alla asuva supikoira.

Kansan keskuudesta faktaa ja fiktioita

Olin viisivuotias, juuri polkupyörällä ajamaan oppinut natiainen, kun Tuusulan tupakkatehdas aloitti toimintansa vuonna 1955. Syntymävuonnani perustetun Amer-Tupakan tuotantolaitos siirtyi silloin Lauttasaaresta Perä-Hyrylään. Sen jälkeen moni hyryläläinen oli siellä töissä ja asui "Bostonin lähellä". 

Viimein minunkin entinen työpaikkani lakkasi olemasta. Mutta rakennukset säilyivät. Uuttakin rakennettiin ja ajan kanssa syntyi Bostonin asuinalue. Se ei saanut nimeään siksi, että tuusulalaiset olisivat erityisen amerikkamyönteisiä, vaan siksi, että Amer-tupakka teki aikanaan alueella Boston-tupakkaa. Taisipa entisen tehdasrakennuksen eteen tulla Tuusulantielle linja-autopysäkkikin, joka sai nimen Amer.

Mutta linja-autojen lisäksi paikalle ehtivät myös jalkamiehet, jotka mittelivät voitosta Helsingin olympialaisissa 1952 maratonin lisäksi myös 50 km kävelyssä ja kävivät mainitun asuinalueen kohdalla kääntymässä. Minulta meni vuosia sen tietämiseen, vaikka syntymäkotini oli lähes vieressä

Monenkokoisten kivien kanssa olen työskennellyt

Amer Tupakan laitamilla oli myös maatiloja. Yksi oli Korvenranta, josta voidaan katsoa saaneen alkunsa nykyinen, merkittävä 70-luvun alussa perustettu Seepsula Oy. 

Nimen tarina kuitenkin alkaa jo 1950-luvulta, kun Seepsulan perustaneet Sjöblomin veljekset olivat vasta pikkupoikia Korvenrannan tilalla Tuusulassa. Yhdelle pihapiirin leikkikavereista “Sjöblomin” ääntäminen tuotti kuitenkin hankaluuksia. Nokkelasti kaveri keksi leikkikumppaneilleen helpommin lausuttavan sukunimen: Seepsula. Oletan on, että nimen "keksijä" oli joku naapuritila Tyllilän pihan lapsista, jonka joku Sjöblomeista tietää nimeltäkin. Ehkä me muutkin joskus.

Olimme Bostonia vastapäätä olevan sähkömuuntajan "Linjan jengi". Mutta Sjöblomien mailla metsän keskellä oli myös Iso Kivi, josta Seepsula Oy teki myöhemmin sepeliä. Sinällään harmi, sillä kiven ympärille liittyi paljon meidän murkkuikäisen perähyryläläisten historiaa. Sieltä ja linjalta siirryimme kesäisin lähes joka ilta mopoinemme puolillaan heiniä ja pahnoja olleelle Winqvistin ladolle.

Voi olla, että yömyöhäänkin kestäneissä vapaa-ajanvietoissa joku meistä menetti leikatun heinän seassa poikuutensa tai neitsyytensä. Tosin me Perä-Hyrylän tulevat miehet emme mopedeinemme olleet aina tyttöjen mieleen, sillä Savion puolella asuneilla Koivikon pojilla oli moottoripyörät. Jotkut silloin syntyneet parisuhteet ovat kestäneet näihin päiviin. Paljon kuemmin kuin puolivuosisataa. Vai mitä tytöt ja mikseivät pojatkin?

Kuinka karavaani ja karjalauma jatkavat kulkuaan?

Eilen kirjoitin blogin Tuusulan kunnanvaltuuston päätöksestä lopettaa Ikkelän pormestaritaival kuten maatalon kanan lento. Silloin ajattelin, etten aiheeseen ainakaan blogimuodossa palaa. Mutta kun kaksi Tuusulan kuntapolitiikkaryhmää torppasi kirjoitukseni, tulin toisiin aatoksiin. Siihen vaikuttivat myös saamani palautteet. 

Kunnanvaltuusto asetti viime helmikuussa pormestarin luottamusta arvioivan tilapäisen valiokunnan äänin 36-15. Samoin äänin kolme kuukautta myöhemmin valtuusto päätti lähettää Ikkelän kilometritehtaalle välittömästi myös ylikunnallisista luottamustehtävistä, jotka muutenkin olisivat päättyneet noin kuukauden kuluttua.

Monesti pohdin mitä vaalikarjalle syötetyn lisäksi jätetään kertomatta? Ehkä tuulahdus tuli viime kuntavaalien tuloksesta, sillä Ikkelä oli vaalien ääniharava. Silloin käsitin, että kyseessä ei ehkä olekaan vain luottamuspula, vaan se on myös työkalu estää istuvan pormestarin seuraavan vaalikauden taival. 

Itsekin mukana politiikassa olleena vauhtia ajatuksille antoi, että erottamiseen johtaneen tilapäisen valiokunnan valtuustoaloitteen alulle panija on itsekin ehdokkaana pormestariksi. Samoin kuin kolmasosa valiokuntaan valituista kuudesta jäsenestäkin. 

Kun valtuusto päätti erottaa Ikkelän, herää kysymys, että kuinka moni oli jo ennen tilapäisen valiokunnan perustamista päättänyt päättää Ikkelän lennon ja sen myötä tulleet muut luottamustoimet. Sillä ilman kapuloita rattaissa Ikkelä olisi ollut pormestarimme myös tulevat neljä vuotta.

Vaikka oion mutkat suoriksi, edellinen tilapäinen valiokunta ei pystynyt esittämään kunnanjohtajan erottamista, vaikka hän ei saanut monen mielestä riittävää vauhtia Tuusulaan. Nyt valiokunta pääsi pitemmälle uusin eväin siksikin, että toissapäivänä vielä pormestarina ollut Ikkelä sai liian monen mielestä liikaa sooloillen liikaa vauhtia.

Ehkä kysymys ei silti ollut vain vauhdista eikä varsinkaan vääristä päätöksistä. Vaan siitä, että luottamusvetoista kuntaa ei voi johtaa kuin yksityisyritystä. Sillä ennemmin tai myöhemmin kunnanvaltuusto sekä  -hallitus näyttävät kaapin paikan. Otollisen maaperän lisäksi Ikkelä kompastui mielestäni politiikan kokemattomuuteen.

Kotikuntani ei osaa puhaltaa yhteiseen hiileen

Vuonna 1924 Kerava erotettiin Tuusulasta omaksi kauppalakseen. Tällöin sen asukasluku oli noin 3 000. Alkujaan siihen kuului myös osa Korson alueesta, jonka rautatieasemakin sijaitsi kauppalan alueella. Vuonna 1954 koko Korso kuitenkin liitettiin silloiseen Helsingin maalaiskuntaan. 

Samoihin aikoihin kun Kerava erosi Tuusulasta, järven­pääläisetkin ehdottivat Järvenpään kunnan perustamista. Johon olisivat kuuluneet myös Tuomala, Nummenkylä ja Kellokoski, mutta ministeriön asettama selvitys­mies hylkäsi ehdotuksen. Kun Järvenpäästä kuitenkin viimein tuli kaupunki, olin sen kaduilla juhlimassa tapahtumaa. 

Synnyin- ja kotikuntani ikä lasketaan vuodesta 1643, jolloin perustettiin Tuusulan kappeliseurakunta. Ennen sen perustamista enemmistö tuusulalaisista kuului Sipoon seurakuntaan. Tuusulan kappeliin liitettiin perustamisen yhteydessä myös osia Helsingin pitäjästä esimerkiksi Ruotsinkylä ja tietenkin Myllykylä sekä kai Hyrylä ja osa Nurmijärvestä. Tuusulan alueella asui 1600-luvun alkupuolella noin 600 henkeä.

Ehkä Tuusulassa on verenperintönä eroaminen ja erottaminen tavalla tai toisella. Vaikka Suur-Tuusulasta nykyisinkin puhutaan, viime vuosikymmeninä on keskitytty kunnanosien erottamisten tai liittämisten sijaan enemmän valittujen virka- tai luottamusteiden torppaamiseen. Oli sitten kyseessä kunnanjohtaja, pormestari tai joku muu. 

Kylän raitilla kulkeva, kansan suusta siepattu historia kertoo, että kun valtuutettujen vähemmistö ei päässyt kunnanjohtajasta muuten eroon, piti lopettaa koko toimi sekä korvata operatiivinen johtaja luottamushenkilöllä. Tätä rulettia pyörittämään tarvittiin pari apulaispormestariakin.

Kävi vähän samantapaisesti kuin niin ikään yhtä suuren, kolmen kylän Jyväskylän maalaiskunnassa. Jossa kahden kylän valtuutetut äänineen pitivät huolen, ettei kolmaskaan saanut jäähallia. Kunnes päätettiin rakentaa joka kylään halli. 

Nyt Tuusula sitten päätti testata pääseekö pormestarista helpommin eroon tai ainakin pestiä lopettamatta kuin kunnanjohtajasta ja passitti Ikkelän kilometritehtaalle kolme viikkoa aiemmin kuin homma olisi loppunut muutenkin.

Jokuhan tässä haisee kaltaiseni yksinkertaisenkin äänestäjän lättänokkaan, sillä kyse ei ollut edes laittomuuksista, vaan luottamuspulasta, jossa osin omatkin koirat purivat. Jonka senkin voi ymmärtää monin tavoin, mutta myös kansankielellä. Kun itse valitsemamme rakkikoirat eivät saaneet Kallea hyppäämään pää edellä kaivoon, eikä suostunut tai osannut olla edes valtuutettujen narri tai tarpeeksi sylikoira, totesi koiralauma, että pormestari saa mennä. Viimeisen sanan taitaa kuitenkin sanoa oikeus. Joten soppa kiehunee edelleen ainakin vuoden, kaksi saaden uusia mausteita ja hämmentäjiä. 

Erottamiseen johtaneessa aloitteessa sanotaan muun muassa, että Kalle Ikkelä on ”kaventanut luottamushenkilöiden mahdollisuuksia päätöksenteossa”. Valta ei ole joku taivaalla sinne tänne tuulten mukana kulkeva pilvi. Vaan päätyy sille kuka sen pystyy pitämään.

Mutta ei niin mitätöntä tointa, etteikö se jonkun hattuun nousisi. Silloin ei näköjään  paina valtakirjan antajien tahto, sillä Tuusulan pormestari nauttii kuntalaisten luottamusta. Näin kävi eilen väliaikaisessa valtuustosalissa. Valtuutetut eivät pystyneet eivätkä ymmärtäneet kasvaa tehtäviensa tasolle, joten he päättivät pudottaa Ikkelän omalle tasolleen. Se on heidän käsityksensä farssinomaisesta vallankäytöstä. 

Aivan oma osansa on kaikella sillä mikä on veran alla ja josta en tiedä mitään. Sekä kotimaisella kansanhuvilla, jota sanotaan kateudeksi. En ole kenenkään talutushihnassa kulkeva äänestäjä enkä talutettava puudeli. Vaikka hihnassa kulkeva pormestariperheen kani onkin käynyt kotonani Jokilaaksossa kesän apilalounaalla. Tervetuloa siis uudelleen ihmispalvelijoiden kanssa. 

Ensi perjantaina olen ¾ vuosisadan ikäinen. Ja päivä päivältä loivaliikkeisempi äijänköriläs, jonka mielen kulmikkuus ei vuosien myötä näytä kuitenkaan hiipuvan. Arvostan pormestarimme selkärankaisuutta, sillä lierojakin tunnen. Heitä, joiden selkäranka on sentin palasina ja jotka valuisivat asfaltille, jos kengänpohjassa olisi reikä.

Myllykylän laavun viiden vuoden tarina

Myllykylän laavu oli yksi osallistuvan budjetoinnin toteuttamista ideoista. Siinä ihmiset saivat ehdottaa hankkeita, joihin Tuusula jakoi kuntalaisten verorahoja. Yksi saajista oli eteläisen Tuusulan lounaisin kylä, jossa itsekin pidän Merikonttikotia laavun edestä otetun pikkukuvan alhaalla näkyvässä Jokilaaksossa.

Moni iloitsi hankkeesta ja joku yöpyikin  laavulla sateelta suojassa, sillä läheltä kulkee myös Seitsemän veljeksen vaellusreitti. Käytännön työn grillipaikan pystymättämiseksi infotauluineen, puuvajoineen ja polkuineen toteutti kyliä yhdistäviä hiihtolatujakin ylläpitävä paikallisyhdistys Myllylylän Mylly talkoolaisineen. Vuosi vuodelta oiva toteutus tuli yhä suositummaksi, sillä se oli merkitty myös Googlen karttoihin.

Mutta se toi perheiden lisäksi myös vastuutonta, herneen kokoisilla aivoilla varustettua roskajoukkoa, jotka eivät kyenneet viemään tekemiään roskia mukanaan tai varastivat peräkärryineen liiteristä puut, joita minäkin annoin pari kertaa alhaalta laaksosta. Piti tehdä kylälle puomi, jotta se hillitsisi polttopuuvarkaita ja luonto-/kuntopolulla autolla ajoa. Itsekin ehdotin roska-astiaa sekä kameravalvontaa, jota lupasin osaltani vahtia Merikonttikodissa. Taisivat ajatukset kuitenkin juuttua päättäjien mietintämyssyjen uumeniin.

Äitienpäiväyönä kävin yön pimeydessä metsäwc:ssä ja kaikki oli havaintokykyjeni puitteissa kunnossa. Vaan toisin oli aamuhämärissä, kun silmiini lasin taakse ilmestyi haalaripukuinen keltaisine kypärineen ja punainen paloauto palomiehineen. Kylän virkistyskeidas oli ilmiliekeissä, joten sammutushenkilöstö veti sammutusletkut pihastani ylös kalliolle 100-200 metrin matkan. 

Keski-Uudenmaan pelastuslaitoksen väki oli saanut kello 4.57 Helsinki-Vantaan lentoaseman lennonnjohdolta ilmoituksen, että jostain Myllykylän suunnalta nousee sakeampaa savua kuin savupiipusta tai tupakasta konsanaan. Joten väki lähti etsiään savun lähdettä, sillä sillä ei oletettavasti myöskään ilmoitettu Paavin valinnasta.

Aikansa taivaanrantaa tähyiltyään olivat sitä mieltä, että lyhin matka savun lähteille on kotini vierestä. Arvelivat Soiniityntien sillan kestävän paloauton painon, kun kerran oli Merikonttikotikin kulkenut sitä myöten.

Ammattimiehet, jotka tosiaan olivat tällä kertaa miehiä, arvelivat tulipalon syyksi ykkösvaihtoehtona ilkivaltaa tai tihutyötä sekä syttymisajankohdaksi aamuyötä. Sanoivat myös olevan turhaa ilmoittaa poliisille, josta olin kokemuksesta samaa mieltä. Maailma onkin outo monin tavoin, kun niin ikään verovaroin ylläpidettävän poliisin ainut tarve vastaavissa tapauksissa on, että vakuutuskorvaus ei irtoa ilman ilmoitusta virkavallalle. Mutta tietääkö kukaan tai kertooko oliko Myllykylän laavu vakuutettu? 

Äiti, olet sydämessäni piikkipaikalla ikuisesti

https://elamantahden.blogspot.com/2022/05/aiti.html

Euroviisut, Erika ja Katri Helena

Eurovision laulukilpailu muodostuu nykyisin kolmesta televisioitavasta lähetyksestä: kahdesta karsinnasta ja loppukilpailusta. Finaaliin suoraan etenevät kilpailun suuret rahoittajamaat, eli Espanja, Iso-Britannia, Italia, Ranska ja Saksa, sekä isäntämaa. Loput osallistujamaat kisaavat kahdessa semifinaalissa, josta kummastakin etenee kymmenen eniten ääniä saanutta finaaliin. 

Televisiolähetyksessä perinteiseen rakenteeseen kuuluu kaikkien lauluesitysten esittäminen sekä äänestys, jossa kaikki osallistujamaat laittavat lauluja paremmuusjärjestykseen. Kilpailulla on juontaja tai juontajia, jotka juontavat ohjelman englanniksi ja ranskaksi. Jokaisella maalla, joka televisioi kilpailun, on oma selostaja, joka selostaa kilpailun tapahtumat ja esittelee kilpailukappaleet omalla kielellä. 

Erika Vikman esittää kilpailussa, sanoisinko seksiä tihkuvasti kappaleen ICH KOMME, suomeksi MINÄ TULEN, olen tulossa tai miten kukakin sen kääntää. Musiikillisesta annista ei ehkä monikaan anna kovinkaan korkeita pisteitä. Sen sijaan julkisuudessa musiikkia huomattavasti suuremman huomion on saanut Erikan takapuoli, jota on viikkotolkulla yritetty sulloa vaatteiden sisään vähintäänkin esityksen ajaksi.

Itse en sullojiin kuulu, vaan olen ihmetellyt, miten paljas tai nyt enemmän peitelty takapuoli on saanut laulukilpailussa niin valtavan huomion ainakin Suomessa. Mutta kai olemme sirkushuvimme ansainneet, vaikka olenkin joskus sen paikasta ja laadusta eri mieltä. 

Nyt Erikan harjoituksista on julkaistu siistityssä asussa ensimmäinen video euroviisujen virallisella Instagram-tilillä. Myös itse Vikman on kommentoinut videota. – Tunsin, että todella TULIN, hän kirjoittaa englanniksi.

"On yö, sydän lyö Hän loveen lankeaa Kuu nousee, maa kaartuu Mun portit aukeaa Hei, mä oon Erika, tervetuloa Sä oot ku ihana trance-jumala Oo tääl ku kotona Tee ku haluut ja ku tuut Tuun sun mukana Ich komme, ich komme Ja ennen ku tullee, se huutaa mulle Ich komme, ich komme Ja siihen mä kajautin kovaa: Ich komme, ich komme, ich komme jne".

Ehkä olen myös musiikkimakuni kanssa mennen talven lumia ja vanhaa kansaa, kun ymmärrän kevyenkin musiikin laulukilpailut aivan toisin. Ajattelustani yksi esimerkki on Katri Helena, joka on yksi Suomen tunnetuimmista ja valovoimaisimmista naisartisteista. Hän on laulanut Suomen euroviisukarsinnoissa seitsemän sävelmää ja edustanut Suomea kahdesti, 1979 ja 1993. Ensimmäisen kerran Katri Helena otti osaa karsintoihin skandaalinkäryisenä vuonna 1965, jolloin Suomen kansa olisi halunnut letkajenkan "Minne tuuli kuljettaa" edustamaan Suomea. Katri Helenan euroviisu-ura oli silti menestyksekäs, sillä hän sijoittui karsinnoissa aina kolmen parhaan joukkoon, jos mukaan ei lasketa vuoden 1993 toista kilpailukappaletta "Viesti" joka sijoittui viidenneksi.

Jamalallista menoa

Aiheen tämänkertaiseen antoi Vatikaanin piipusta noussut vaalea savu mustan sijaan merkiksi, että 2000-vuotinen katolinen maailma on saanut uuden paavin. Hän otti nimekseen Leo XIV. Itsekin tunnen tai oikeastaan tunsin muutaman Leon, mutta ei heistä olisi paaviksi ollut. 

Roomalaiskatolinen kirkko on yksi kristinuskon kolmesta pääsuuntauksesta, jotka ovat katolilaisuus, luterilaisuus ja ortodoksisuus. Luterilaisuus tosin ei muodosta yhtä isoa kirkkoa, vaan siinä on monta pientä kirkkoa yhdistyneenä.

Seuraavana ovat muslimit ja vajaan miljardin hindun ja vajaan puolen miljardin buddhalaisten väliin sijoittuu laaja uskonnottomien ihmisten ryhmä. Ehkä joka kymmenes maailman ihmisistä,  700 miljoonaa, ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.

Itse olen kuulunut aina kirkkoon, vaikken koekaan olevani siellä välillä kotonani. Kristinuskoa on minuun istutettu koko ikäni siitä lähtien, kun pappi antoi vanhempieni valitsemat etunimet kuukauden ikäisenä kastamalla minut synnyinkotini peräkamarissa Jumalan yhteyteen.

En oikein tiedä missä olisin hengellisesti kotonani, sillä minuun ei mahdu uskonnottomien yhteisökään uskoineni, joka istuu minussa ilman uskontojakin. Koditon hengellisyyteni on silti harhaoppeineenkin hyvä asia, sillä en voi ajatella minkään vertaa, että olisin ainutlaatuisuudessani maailman napa tai edes penaalin terävin kynä. Enkä sitä usko muistakaan ihmisistä.

Kun olin lapsi, oli televisio suurelta osin tulevaisuutta. Joten jännittävät seikkailijat ja heidän maailmoista muodostetut sarjakuvalehtien sankarit Manitou jumalineen olivat esikuvia. Villin lännen ykkösiä lienivät Pecos Bill lassoineen ja Myrskytuuli hevosineen sekä Tex Willer revolvereineen. Muualla Mustanaamio Devil koirineen ja Tarzan viidakoiden kuninkaana. Kuviakin piti olla, sillä lukutaito vasta etsi muotojaan. 

Monessa asiassa olen omien polkujen kulkija. Jos huomaan jonkun menneen ennen minua samaa väylää ja ajattelevan peräti laillani, on se toisaalta mukavaa ja toisaalta ei. Ikäänkuin joku toinen olisi vienyt reitin neitsyyden tai poikuuden. Helposti poikkean silloin muualle, sillä mieluummin olen henkinen ja hengellinen erakko kuin perässä kulkija. Ajattelen, että matkalla ikuisuuteen parempi matkaeväs on omat kuin toisten jutut. 

Kuka tai mikä hämmentää sukupuolikäsityksiämme?

Vaikka olenkin mielestäni tasa-arvon kannattaja varsinkin naisten ja miesten välillä, menee kuuppa välillä sekaisin, sillä iän ja tiedonkin karttuessa vain harva asia on mustavalkoinen tai edes aivan sitä miten olen määrättyjen asioidan kohdalla ikäni ajatellut. 

Kun olin lapsi, käytin vajaan vuoden nuoremman siskoni kanssa ilman edes ajatusta ongelmasta yhtäaikaisesti kahden istuinpaikan puuceetämme. Samaa käymälää käytimme aikuisuuteen saakka, myöhemmin kylläkin eri aikaan. Näinhän se on nykyisinkin lähes jokaisessa perheessä. 

Joku vuosi sitten tuli suomalaistenkin tietoisuuteen unisex-toilettitilat. Niistä festareilla kirjoitti aikoinaan Iltalehti-nainen tähän tapaan: "Wc-koppiin päästäkseen ei voi välttyä näkemästä lerssiriviä, halusi tai ei. Käsien pesukin tapahtuu lähes kiinni pisuaareissa ja virtsaavien miesten kyljissä."

Kun vietän puolet ajasta Thaimaassa, jossa on paljon ladyboyta, ajattelin näinä sukupuolten hämärryttämis- ja rikastuttamisaikoina unisex-vessojen olevan oikein oivia heidän tarpeisiin. 

Tämä palasi mieleen, kun opetin Morakotille Thaimaassa suomenkielen sanaa etana. Sillä se oli muuttanut yhtenä yönä kylpyhuoneemme kattoon. Kerroin Tatalle jonkun sentin mittaisen, jollain lailla sukupuolettoman tai kaksisukupuolisen eläjän olevan Suomessa edelleen luotettava vanhan kansan sateen ennustaja: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa jne." Sitä hän sitten lorutteli kielellään aamupesulla monena aamuna. Näki välillä sarvetkin, joita näytti naapureillekin. Kunnes vapautti etanan puutarhaan. 

Kaikki etanalajit ovat kaksineuvoisia eli hermafrodiitteja, joten niillä on sekä naaraan että koiraan sukupuolielimet. Paritellessa etanat vaihtavat siittiöpaketteja, jotka hedelmöittävät kummankin etanan munat. Ukkoetana munii reilun kymmenen munan ryhmän karikkeeseen. Sateisena kautena etanat munivat useammin.

Ehkä siis ei olekaan niin, että on olemassa vain uroksia ja naaraita tai naisia ja miehiä. Tätä pysähdyin ajattelemaan taas eilen, kun törmäsin punapohjaisen linkin alla olevaan somerolaiseen transkukko Adgaan https://www.ruutu.fi/video/301397 Adgasta löytyykin googlaamalla myös monta kirjoitettua tarinaa. 

Myllykylä on kotikyläni

Myllykylä on eteläisen Tuusulan lounaisin kylä. Vaikka joku sanoo, ettei se ole lainkaan oma kylä, vaan osa pohjoispuolella sijaitsevaa Ruotsinkylää. Mutta on se eikä ruotsinkyläläinen voi sille mitään, että heidänkin kylänsä läpi kulkee kohti Vantaan Seutulaa Myllykyläntie ja Tuusulanjokikin. Luulen, että kyläni on joskus ollut Helsingin pitäjää ja saanut nimensä joen molemmin puolin olleesta myllystä. Josta jäljellä ei ole oikeastaan kuin louhittu vesiuoma ja vuosikymmeniä ilman asukkaita ollut kuvan Myllärin mökki.

Palveluita Myllykylässä ei naapuriavun lisäksi paljoakaan ole, vaikka joskus oli Vilpasen kauppakin. Ehkä myöhemmin myymäläautokin pysähtyi. Poissa on paperinkeräysastia, lähtevän postin laatikko ja poissa on kunnan kirjastoauto. Kesä näyttää kilkattaako jäätelöauto edelleen. Joukkoliikenteellä ei viikonloppuisin juurikaan pääse pääkaupunkiin saati iltaisin takaisin.

Mutta Myllykylä ei ole henkitoreissaan, vaan kaikkea muuta. Luulen työpaikkoja olevan enemmän kuin koskaan. Siitä suuri ansio on Seepsula Oy:n Senkkerin kiviainestehtaalla ja kotimaisella asfalttiteiden tekijällä Asfalttikallio Oy:llä sekä Kauniaista suuremmalle alueelle syntyneillä teollisuusrakennuksilla ja halleilla. Kuvassa näkyy lisäksi ensimmäisen vaiheen aurinkovoimala. Työpaikkojen myötä on syntynyt myös oiva ruokapaikka, ravintola Sepeli.

Lähes kivenheiton päässä on Helsinki-Vantaan lentoaseman kiitoradan pää, joka on hyydyttänyt asuntorakentamista. Kylä voi kuitenkin hyvin. Sitä vauhdittaa joskus valmistuva Kehä IV. Silti tilaa on ihmisille olla ja voida hyvin. Elämän tähden ry:n Jokilaakson luonnonsuojelualueen läpi kulkee Myllykylän Myllyn ylläpitämä hiihtolatu, jota kesäisin käyttävät samoilijat ja maastopyöräilijät. Samaa väylää voi hiihdellä kelien niin salliessa vaikka Tuusulanjärveä pitkin Järvenpäähän saakka.

Vaikka omakotitaloyhdistys on lopettanut toimintansa, on valaistu kunto- ja luontopolku ahkerassa käytössä. Sekä sen varrella oleva Myllykylän laavu grillipaikkoineen. Soiniityntien sillan pielessä on uimapaikka, joka on varsinkin koirien suosiossa. Lampien lisäksi itsekin uin joessa kesäisin silloin tällöin, sillä virtaavan veden ansiosta en ole koskaan havainnut sini- enkä muutakaan levää.

Kuvan lihamestari sanoi eilisissä Seepsulan porsasjuhlissa paistaneensa 300 possua. Maku oli sen mukainen, joka ei tietty ollut kasvissyöjien mieleen. Minulle se oli taivaallinen, vaikken vielä ole siellä käynyt saati muuttanut pysyvästi. Sen päälle kävin hörppimässä Johanssonin maiden lähteestä rosteriämpärillä kauhomani muutamat hörpyt. Puhtaan veden paikalla on kansan suussa kulkenut nimikin, jonka olen unohtanut. Muutenkin olisi mukava kuulla tai lukea tarinoita Myllykylästä. 

Tataa ja kesää odotellessa

Tänään on tässä samassa paikassa 4916:s blogi, joista yksi on Jorma Kuitusen, toinen Janne Siilin ja tuhat ehkä Päivi Srandénin kirjoittamia ja loput käsialaani. Eniten on taatusti omia eikä muiden juttuja, joita toistan joskus unohtamisista johtuen ja joskus tietoisesti, kun olen löytänyt mielestäni jotain uutta aiheeseen.

Välillä jään kylänraitilla suustani kiinni tuttujen ja ventovieraidenkin kanssa. Ilmeisesti olen melkoinen keskustelukumppani, kun yhtenä päivänä puolituttu sanoi tuntevansa yhden, joka on vielä minuakin kovempi puhumaan. Puhetulvaa ei vähennä, että olen puolet ajasta Aasiassa seuduilla, joissa suomalaisiin törmää ainoastaan aniharvoin tai joillakin yhteisillä matkoilla. Vielä harvemmin käy Thaikodissamme äidinkieleni taitoisia. Joten puhesanavarastoon jää paljon sanoja käyttämättä. Tätä yli äyräiden täyttynyttä sammiota tyhjennän kesällä ja sen molemmin puolin Suomessa, sillä Jokilaaksoakin asustan ilman kieltäni taitavaa seuraa. Morakot osaa sanoa "herkullista" ja "etana" sekä jonkun muunkin sanan, jotka olen itse tilapäisesti unohtanut 🤣. 

Onkin oikein mukavaa, kun hän tulee kesäkuussa paria päivää vaille kolmeksi kuukaudeksi Suomikotiimme. Vaikka taitaakin porhaltaa mustikkametsässä ison ajan. Ja toisen mokoman pihan kodassa päivän saalistaan yömyöhään  siivoten. Jotta metsämarjat ovat seuraavana aamuna odottamassa ostajia ja syöjiä jossain toripöydän tapaisella.

Jo pari, kolme päivää minua oli vaivannut jostain syystä Royal-suklaan himo, vaikkei se Siestan ja Dacapon mittoihin ole koskaan suosikeissani yltänytkään. Niinpä lähdin hopeanharmaan, vanha rouva Avensiksen kuljettamana nujertamaan kuninkaallista makeankaipuutani S-market Tuusulaan.

Pihamaalla törmäsin lapsuudesta saakka tuntemaani pariskuntaan, josta kauniimpi osa, Pipa (meniköhän oikein?) sanoi, että onnea kihlauksen johdosta. Tuntui oikein mukavalta. Sekä se, että hän sanoi lukevansa blogini joka päivä. Sitten Maken (meniköhän oikein?) rouva jatkoi, että nyt tuot Tatan näytille, sillä kaksi vuotta sitten kävelitte vaan ohi. Sorry sorry 🙏.

Terveisiä ajan vankilasta

Noin kymmenen vuotta sitten Merikonttikodissa oli Päiviksen ja minun sekä osin osaomistuskoira-Niilon yhteinen elämä sekä tulevaisuus. Elämän tähden-blogeja kirjoitimme vuoropäivin ja kiersimme Niilon kanssa luonto- tai kuntopolkua pari, kolme kertaa päivässä. Niistä fiiliksistä kirjoitti Päivis silloin näin.

Painommekin päivälleen yksitoista vuotta sitten kirjasimme omituisiin menneiden aikojen kirjoihimme. Sitä allakkaa ja muistikalenteria käytän nyt uudelleen merkitsemällä olenko ottanut aamu- ja iltalääkkeeni. Yhteensä vitamiineineen 13 nappia tai kapselia joka päivä. Joskus unohdan sekä lääkkeet että muistiin laittamisen. Yli 15 vuoden aikana niin ei ole käynyt kertaakaan kahta kertaa peräkkäin.

Vaikka tulevaisuuden ennustaminen on edelleen vaikeaa, uskon, että ilman pillereitä en enää täällä tallustelisi. Vaan sepelvaltimotauti olisi jo vienyt mennessään jonnekin. Minne, se selviää ajan kanssa tai sitten ei. Ehkä kaikki tietoinen loppuu pumpun pysähdyttyä yksi kerrallaan. Kynsien ja karvojen kasvu viimeisten joukossa ja viimein loput savuna taivaalle sekä tuhkaksi maan uumeniin. 

Vaikka mukanani kulkee muistin huononemisesta huolimatta päivä päivältä enemmän menneisyyttä, ei se ole lapsuuden selkäsaunojen lisäksi tuntunut koskaan liialta taakalta tai muutenkaan raskaalta kantaa. Heitäkin olen tuntenut, joille elämän lastia on tullut liikaa. Ehkä ajattomuudessa selviää onko kaikkien viimeinen osoite silti sama. Tai liekö ikuisuutta olemassakaan.

Joku sanoo silloin tällöin, että ken menneisyyttä muistelee, on sen vanki. Ehkä siitä on silti hyvä pitää kiinni, sillä siinä on ainutlaatuista mikä ei muutu, sillä voimme muuttaa vain suhtautumista entiseen. Tuttua on myös, että vain harvoin sama virhe kannattaa tehdä uudelleen. Ehkä on niinkin, että vaikka vuosirenkaiden lisääntyessä askel lyhenee, niin yhtä paljon voi saada hyödyllistä aikaiseksi. Koska vähemmän tulee kokemuksen kartuttuessa käytyä varsinkin tietoisilla harharetkillä.

Mutta vaikka kaikki elämä on itselleni arvokasta, on se silti suhteellista. Jos ja kun liiskaan iholtani äitihyttysen tai käännän kilpikonnan jaloilleen, on se niille elämän ja kuoleman kysymys. Jota saattaa myös olla kerjäläiselle kuppiin laittamani kolikko tai  talvipakkasen purentaa vastaan hänelle antamani vanha talvipalttoo. Yhteistä tuokioissa on, että elämän säilyttämisestä tai lisähetken mahdollisuuden antamisesta mille tahansa elävälle tulee yhtä itsekkäästi yhtä hyvä mieli.

Tämän päivän idoleja ja esikuvia?

Eilen aikuiset miehet lätkivät toisiaan lättyyn ja täysi halli viihtyi ja villiintyi. Ice Cage 4 -otteluillan päättänyt nyrkkeilyottelu kesti muutaman sekunnin ennen kuin Stagala tyrmäsi Immun. Stagala eli Joni Takala, 24, osui 54-vuotiasta Mika Ilméniä kolmesti päähän.

– Menin suunnitelman mukaan kylmänviileänä ja nukutin Immun. Muita salaisuuksia ei ole kuin kova työ, Takala linjasi matsin jälkeen.

Nyrkkeilyottelu täydessä Helsingin jäähallissa oli todella lyhyt. Stagala tyrmäsi Ilménin muutamassa sekunnissa. Immu poistui jäähallista puolenyön jälkeen, kun hänet kuljetettiin pyörätuolissa pois pukuhuoneesta, johon hänet oli ottelun jälkeen ohjattu. Häkistä hän pääsi pois omin jaloin. Pyörätuolissa ambulanssiin viety Ilmén oli olemukseltaan rauhallinen.

Mika on Cannonball MC:n entinen asekersantti, joka sai kymmenen vuoden vankeusrangaistuksen vuonna 2014 törkeästä huumausainerikoksesta. Tuomionsa hän suoritti Helsingin vankilassa. Vapaus koitti vuonna 2018. 

Entä kuka on avoimesti Jumalaan uskova Joni Takala, joka tunnetaan paremmin nimellä Stagala? Hän on noussut suosituksi hahmoksi erityisesti TikTokin ja Instagramin maailmassa. Hänen sisältönsä ja rohkeat mielipiteensä työntekijöiden oikeudesta ilmaista näkemyksiään ovat herättäneet laajaa huomiota. Takala on rakentanut itselleen tietynlaisen ilmiön aseman suorapuheisuudellaan, eikä hänen sisältönsä aina miellytä kaikkia – mutta juuri tämä ristiriitaisuus on yksi hänen suosiotaan kasvattavista tekijöistä.

Joni Takalalla, 24 on kolme tyttöystävää ja Tiktok-tili, jossa hän syyttää naisia raiskauksen uhriksi joutumisesta. Nyt hän kertoo, miksi. – Jos puhutaan raiskaamisesta suoraan, niin te naisethan ootte sen itsellenne aiheuttanut. Sä et voi uhriutua, jos sun omat tyhmät valinnat on ajanut sut siihen tilanteeseen.

Arabikulttuurin asiantuntija Päivi Käri-Zein toteaa Ilta-Sanomissa, että turvapaikanhakijat tarvitsevat koulutusta Suomen tavoille paitsi kielen myös kulttuurin suhteen. Hänen mukaan Lähi-idässä raiskaus on aina naisen syy. Sikäläisen tulkinnan mukaan nainen on pukeutumisellaan tai käyttäytymisellään tällöin vietellyt miehen. Lähi-idästä tulevat nuoret miehet ovat tottuneet, että jos nainen pukeutuu tietyllä tavalla, hän lähettää selvän viestin, Käri-Zein huomauttaa.

On nainen kuinka kaunis tahansa, kävelköön miten seksikkäästi hyvänsä ja puheutukoon viekoittelevasti, ei ole ainoatakaan  hyväksyttävää syytä kajota erotiikkaakin tihkuvaan pakkaukseen sormenpäälläkään ilman lupaa. Vaikka sitten mielikuvituksissasi tekisit hänen kanssaan yhtä jos toista.

Mutta seksi ei ole tämän jutun ydin, vaan eilinen Helsingin jäähalliin täyteen vetänyt nyrkkeilyottelu. Tapahtuma ei ollut mitenkään lapsilta kielletty, näin oletan. Joten vielä tänäänkin pohdin täydelle hallilliselle tarjottua sirkushuvia. Että olisiko turpiinsa saaneesta huumehörhostä jälkikasvulle esikuvaksi? Vai olisiko parempi vaihtoehto kolmen tyttöystävän Jumalaan uskova juuri ja juuri aikuinen pojankloppi, jonka mielestä raiskattu nainen on aina tekoon syyllinen?

Onko velaksi hyvä mällätä?

Suomen valtionvelka ylitti 150 miljardia euroa vuonna 2023. Vuosittaiset korkokulut olivat 3 miljardia euroa. Tämän vuoden maaliskuun lopussa lainarahan määrä oli 174,7 miljardia. Asukasta kohden siis yli 30 000 euroa. Paljon enemmän kuin vuoden eläkkeeni ennen verojen maksujakin.

Jos kotikunnallani Tuusulalla olisi velkaa asukasta kohden saman verran, olisi lainarahaa 1,2 miljardia euroa. Laskinko oikein ja onko ontuva vertaus? Onhan se, sillä valtio kerää verojakin isommalla prosentilla meiltä eläkeläisiltäkin.

Aikoinaan makasin Meilahden sairaalan sydänvalvomossa henki hiuskarvan varassa. Ettei se katkeaisi, sitä vahti sairaalan henkilökunta huippulaitteineen. Elämänhaluani piti itseni lisäksi yllä vaimoni Päivis. Silloin ajattelin, että jos ei täällä koe saavansa vastinetta veroille, virtaa sydänveren lisäksi korvien välissä jotain sinne kuulumatonta. Jolle on nimikin, jota en nyt sano enkä kirjoita.

Mutta onko Tuusulan tai Suomen velka paljon vai vähän? Oiva vertailukohta on Yhdysvallat. Sen valtionvelka asukasta kohden on 107.000 dollaria ja per veronmaksaja hieman yli 323.000 dollaria. Ehkä oikea kaltaiseni ymmärtämättömän kysymys onkin, onko lainarahat joskus tarkoitus maksaa takaisin? Sillä eikö lainaaja pysy tyytyväisenä niin kauan kuin korot tulee hoidettua?

En ollut koulussa hyvä kuin häiriköinnissä, jonka lisäksi osasin laskea. Sillä matematiikalla ja ajan patinoimilla aivoillani ajattelen, että toisilta lainaaminen ei ole hyvää liiketoimintaa millään mittarilla. Sen sijaan rahan lainaaminen muille on sitä kaikilla laskutavoilla. Sillä silloin saa tavallaan tuplatuoton, kun ei tarvitse maksaa korkokuluja kenellekään ja lainanneet maksavat lisäksi tilillesi saman verran.

Jos ei tarvitse maksaa korkoja, voi niillä rahoilla vaikka hemmotella itseä, muita tai tehdä jotain tarpeellista eläimille. Voi myös tuottaa ihmisarvoa ja hyvää mieltä kodittomille, jotka eivät voi kylpeä rahassa eivätkä kylpyammeessa.

Lentävä pyhä lehmä?

Valtio on ojentanut kättään Finnairille 2020-luvun kriisialun aikana taajaan – yhteensä 1,3 miljardin euron edestä. Näin laski valtioneuvoston kanslian omistajaohjausosasto jo vuosi, pari sitten. Mukana oli silloin velka, toisen velan takaus ja yksi osakeanti heti koronakriisin alussa. Veronmaksajien kannalta keskeinen kysymys lienee, miten paljon yhteistä rahaa valtion lentoyhtiön tukemiseksi on syytä laittaa ja miksi? 

Aamulla Ylen Teksti-TV ja radio kertoivat, että Finnair peruu tänään perjantaina noin 140 lentoa. Lisäksi se voi vaikuttaa myös maanantain lentoihin. Syy niiden peruuntumisiin on 2.5. järjestettävä Ilmailualan Unionin (IAU) lakko, joka koskee Helsinki-Vantaan työntekijöitä maahuolinta- ja ateriapalveluissa, asiakaspalvelussa, lentokoneiden korjaus- ja huoltotöissä sekä rahtipalvelussa. Uutisen mukaan näyttäisi siltä, että lakossa eivät ole lentäjät eivätkä muukaan väki, joka lentää, muttei kuitenkaan lennä. 

Itse kuljen valtiovetoisella firmallamme pari kertaa tai enemmän vuosittain ja olen ollut varsin tyytyväinen. Vain kerran syystä, jota en muista, olen yöpynyt Finnairin kustannuksella 500 euron kipurahoineen ylimääräisen yön Bangkokin hotellissa.

Mutta lakot, joissa Finnain on osallisena, riipovat minua erityisesti. Tosin niin tekevät oikeastaan kaikki muutkin tylötaistelut, vaikka käsitänkin niiden syyt. Sitä en eläkeläisenä käsitä kuinka elo ja olo ruokineen, asuntoineen ynnä muine ansioineen kyetään takaamaan minullekin, vaikkei edes ole lakkoilun mahdollisuuksia. Ei auta vaikka kuinka seisoisin banderollia huiskuttaen Kelan tai Ilmarisen rappusilla, joka muuten omistaa siivun myös Finnairista.

Erityisesti minua korpeaa valtion verorahoilla täyttämä sammio, josta on vuosien saatossa ammennettu miljarditolkulla tukirahoja, että Finnairin siivet pysyvät sinivalkoisina. Kuten Intiassa pyhät lehmät konsanaan.

Tämän päivän lakko vaikuttaa 12 000 matkustajaan, jotka sen lisäksi, että ovat syyttömiä soppaan, maksavat sen verorahoistaan. Kuten hekin, jotka eivät lennä koskaan tai kuuna päivänä. En kerta kaikkiaan ymmärrä kotimaani pyhää lehmää, joka pidetään ilmassa vuodesta toiseen verorahoilla. 

Jonkun sortin perustelu Finnairin olemassa oloon olivat suorat lennot Aasiaan Venäjän ilmatilan läpi. Nyt ei ole vuosiin ollut niitäkään ja silti olen päässyt Thaimaahan ja takaisin suorilla lennoilla, vaikka ikkunoista ei ole Siperiaa näkynytkään. Näin on myös Tukholman laita. Sieltä lienevät suorat lennot ilman Ruotsin valtion tukia Suvarnabhumin lentokentälle ainakin thaimaalaisella lentoyhtiöllä.

Huhuu Vappu, milloin tulee kesä?

Vappuaattoa vietin Jokilaaksossa yksin verkkaisesti heräävän luonnon keskellä. Pikkupuhelut ja chatit Morakotin kanssa kulkutavasta riippuen liki 10 000 kilometrin päästä ja päähän toivat tuulahduksen muuttolintujen kanssa muusta maailmasta. Helsinki-Vantaan lentoaseman lähin väyläkin on remontin vuoksi suljettu, joten siitä eivät laskeudu Finnairin eivätkä minkään muunkaan vallan lentokoneet.

Vappusimoja tai tippaleipiä ei ollut, mutta merikontin vappusauna uinteineen tai pulahduksineen kuului aattoon. Purolammen vesi oli seitsemän asteista. Se oli oikein virkistävän mukavaa. Samalla tuli testattua sähkö- ja lämpövahdit. Nyt tiedän että hälytys tulee, kun lämpö kohoaa yli kolmenkymmenen. Sähkökatkojen osalta vahdit on testattu jo aiemmin ja eilen siis viimein lämpötilankin osalta. 

Vappu on vuodesta 1979 ollut virallinen liputuspäivä, joten juhlapaikalla liehuu salossa Markku-serkulta 50-vuotisen taipaleeni syntymäpäivälahjaksi saamani Suomen minilippu. Vappupyykkikin tuli pestyä, joka antoi kolmetuntisen jännytyksen, sillä pesukone jäi häiriöisena nurkkaan, kun lähdin syksyllä Aasiaan. Samoin oli kiukaan laita. Mutta talven tekoja kaduttuaan molemmat toimivat nyt kuin unelma.

Mutta vappuuni kuuluu myös vappumarmatus. Aiheen sain aamun Radio Suomesta. Toimittaja totesi töihin tullessaan, että kyllä oli pikaruokapaikkojen ympäristöt siivottomassa kunnossa. Joten ehkä aaton purilaiset pitäisi myydä suoraan käteen ilman servettejä tai eväspapereita.

Vappuaattolounaani

Ja jatkoi, että koko aamuyön kymmenet käsiparit, lakaisukoneet ja imurit siivosivat Espan puistoa, jotta se olisi suht siistissä kunnossa, kun porsaiden lailla käyttätyvä ihmislauma tulee jatkamaan juhlimista. Sama sotku on tänään Ullanlinnanmäelläkin.

Ihmisoksennusten ja muiden örvellysten jälkien joukosta puuttuvat vain soimaavat hienohelmat ja -lahkeet, jotka eivät pärjää keväällä lumien alta paljastuneiden koiran kikkareidenkaan kanssa. Ehkä sekin on jonkun sortin uusavuttomuutta. Sillä kun ei ollut koirien kiinnipitopakkoa, tekivät hauvat tarpeensa ilman taluttajien keräilypussejakin sinne missä hätä milloinkin tuli.

