Krabi

Eilen jätimme Ko Lantan taaksemme vietettyämme siellä kolme, neljä mukavaa päivää. Ei mitään huonoa sanottavaa, muttei mitään erityisen mukavana mieleen jäänyttäkään. Lähes joka paikkaan olen unohtanut jotain. Tällä kertaa se oli kaupungin kadulta ostamani 120 bahtin violettikukallinen pyyhe 😢. 

Pikkukuvien kaksi matkaa ajoimme PeeCeeX:llä yhdessä Ko Lantalta ja viimeisen siivun kohti Krabia viiletin yksin Tatan pikkubussin perässä. Aika haipakkaa täytyy sanoa vauhdin ollessa läpi kaupunkienkin välillä 110 km/h. Siinä leikissä en olisi enää Päiviksen kanssa yhteisellä Zoomer X:llä pysynyt.

Krabissa ajaessani, Morakot taas kyydissä ajattelin, että aika iso city, jota luulin pienemmäksi. Hotellilla Wikipediasta tarkistin ja totesin, että yllättäen pienempi kuin Järvenpää, Kerava ja Tuusulakin. Väkeä netin mukaan myös hieman vähemmän kuin Phatthalungissa. Katujen siisteys sekä rakennusten ja teiden hyvä kunto yllätti myönteisesti.

Alkuillasta ajeltiin siellä täällä vielä hieman ja poikettiin syömään tavaratalon ruokamaailmaan. Avoinna oli nurkassa yksi tai kaksi pistettä vierekkäin vaatimattomine, osin kylmenneine ruokineen. Tatalla jäi ruokaa lautaselle ja hän totesi, että okei, en kuole nälkään. Lautaselle jäi minultakin ja totesin, että okei, jos minä vastaavasti syön kaiken, kuolen ehkä ruokaan. Huonoin ateriani pitkään aikaan. 

Olin oikeassa, Krabi ei ole rantakaupunki. Karttapalveluiden ja kuvien perusteella seudun ykkösranta sijaitsee noin 15 kilometrin päässä, jonne aiomme tänään. Vähintäänkin katsomaan. Näillä näkymin olemme kaupungissa vielä toisenkin yön, jonka jälkeen lähdemme takaisin kohti toista Thaikotiani. Toisaalta mikäpä täälläkin on mukavan ja siistin hotellin uima-altaalla, kupu täynnä maittavan aamiaisen jälkeen kirjoitella blogia.

Viimeinen päivä ja yö Ko Lantassa

Vaikka neuvo "Jomtien Pattaya Beach ja vähän muutakin"-Facebooksivuilla yöpymispaikasta oli hyvä, emme tarttuneet siihen. Se oli lähellä rantaa, muttei rannassa, vaan katu tai tie oli välissä.

Joten jatkoimme etsimistä ja törmäsimme Horizoniin, josta ei löytynyt mitään luksusta, mutta eksotiikkaa senkin edestä. Ovisuussa ensimmäisenä meitä tervehti ruukussa marihuanakasvi ja poltetun tuoksukin. Huoneemme, 2000 bahtia aamiaisineen sijaitsi aivan rannassa. Terassin ja veden välissä vain hiekkaa, mutta ohuen seinän toisella puolella oli ravintola. Siitä hieman ajattelin kovaääniset ja vahvistimet nähtyäni, että ehkä emme nuku ensi yönä. Olin väärässä. Kymmeneen saakka soi hillitty musiikki, jonka loppumista niin aikaisin vähän ihmettelin, olihan lauantai-ilta.

Nukkumatin työtä pelkäsin häiritsevän myös moskiittolaumojen, sillä huoneemme oven suurimmat aukot tilkitsin yön ajaksi kahdella pyyhkeellä. Lukkoonkin oven sai vain ulkopuolelta kohtuullisen kokoisella riippulukolla. Hyvin pärjättiin. Vaikka merivesi olikin aika kirkasta, ehkä Pattayan edustalla olevan Koh Lanin saaren rantavesien luokkaa, ei se ollut aivan samaa kuin esimerkiksi Siaminlahden avomeren vesi. Nythän uimme Andamaanienmeressä.

Eksotiikka lisäsi, kun iltasella ajoimme saaren toiseen päähän ja pysähdyimme syömään intialaiseen ruokapaikkaan. Katselin ja valokuvasin kuinka leipäni kypsyi hiilillä kuumennetussa ja maahan upotetussa saviruukun seinämässä tai -uunissa. Oli oikein hyvää. 

Ranta sinällään oli loistava, mutta sitäkin vertasin Jomtien Beachiin, jonka arvostukseni on yhä kasvanut. Se on hieno ranta. Vain veden laatu ja roskaisuus ansaitsee kritiikkiä. Roskaisuuden suurin sylttytehdas ovat paikalliset, mutta kyllä turistitkin siitä osansa saavat. Monesti olen seurannut, ettei matkailijallakaan kadun roska-astian tarvitse kovin kaukana olla, kun jäätelötikku papereineen tai muovipullo putoaa kädestä kadulle tai sen viereen. Kun tulee sadeaika, niin kaikki huuhtoutuu pitkältäkin mereen. Käymäläjätteistä en kirjoita mitään, kun en mitään varmaa tiedä niiden käsittelystä. 

Kaikin tavoin mukava saari, joskaan ei ainakaan nyt niin turistien kansoittama, kuten etukäteen oletin. Vähäpukeisten naisten ja kypäräpäisten skootteroijien vähyys sekä muslimiasuisten naisten paljous yllättivät. Vaikka voisin helposti kuvitella asuvani vakituisesti Pattayan tuntumassa, Ko Lantalla hyvin viihtyväksi Jormakseksi en osaa itseäni oikopäätä kuvitella.

PeeCeeX 160-kuutioinen pyöräni on ollut ilon aihe. Sen mukaan keräämäni varusteet vesipullosta hyttysverkkoon ja monitoimiveitsestä käynnistysakkuun ovat toimineet lostavasti eikä nyt koettavana oleva matka jää sillä viimeiseksi.

Suomen päässä meillä oli Päiviksen kanssa kaikki caravaanarielämään kunnossa kerättyämme vaikka mitä matkassa kulkevaa vuosien ajan. Kauimmillaan kävimme matkailuautolla Turkin vuorten toisella puolella Alanyassa. Se kaikki on mennyttä aikaa ja pari vuotta olenkin hankkinut moottoriajoneuvomatkailuun uutta, vaatimattomampaa pakettia. Siinä tuli lunta tupaan, sillä jätin lähes viimeiseksi koukun hankinnan ja asentamisen osa-avoauto Smartiini. Selvisi, että juuri minun on tyyppikatsastettu Suomessa niin, ettei siihen voi asentaa vetokoukkua lainkaan.

Ko Lantassa edelleen

Old Town löytyi helposti. Google Maps on kyllä verraton apu matkantekoon. Aivan sama olenko liikkeellä jalkaisin tai jollakin kulkuvälineellä. Käytänkin sitä vierailla seuduilla melkoisesti, mutta myös silloin, kun teen mielikuvitusmatkoja milloin minnekin. Maps pitää sisällään mielettömän määrän valokuviakin. Itse asiassa pari päivää sitten blogiini poimimani valokuva menneiden aikojen Heikkiläntien omakotitalostamme, on Googlen karttapalveluista poimittu.

Saaren toiselle puolen tultuamme olimme Vanhassa Kaupungissa, jonka keskeinen osa ainakin turistien määrällä mitattuna on paikallinen Walking Street. Sitä kävelimme ja ajoimmekin eestaas. Voi olla, että kerran kuulin venäjää tai sitten en, mutta saksaa sitäkin useammin. Pikaisen analyysin perusteella ajattelen saaren olevan saksalaisten suosiossa. Heille sanon usein, kun jään suustani kiinni ainoan osaamani saksankielisen lauseen. Poikkeuksetta se huvittaa heitä: "Huomenna, huomenna ei vielä tänään, sanovat kaikki laiskat ihmiset." 

Hintataso turisteille on samaa luokkaa kuin Jomtienillakin. Aika monessa paikassa pisti silmään kaksoishinnoittelu lauttalipuista lähtien. Minua se ei ole koskaan närästänyt, sillä onhan Suomessakin monessa paikassa eri hintoja eri ihmisille. Lapsista aikuisiin ja ikäihmisistä sotilaisiin. Taitaapa joissakin kaupungeissa olla kuntalaisille eri hintainen joukkoliikennekin kuin muille. En tiedä sitäkään miten varusmieshinnoitteluun istuu siviilipalvelumies ja onko niitä naisiakin? Sen tiedän, että kerran lehtitietojen mukaan nainen meni armeijaan kieltäytyäkseen sen jälkeen aseista. Ainut syy oli, että koska miehetkin voivat tehdä niin.

Leppoista menoa vähän joka puolella Ko Lantaa eikä minkäänlaista väenpaljoutta. Sekin pistää naisten vaatetuksesta silmiin, että muslimeja tai ainakin sen tapaisia on huomattavasti enemmän kuin Pattayan seudulla. Ystävällisyys on kuitenkin samanlaista tai -tuntuista. Kypärä pyöräillessä on paikallisen päässä enemmän poikkeus kuin sääntö.

Viime yöksi tingimme tällä kertaa rannasta, kun edelleenkään ei eteen sattunut kortteerin yhteyteen kelvollista uimarantaa uima-altaineen rahapussillemme sopivaan hintaan. Niin nuukasti en silti ole elänyt, ettenkö jälleen illalla syönyt farangiruokaa. Tällä kertaa vuorossa oli suosikkispagettini Bolognese, joka turtuneilla tai alkoholin polttamilla makuhermoillani maistuu samanlaiselta maankolkasta riippumatta.

Facebookin ja Messengerin kautta tuli vinkki kohtuuhintaisesta rantakortteerista ilta-aurinkoineen ja uima-altaalla (kiitos Ylinen)🤙, joten taidamme palata ensi yöksi saaren länsirannalle ainakin katsomaan paikkaa. Viime yönä jälleen kerran satoi reippaasti. Lähes 20 vuoden aikana en ole tutustunut Thaimaahan, jossa sataa kuukausitolkulla yhtä paljon kuin paistaa aurinkokin. Hyvin kelpaa meille sekin.

Näillä näkymin huomenna palaamme mantereelle ja suuntaamme ehkä Krabin suuntaan. Tata luultavasti minibussilla ja minä skootterillani. Sekin on jotenkin tullut Google Mapsin kautta selväksi, että varsinainen Krabi ei taida rannalla ollakaan. Tosin vielä en tiedä edes huomisen suuntaa enkä ilmojakaan.

Minulla on nimittäin älylaitteessani neljä, viisi sähköistä sääprofeettaa, jotka kaikki valehtelevat hieman eri lailla, mutta yhtä paljon. Siinä joukossa pärjäisi oikein hyvin suomalainen ennustaja- tai tietäjäukko, joka povasi kelejä sammakoista. Lapsena taidettiin yltää samalle tasolle: "Etana, etana näytä sarves onko huomenna poutaa?" 

Ko Lanta

Jätänpä toistaiseksi kodeistani kirjoittamisen ja pysähdyn siltä osin Kalliomäen puolimatkankotiin silloisen Jyväskylän maalaiskunnan Puuppoolaan. Ja siirryn matkaamme Thaimaan länsipuolelle ja laajasti ajatellen Intian valtameren rannalle, Ko Lantan saarelle.

Sinne teimme lähtöä parisen viikkoa, mutta kelit eivät olleet rantaelämälle eivätkä skootterilla ajamiselle suotuisat, sillä joka päivä satoi profeettojenkin mukaan joko Phatthalungissa tai Ko Lantalla. Mutta eilen lähdimme. Morakot pikkubussilla ja minä PeeCeeX:lläni. Ensimmäinen pitempi matka sujui loistavasti ja huomasin pyöräni nopeuden riittävän minulle hyvin. Helposti mittarin mukaan toistasataa.

Olimme sopineet chattaillen, että odotan Tataa laiva- tai oikeastaan lauttalippujen myyntipisteessä. Tähän olin saanut Jomtien Pattaya Beach faceryhmässä ohjeita, että myynti tapahtuu muutaman sata metriä rannasta. Kuten olikin. Mutta kävi vähän samoin, kun odotin kerran sovitusti lenkkikaveria "Hiutale vitosen" alakerrassa Jomtienilla. Kun miestä ei kuulunut, chattailin pää punaisena. Selvisi, että toinen odottaa A-talon alakerrassa ja toinen B-talon vastaavassa. Niin Tatakin odotti rannan lippupisteessä ja minä puoli kilometriä ylempänä toisessa 🤣.

Tiet saarella ovat osin kelpo kunnossa ja osin vähemmän. Ehkä ensimmäisen 50 kilometrin arvion perusteella hieman huonompia kuin Koh Changilla. Pienen aikaa etsimme vaatimattomille kukkaroillemme sopivaa yöpaikkaa, sillä toivomuksena oli ranta ja uima-allas. Ei natsannut ainakaan ensimmäiselle yölle, joten luovuimme altaasta. Aamu-uinnilla rantakin oli sen verran kivikkoinen, ja päätimme, että yksi yö riittää tässä paikassa.

Pihapiirin ravintolassa söimme varsin hyvän illallisen. Morakot jotain thairuokaa ja minä Cordon Bleun ranskalaisilla. Yöllä oli tosi kylmä bungalovissamme, sillä Tata nukkuu enemmän tai vähemmän tukevassa yöasussa ja minä Aatamin asussa. Ilmastointilaite tietenkin Tatan mukaan, joka ei muutenkaan pidä kuumasta. Oikeasti ei ole mitään valittamista. Mutta perisuomalaiseen tapaan pitää jostakin marmattaa. Kuten katkenneesta irtokynnestä tai sodaveden kalleudesta.

Tänään päivällä on tarkoitus ajaa saaren ja vuorten yli toiselle puolelle Old Towniin, jos sellainen on ja löytyy. Joten kylällä aamupalan syötyämme ja PeeCeeX:nkin ruokittuamme ysiykkösellä, kun ysivitosta ei juuri siihen hätään löytynyt, pakkasimme laukut ja itsemme pyörän selkään sekä lähdimme matkaan kellon ollessa noin puoli kymmenen. 

Kotini, osa 5

Omakotitalomme tuntui ja olikin oikea koti meidän jengille. Kun Marko tuli pojaksemme perheeseen, koko elämän tuntui ja maistuikin täydelliseltä. Silti sydän paloi jäseneksi elämisen ja asumisen yhteisöön. Se tietysti tarvitsi ensin puolihullun vision ja sille toteuttajat. Palaset loksahtelivat pikku hiljaa paikoilleen, kun aikani etsin paikkaa ja järkeilimme. Jos saisimme yhteisön luotua, jonka vastuuta kantavia jäseniä olisimme, voisimme luopua omakotitalosta ja sijoittaa etupäässä Liisan rahoja johonkin järjettömän järjelliseen.

Liisa oli Keuruun Haapamäellä Haapasalon metsäyhtymän osakas sen kokoisella osuudella, että olisi perusteltua vaatia suvulta Syrjän- tai Heinälammen rannalta talon paikkaa. Osakkaista osa hyödynsi omistustaan metsätuoton lisäksi käymällä mailla marjassa, metsällä tai muuten vaan samoilemassa ja hiihtämässäkin, mutta Liisalle se ei ollut mahdollista. Hän voi lähinnä vain autonsa ikkunasta katsella omienkin mäntyjensä  kasvamista. 

Liisan suku hyväksyi suunnitelmamme. Sen jälkeen puuttui rakennus, jolle ei kukaan keksinyt mitään käyttöä ja johon voisimme tehdä puolimatkankotimme. Siihen tarkoitukseen löytyi Puuppolassa vuosia tyhjillään ollut Kolun vanhainkodin pihapiirin rakennus, joka sai nimekseen Kalliomäen puolimatkankoti. 

Metsän takana asui metsänhoitaja Tapio Kolu. Hänen luokseen menin lähes ensimmäisenä esittelemään itseni sekä suurehkon rakennuksen tulevan käyttötarkoituksen. Hän kuunteli kesäiltana kotinsa portailla omaan rauhalliseen tapaansa ja totesi viimein, että juopoilleko meinaat koteja? Tähän minä, että kyllä vain, silloin kun ovat selvinpäin. Tapio jatkoi, että toisaalta mikä ettei. Kyllä minä ihmisten kanssa olen aina tullut juttuun ja pärjännyt. Että onhan se Kalliomäki ollut hullujenhuone ja synnytyssairaalakin, mutta ne hullut muistan oikein hyvin. Niillä oli alakerrassa häkit ulkona ja me syötettiin niille heiniä. Kovia olivat syömään ruohoa, sanoi Tapio.

Käytännössä suunnittelin itse peruskorjauksen ja muutostyöt. Kaikki tapahtui niin edullisesti, että vierailijoita kävi ympäristöministeristämme lähtien katsomassa moista ihmettä. Kaikki myös toteutettiin hisseineen liikuntaesteettömiksi.

Mutta murinansa oli silläkin: "Aikanaan raahattiin ikäihmisiä portaita ylös ja alas eikä kukaan osannut edes haaveilla hissistä. Mutta kun tuli Soini juoppoineen ja poliittisine suhteineen, niin mikään ei enää ollutkaan rahasti kiinni". Tämä loukkasi myös Liisaa, joka hissiä eniten tarvitsi, mutta josta ei juoppoa tulisi, vaikka paistaisi itäisen naapurimaan kansalaisen tavoin vaikka voissa.

Mönkijäkin meillä oli, jolla koko perheeni ajeli. Kerran oli Kolun vanhainkodilta kevään tullessa kadonnut vanhus eikä häntä löytynyt mistään. Henkilökunta sanoi, että ulkona ei selviä yöpakkasten vuoksi aamuun elossa. Löysin seniorin reippaan kilometrin päästä mönkijällä, kuusen juurelle käpertyneenä. Nostin langanlaihan miehen lavalle ja ajoin takaisin. Mies sylissäni kävelin sisään ja laskin aulan penkille. Yksi hoitaja puki sanoiksi koko henkilökunnan ja muun väen kiitollisuuden: "Vaikka tulisit mönkijöinesi ajamaan sisälle pitkin käytäviä, koskaan minulla ei ole enää yhtään pahaa ajatusta saati sanomista Kalliomäestä."

Kotini, osa 4

Luulen, että moni ei avioon mennessään ajatellut liittoa määräaikaiseksi, vaan kuten lupaus kuuluu "kunnes kuolema meidät erottaa". Näin minäkin uskoin sataprosenttisesti. Tiedostin kuitenkin hyvin, ettei yhteinen seniori-ikäisyys Vaasankadulla voi toimia meillä kovinkaan helposti. Esteitä liikkumiselle oli liikaa.

Omakoti- tai rivitalo olisi meidän juttu, näin ajattelimme. Mutta sen oli oltava vastuullinen päätös, sillä asunnon tai kodin vaihto tapahtuisi Liisan toiveiden ja tarpeiden mukaan sekä rahoilla. Sillä eihän minulla mitään ollut. Tai oli, osa vanhempieni talosta Tuusulan Hyrylässä. Kaikki muu oli mennyt vastuuttoman elämäni ylläpitoon.

Löysimme sopivan kodin Palokan Heikkilästä. Tai oikeastaan se oli aluksi vain minun mieleeni. Kun ajoimme takaisin Vaasankadulle, sanoin Liisalle, että nyt sinun pitäisi vähän pohtia. Onko kysymys siitä, ettet pidä paikasta tai talosta vai luopumisen tuskaa monesta, rakkaastakin muistosta Jyväskylän kodissasi. Jälleen kerran, vain tovin Liisa tuumasi sanoen, että soitetaan myyjälle. Ja niin meistä tuli Jyväskylän maalaiskuntalaisia. Hilja ja Pentti Keskitalon naapureita, jotka siirtyivät rakentamastaan talosta uuteen, rakentamaansa taloon 10 metrin matkan.

Meille muutto oli onnea täynnä oleva hetki ja ehdottoman oikea valinta. Uusi kotimme saunoineen, autotalleineen ja pihoineen toimi Liisalle loistavasti. Hän pääsi pyörätuolinsa kanssa itsenäisesti kiertämään koko Heikkilän pientaloalueen. Mukanaan Biba saksanpaimenkoiramme. Minäkin joukossa mukana silloin tällöin. Ajattelimme, että se on koti, jossa asumme loppuelämämme, sillä pidimme paikasta ja talosta hyvin paljon. Mutta elämässä ei useinkaan käy niin kuin on ajatellut ja suunnitellutkin.

Loppujen lopuksi ihmisellä on vain yksi asia omissa käsissä. Voimme valita suhtautumisemme tapahtuneeseen. Ehkä minulle pihapiirin lisäksi rakkainta oli luonnonniityn takana, oman polkuni päässä pienen pieni Pillilampi. Jossa kävin aamuin illoin nakuna uimassa. Mutta myös Liisan sekä Biban kanssa. Tähän joukkoon liittyi pian poikamme Marko. Heikkiläntie 40 Palokassa oli kolmas kotini. Ehkä pieneltä minunkin hankkima. 

Kotini, osa 3

Eilen kirjoitin, että aikuisiän Taru olisi ollut ensimmäinen vakavasti otettava parisuhteeni. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Vaan hän oli Rita Rosimo, poliisin tytär Simonkylästä. "Pia" sai ja antoi minulle luokkaretkellä linja-autossa ensisuudelmani. Lähes halkesin onnesta, joka minua oli kohdannut. Olin kuin koviin aineisiin koukussa oleva narkomaani, jolle koko elämä on saada vain seuraava annos. Sitä oli Rita minulle. En osannut ajatellakaan mitään muuta kuin milloin näen hänet seuraavan kerran.

Mutta Mäntsälän Sälinkäällä valitsin merimiesammattikoulun sijaan kyläreissun Keski-Suomeen. Piti tosiaan vain käydä, mutta varkaiden ja kauppiaiden jumalan kaupungissa meni 20 vuotta. Muistelen Liisan hakeneen minut ensin Vihdin Kaislarantaan, josta menimme Jyväskylään. Liisa asui kerrostalon toisessa kerroksessa Vaasankadulla isossa kaksiossa, josta tuli järjestyksessä toinen kotini.

Kantakuppilani oli vajaan 100 metrin päässä Seminaarinkadulla Ylä-Ruth. Varvikon Mikko, saarijärveläissuvun musta lammas oman kertomansa mukaan, kysyi kerran aamuolusille mentyäni, että tiedätkö Soini mikä ero on Seminaarinkadulla ja sinulla? Katu menee Ruthin ohi, mutta sinä et koskaan 🤣🤣.

Siellä kuulin kerran, että Koira-Leenalla on huostaanotettu saksanpaimenkoira, jolle oli jo varattu viimeinen piikki seuraavaksi aamuksi, koska se ei tullut toimeen Leenan oman koiran kanssa. Niinpä sanoin tarjoavani Biballe uuden kodin Liisan kanssa, jos sopii. Tosin tätä en tainnut etukäteen kysyä Liisalta. Mutta koiran hain ja vein kotiimme sekä työnsin oviaukosta sisään sanoen, että koittakaa tutustua toisiinne ja palasin oluitteni pariin.

