Kaikki Luojan luoma on elämänkirjani

Oma hohtonsa oli olla 1955 viisivuotias ja oma hohtonsa on olla 2025 seitsemänkymmentäviisivuotias. Siihen mahtuu lähes kaikki Keski-Suomessa, Thaimaassa, Helsingissä ja Hyrylän Korpintiellä sekä Myllykylän Jokilaaksossa. 

Kotini ja ehkä myös loppusijoituspaikkani on Jokilaakson luonnonsuojelualueen keskellä. Toivottavasti Ison tien toiselta puolen naapurista anastamani Ison kiven juurella. Teolle sain myöhemmin Senkkerin kiviainestehtaan siunauksen.

Paikan snadeimmat asukkaat ovat täitä pienempiä. Niistä en näe mitään enkä ketään koskaan tai vain harvoin. Kunhan vaan tiedän olemassa olot.  Minikokoisimmat joiden kanssa en ole päätynyt sopuisaan yhteiseloon, ovat keltaiset muurahaiset, vertani imevät tulevat hyttysäidit sekä punkit, joista en tiedä ovatko ne yksi vai useampi sukupuolisia.

Punkit viettävät eloaan ja asuvat ensikodeissaan esimerkiksi pienissä metsähiirissä, myyrissä ja päästäisissä. Joita vuorostaan vaanivat monet lihansyöjät. Mukaan luettuna jonkun kerran kesässä näyttäytyvä kyykäärme. Sen elämä saattaa vastaavasti päättyä supikoiran tai vaikkapa harharetkillä olevan kylän kotikissan lounaaksi.

Pelkästään kotipiirini eläinten elämien kiertokulusta saisi helposti kokonaisen kirjan minunkin tiedoilla ja mielikuvituksella. Suurimmat Jokilaakson uteliaat ovat hirvet, peurat ja kauriit sekä ilvekset, ketut ynnä muut. Joista osa syö kasviksia ja osa kasvissyöjiä.

Ehkä itse luonnonsuojelualueen suurimpana asukkaana, jos en ota puita huomioon, elän varsin turvallista elämää. Pikaisella vilkaisulla pihapöntön kirjosieppo tai tiainen näyttäisi sekin elävän suht aivoista elämää. Näin ei ole, sillä naapuripuissa vaanivat käpytikat ja oravat kuinka saisi tintin pyöreän, ovettoman kotioven suuremmaksi ja suihin pikkulinnut jo ennen niiden syntymää.

Jokilaakson luonto on eläimille ja kasveille vaaroja täynnä sekä välillä kuolemaksi. Karhunköynnös, elämänlanka eli isokierto elää talven kuin sitä ei olisi olemassakaan. Kunnes kietoo kesän tullen ja mittaan mesiangervon kuolemansyleilyynsä päättäen kauniin kasvin päivät.

Oikeastaan viime vuosien yksi suuri löytö oli ymmärrys, että monet kukatkin nukkuvat. Pihan voikukistakin näkyy keltaisen värin sijaan kesäöisin vain nuput.

Maitohorsma sen sijaan taitaa valvoa aina ja pärjääkin hieman paremmin himalajan- eli jättibalsamin kanssa, joka kevään torkkujana antaa tasoitusta. Kunnes ne keskellä kesää kilvoittelevat auringonsäteistä kurkotellen valoa yli kahden metrin korkeudessa. Tätä elämän kilpajuoksua seuraan päivien lisäksi myös kesäöisin kävellessäni luonnon keskellä pitkin rantapolkuja aataminasuisena Jokilammille yöuinnille.