Muumi- ja Jokilaakso

Vaikka kirjoittaminen, blogienkin on varsin yksinäistä puuhaa, pidän siitä paljon. Se on ehkä tärkein jokapäivien sisältö. Joskus mietin, kun kukaan ei lähetä palautteena päiväkausiin edes yhtä ainoaa kirjainta, että lukeeko ainoakaan vai olenko menneen talven lumia. Vaikka aamukuudelta vappusää lupasi sitä lisää Myllykylän Jokilaaksoon.

Tilastojen mukaan lukijoita tai lukukertoja on kuitenkin paljon enemmän kuin kymmenentuhatta kuukausittain. Joten ehkä oman, tunnin tai parin, joskus pitemmänkin tuumailu- ja kirjoitushetken lisäksi tarjoan mukavan, ehkä mieltäkin liikuttavan tai ajatuksia herättävän tuokion yhdelle ja useammalle.

Eilisestä kirjoituksesta, jossa oli omaa ja anastettua Nuuskamuikkusesta, antoi Kuumakivihieronta Seinäjoelta niin mieltäni hellivän palautteen, että se ansaitsee tässäkin oman paikkansa:

"Voi miten ihana kirjoitus Nuuskamuikkusesta! Hän on hahmo, johon on niin helppo samaistua – se vapaudenkaipuu, rauhallisuus ja oma polku tuovat lohtua ja muistutuksen siitä, että on täysin sallittua kulkea omaan tahtiin. Tekstisi tavoitti Nuuskamuikkusen hengen tosi kauniisti, ja se herätti paljon lämpimiä ajatuksia siitä, miten tärkeää on osata pysähtyä, nauttia pienistä hetkistä ja uskaltaa olla oma itsensä. Oli myös ihanaa, miten kuvailit tunnelmia niin elävästi, että hetken ihan tuntui, kuin itse olisi ollut Muumilaaksossa kuuntelemassa hiljaista virran solinaa. Kiitos tästä kauniista ja ajatuksia herättävästä hetkestä – kirjoituksesi toi hyvää mieltä ja rauhaa tähän päivään!"

Välillä ajattelen ja kirjoitan sekavia loikkien mielikuvitusmaailmoissani epäloogisesti oudolla tavalla. Silloin oletan ymmärtäväni enemmän niitä, jotka eivät pääse mukaan kuin heitä, jotka matkaavat vaivatta kanssani milloin missäkin maailmoissa. Joissa ei tarvita arjen eikä pyhien elosta muuta kuin muistot ja mielikuvitusta. Joskus ei niitäkään.

Mutta mistä Muumit saivat alkunsa? Sitä ei taida kukaan tietää. Sillä ne ovat saattaneet syntyä Tove Janssonin enon maailmoissa. Ensimmäinen maininta Muumeista on kerrottu olevan 30-luvulla. Taiteilijaperheeseen Helsingissä syntynyt Tove Jansson (1914-2001) oli enonsa luona Ruotsissa ja nälkäisenä teininä hiipi usein ruokakaapille. Eno alkoi varoittelemaan Tovea ”Muumipeikoista” jotka asuvat kaakeliuunien takana. Hän kertoi, että peikot saattavat puhaltaa niskaan tai hieroa nenäänsä Toven jalkoja vasten. Oletettavasti tämä ei ollut mukava ajatus.

Muutamia vuosia myöhemmin, Tove loi hahmon josta muodostui myöhemmin Muumipeikko. Aluksi pienet hahmot olivat pieniä piilokuvia tai osa Toven signeerausta esimerkiksi Garm-lehden kansikuvissa. Silloin Tove kutsui hahmoa Niiskuksi.

Nuuskamuikkunen

Merikonttikotini on ollut olemassa Hyvinkään asuntomessuilta saakka. Ensin vuonna 2013 kuukauden siellä, jolloin kodissamme kävi montakymmentätuhatta vierasta. Itse asiassa loppuelämän ystävälliset kyläilijät kerralla. Sen jälkeen matkasin Päiviksen ja kotimme kanssa Jokilaaksoon, jossa asustan ja sisustan sitä nykyään yksin. Osaomistuskoira Niilosta on tullut yhä harvemmin vieraileva tähti. Kuten Päiviksestäkin, joka ylläpitää ennenaikaista mummon mökkiään Tuusulan Jokelassa.

Mutta kaikki vaikuttaa kaikkeen tai ainakin moni moneen, ja matkallani on mukaan tarttunut uusia ihmisiäkin, joista joitakin pidän ystävinäni. Yksi sellainen sanoi, että kyllä miehen pitää käyttää alushousuja nukkuessaankin, jos ei ole uniasua. Sekä verhoja kodissaan, vaikkei niitä sulkisikaan. Kun kerran vähintään hyviä kavereita ollaan, päätin kävellä kolmasosan matkasta vastaan, joten hankin yhteen ikkunaan verhot. Kylkiäisenä parani valoisalla kelillä katsomani tv-kuvan näkyvyyskin merkittävästi.

Minulle melkein minkä tahansa hankkiminen Jokilaaksoon on iso juttu enkä niihen juurikaan ryhdy ilman aasinsiltoja. Joten kun asun kesäsin Jokilaaksossa, matkasin pitkin aasinsiltaa Muumilaaksoon, jossa asuu laillani toisinajattelija, kapinallinen Nuuskamuikkunen.

Hänkin vaeltaa etelään joka talven ajaksi, kun Muumilaakson väki käy talviuneen. Keväisin hän palaa laaksoon ja pystyttää telttansa joen rantaan, kuten konttikotinikin on. Huuliharpun soinnista jota en ole koskaan oppinut soittamaan, tietää Nuuskamuikkusen tulleen takaisin. On myös sanottu, että kevät ei ole tullut Muumilaaksoon ennen kuin Nuuskamuikkunen on palannut. Jokilaaksoon kevät tulee, kun joutsenet palaavat Jokilammille ja minä Aasiasta. Nyt hankkimistani verhoista en ole löytänyt enkä etsinytkään muumeja, vaan ainoastaan rehevän kasvillisuuden keskeltä kuvan Nuuskamuikkusen.

Wikipedia kertoo niin ansiokkaasti hänestä, etten lähde sitä toistamaan. Sen sijaan sen voi lukea tästä. Tove Jansson ja etupäässä lapsille tai ainakin sen mielisille tarkoitetut muumitarinat ovat vertaansa vailla. Sillä Tove tupakoi, tykkäsi naisista ja alkoholista ja Muikkunen poltti piippua. Aivan ihmeellistä sensuurin ulkopuolella olevaa aikana, jolloin nykyinen hallituksemme pohtii onko lakritsipiippu edelleen tupakkatuote.