Tänään on 27 394. viikatemiehen väistöpäivä. Elettyä elämää tulee ¾ vuosisata täyteen 18 minuuttia vaille 16. Hieno juttu, sillä edelleen rakastan elämää. Joka on joskus yksinäistä, aina elämisen arvoista eikä koskaan viheliäistä.
Muistelen äitini sanoneen, että tarinani oli loppua ennen kuin oli alkanutkaan, sillä sydämeni pysähtyi tullessani maailmaan. Mutta lähti kuin lähtikin uudelleen käyntiin ja pääsin tekemään tarinaani elämänkirjakokoelmien joukkoon.
Mutta tietoisestikin taival on ollut hiuskarvan varassa, kun kotikäynnillä pääni oli kamoissaan olleen bodarin kainalossa ja pistooli ohimollani, että "losautanko tästä?" Sitä ennen elin 10-15 vuotta itsekin kuin jokainen päivä olisi ollut viimeinen.
Lähellä oli polun pää myös Meilahden sydänvalvomossa infarktin saaneena. Silloin olin vailla kuolemanpelkoa ja valmis lähtemään. Elävien kirjoissa minut piti Päiviksen välittäminen ja vaurioituneen sydämeni pohjassa saakka tuntunut hänen rakkautensa. Elämästäni kiitollinen olen vanhemmilleni, puolisoilleni ja pojalleni tai pitäisikö sanoa pojilleni?
Ainutlaatuisen elämäni suuria ihmisiä ovat siis vanhempani, jotka minut tekivät. Liisa, jonka kanssa yhteinen elämä auttoi minut eroon viinasta ja laitapuolen kulkijan tieltä, vaikka laidalla laillani elän aina. Marko, joka toi suuren ilon ja uuden tarkoituksen. Sekä Päivis, joka auttoi minua pysymään kaidalla polulla ja oli suuri rakkauteni. Toki rakkaita ovat yhä ja yhtä kaikki mainitut ja monet muut.
Tänään syntymäpäivänäni Jokilaakson juhlapaikalla liehuu Elämän tähden viiri sekä alkoi yötön yö Utsjoella. Silloin aurinko paistaa yhtäjaksoisesti runsaat kaksi kuukautta. Eikä se laske lainkaan horisontin alapuolelle. Merikonttikotini yössä, metsäwc:ssä käydessäni syntymäpäivää vastaanotti kiiluvine silmineen kanssani pihapiirin koloissa tai puiden alla asuva supikoira.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti