Aiheen tämänkertaiseen antoi Vatikaanin piipusta noussut vaalea savu mustan sijaan merkiksi, että 2000-vuotinen katolinen maailma on saanut uuden paavin. Hän otti nimekseen Leo XIV. Itsekin tunnen tai oikeastaan tunsin muutaman Leon, mutta ei heistä olisi paaviksi ollut.
Roomalaiskatolinen kirkko on yksi kristinuskon kolmesta pääsuuntauksesta, jotka ovat katolilaisuus, luterilaisuus ja ortodoksisuus. Luterilaisuus tosin ei muodosta yhtä isoa kirkkoa, vaan siinä on monta pientä kirkkoa yhdistyneenä.
Seuraavana ovat muslimit ja vajaan miljardin hindun ja vajaan puolen miljardin buddhalaisten väliin sijoittuu laaja uskonnottomien ihmisten ryhmä. Ehkä joka kymmenes maailman ihmisistä, 700 miljoonaa, ei kuulu mihinkään uskontokuntaan.
Itse olen kuulunut aina kirkkoon, vaikken koekaan olevani siellä välillä kotonani. Kristinuskoa on minuun istutettu koko ikäni siitä lähtien, kun pappi antoi vanhempieni valitsemat etunimet kuukauden ikäisenä kastamalla minut synnyinkotini peräkamarissa Jumalan yhteyteen.
Kun olin lapsi, oli televisio suurelta osin tulevaisuutta. Joten jännittävät seikkailijat ja heidän maailmoista muodostetut sarjakuvalehtien sankarit Manitou jumalineen olivat esikuvia. Villin lännen ykkösiä lienivät Pecos Bill lassoineen ja Myrskytuuli hevosineen sekä Tex Willer revolvereineen. Muualla Mustanaamio Devil koirineen ja Tarzan viidakoiden kuninkaana. Kuviakin piti olla, sillä lukutaito vasta etsi muotojaan.
Monessa asiassa olen omien polkujen kulkija. Jos huomaan jonkun menneen ennen minua samaa väylää ja ajattelevan peräti laillani, on se toisaalta mukavaa ja toisaalta ei. Ikäänkuin joku toinen olisi vienyt reitin neitsyyden tai poikuuden. Helposti poikkean silloin muualle, sillä mieluummin olen henkinen ja hengellinen erakko kuin perässä kulkija. Ajattelen, että matkalla ikuisuuteen parempi matkaeväs on omat kuin toisten jutut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti