Terveisiä ajan vankilasta

Noin kymmenen vuotta sitten Merikonttikodissa oli Päiviksen ja minun sekä osin osaomistuskoira-Niilon yhteinen elämä sekä tulevaisuus. Elämän tähden-blogeja kirjoitimme vuoropäivin ja kiersimme Niilon kanssa luonto- tai kuntopolkua pari, kolme kertaa päivässä. Niistä fiiliksistä kirjoitti Päivis silloin näin.

Painommekin päivälleen yksitoista vuotta sitten kirjasimme omituisiin menneiden aikojen kirjoihimme. Sitä allakkaa ja muistikalenteria käytän nyt uudelleen merkitsemällä olenko ottanut aamu- ja iltalääkkeeni. Yhteensä vitamiineineen 13 nappia tai kapselia joka päivä. Joskus unohdan sekä lääkkeet että muistiin laittamisen. Yli 15 vuoden aikana niin ei ole käynyt kertaakaan kahta kertaa peräkkäin.

Vaikka tulevaisuuden ennustaminen on edelleen vaikeaa, uskon, että ilman pillereitä en enää täällä tallustelisi. Vaan sepelvaltimotauti olisi jo vienyt mennessään jonnekin. Minne, se selviää ajan kanssa tai sitten ei. Ehkä kaikki tietoinen loppuu pumpun pysähdyttyä yksi kerrallaan. Kynsien ja karvojen kasvu viimeisten joukossa ja viimein loput savuna taivaalle sekä tuhkaksi maan uumeniin. 

Vaikka mukanani kulkee muistin huononemisesta huolimatta päivä päivältä enemmän menneisyyttä, ei se ole lapsuuden selkäsaunojen lisäksi tuntunut koskaan liialta taakalta tai muutenkaan raskaalta kantaa. Heitäkin olen tuntenut, joille elämän lastia on tullut liikaa. Ehkä ajattomuudessa selviää onko kaikkien viimeinen osoite silti sama. Tai liekö ikuisuutta olemassakaan.

Joku sanoo silloin tällöin, että ken menneisyyttä muistelee, on sen vanki. Ehkä siitä on silti hyvä pitää kiinni, sillä siinä on ainutlaatuista mikä ei muutu, sillä voimme muuttaa vain suhtautumista entiseen. Tuttua on myös, että vain harvoin sama virhe kannattaa tehdä uudelleen. Ehkä on niinkin, että vaikka vuosirenkaiden lisääntyessä askel lyhenee, niin yhtä paljon voi saada hyödyllistä aikaiseksi. Koska vähemmän tulee kokemuksen kartuttuessa käytyä varsinkin tietoisilla harharetkillä.

Mutta vaikka kaikki elämä on itselleni arvokasta, on se silti suhteellista. Jos ja kun liiskaan iholtani äitihyttysen tai käännän kilpikonnan jaloilleen, on se niille elämän ja kuoleman kysymys. Jota saattaa myös olla kerjäläiselle kuppiin laittamani kolikko tai  talvipakkasen purentaa vastaan hänelle antamani vanha talvipalttoo. Yhteistä tuokioissa on, että elämän säilyttämisestä tai lisähetken mahdollisuuden antamisesta mille tahansa elävälle tulee yhtä itsekkäästi yhtä hyvä mieli.