Kun myöhemmin könysin pienessä hiivassa Vaasankadulle, Liisa makasi sängyllämme iso schäfer kainalossaan ja kertoi ensin pelänneensä aivan valtavasti. Oli kertonut myös koiralle pelkäävänsä aivan yhtä paljon kuin sinäkin minua. Mutta Jorma sanoi, että tämä on uusi kotisi ja meidän on tultava juttuun. Tämä suurenmoinen koira elikin kanssamme elämänsä loppuun saakka. Olen äärimmäisen hyvilläni, että kaivoin esiin Liisan eläinrakkauden.

Kodissamme minua häiritsi tavattomasti liikuntaesteellisyys. Liisa ei päässyt ilman avustajaa edes kadulta sisään tai ulos, ellei matkassa ollut kyynärsauvoja ja jalassa tukisidosta. Samoin oli kylpyhuoneen laita. Monesti öisin Liisa raahautui sinne lattiaa myöten, muttei koskaan valittanut. Talon sauna oli vielä toivottomampi, jota hän ei ollut milloinkaan edes nähnyt. Se vaivasi mieltäni niin kauan, että suunnittelin ja teetin superkapean pyörätuolin, jonka isot pyörät olivat istuimen alla. Yhä tulee kyyneleet silmiin, kun muistelen ensimmäistä, yhteistä saunavuoroamme.

Sellainen oli kotimme, joka välillä tuntui kodilta ja välillä ei. Biban kanssa kuljin Sherwoodin puistossa ja vain hänelle annoin raittiuslupauksen. Että usko pois, eräänä päivänä kuljemme täällä eikä Gambinaa tai Gin Lemonia ole enää mukana. Lopettamispäätöstä vauhditti Liisan toteamus, että kai sinä Jorma ymmärrät, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan, kun sinä juot. Ymmärsinhän minä. Silti eräänä päivänä kotimme oven takana oli minulle vieras mies, josta en tiennyt oikeastaan mitään. Sivusta kuuntelin ja katsoin, kun Liisa päätti suhteensa Lexan kanssa. Ehkä silloin oivalsin, että meillä on yhteinen taival edessä, juon tai en.

Kotini, osa 2

Viimeiset vuoteni synnyinkodissa asuin osin ja osin olin tuuliajolla. Enimmäkseen kuitenkin hunningolla. Kotini Korpintie silti oli enkä tiedostanut olevani lastuna laineilla ja milloin minkäkin virran vietävänä.

Olin paljon Korsossa, koska elämäni ensimmäinen vakavasti otettava parisuhde, Taru asui siellä ollessaan maissa, sillä hän oli etupäässä merinainen. Hänen hyttiinsäkin Finlandia-laivalla kerran sammuin ja heräsin Puolan Gdanskissa. Oikeasti tai mielikuvituksissani.

Tarun koti oli paritalon toisessa päässä ja toisessa päässä asuivat hänen vanhempansa. Niin paljon tämä merimiehen vaimo ja äiti oli isän ja äidin tyttö, että välillä minun piti kulkea suoraan metsään ja metsästä makuuhuoneen ikkunan kautta, etteivät vanhemmat nähneet. Eihän se silloin kodilta tuntunut, vaikka siellä etupäässä viini- tai kaljahöyryissä viihdyinkin. Mutta tutuksi tulin taatusti, sillä kerran sammuin heidän pihapuutarhansa perunapeltoon, josta poliisit korjasivat minut yöksi Tikkurilan putkaan. 

Tarun tapasin aikoinaan ravintola Matkatuopissa. Kävelimme yhtä matkaa valomerkin jälkeen, hän samaan suuntaan silloisen poikaystävänsä luokse ja minä kotiini. Mutta portilla hän kysyi, että jos hän jättää nykyisen kumppaninsa, niin olenko hänen kanssaan? Sanoin, että olenhan minä ja niin vietimme ensimmäisen yhteisen yömme kotini yläkerran komeron hetekalla. Häntäkin rakastin. Paljonkin. Ehkä Taru myös minua, sillä suunnittelimme ja olimme päättäneetkin avioliitosta.

Muistelen, että juomavuosieni viimeinen työpaikka oli Suomen Henkel Tuusulan Maantiekylässä, jossa tein liimaa ja Taru pakkasi sitä. Kerran olin aamulla jo töihin mennessä niin juovuksissa, että minulle tarjottiin kuukauden pakkolomaa. Se ei minulle sopinut, joten otin lopputilin. Meri veti vastaavasti Tarua yhä enemmän puoleensa jonne hän lähti pysyvämmin. Ja minä pyrin merimiesammattikouluun voidakseni lähteä perään.

Siihen aikaan Hyrylässä vaikutti hyvä kaverini Kaj Mannerheimo. Monet kerrat heräsin aamulla heidän kotoaan laattalattialta uima-altaan vierestä, jonne Kaiffari oli vienyt minut mukanaan ravintolansa sulkemisen jälkeen. Ja Mona peitellyt 💓. Kerran Kaj sanoi minulle, että lähde viikoksi transaktioanalyyttisen ryhmätyön peruskurssille Mäntsälään, Ritva Leinosen kotiin. Ja jatkoi, että minä maksan, niin saat ainakin viikon nukkua ja syödä.

Sinne Sälinkäälle sain tiedon, että minut oli hyväksytty merialan oppilaitokseen opiskelijaksi. Samalla kurssilla oli myös Liisa Saarnivaara, jolta kysyin, että jos tulen ensi kesänä Jyväskylään, niin voinko tulla käymään luonasi. Hän aikansa tuumasi ja sanoi kyllä, joten minulle tuli pulma, josta jatkan huomenna.

Kotini, osa 1

Aamulla pomppasi somesta jonkun Michaelin ottama valokuva Hongkongin kerrostaloasumisesta. Jäin miettimään kuinka mahtaisin viihtyä, jos kotini olisi siellä yksi tuhansien joukossa. Voisin viihtyäkin, vaikka se poikkeaisikin paljon asumistani asunnoista ja kodeista. Kaikissa niissäkin olen viihtynyt, mutta kaikki eivät ole tuntuneet kodilta. Siksi puhun asunnoista ja kodeista.

Jyväskylässä asuessani istui kerran muutaman tai useammankin näkäräisen ottanut kaverini Timo Seppäläinen Rantaväylän liikennevaloissa nurmikolla myrtynyt ilme kasvoillaan. Pysähdyin ja kävelin kysymään mikä mättää, sillä mies oli juuri saanut kodikseen Katulähetyksen upouuden kaksion. Tähän Seppäläinen, että kyllähän ne arkkitehdit noita koppeja piirtää ja suunnittelee, mutta eivät ne niissä itse asu.

Se ei olekaan maailman yksinkertaisin asia kuinka saada asunto tuntumaan kodilta. Roninmäen kaatopaikalla eli aikoinaan myös ihmisiä. Mieleen on erityisesti jäänyt Kari Niemi tai Kariniemen Veijo, en muista. Hänen koijassaan kävin silloin tällöin, joskus joulunakin. Lauloimme yhdessä Enkeli taivaan.... Karuudestaan huolimatta se oli Veijon tai Karin koti, jossa hän viihtyi.

Monesti olen pohtinut mikä on, mistä tulee tai mikä tekee kodin hengen. Kyllä se minulle on toinen ihminen, kodin hengetär, jonka kanssa elämäni lisäksi jaan kotini ja vuoteeni. Silloinkin, kun se on vain nukkumista varten.

Itse olen monellakin tavalla syntynyt kultalusikka suussa valmiiseen pöytään. Vaikka vasta vuosikymmeniä myöhemmin sen ymmärsin. Silloin olin menettänyt paljon, mutta saanut myös paljon.

Syntymäkotini Tuusulassa oli uusi, isäni ja äitini rakentama niin sanottu rintamamiestalo. Oli rakastavat vanhemmat, pikkusisko ja veli, koira ja kissakin, aina ruokaa pöydässä sekä puhtaita vaatteita päälle. Kaikkea sitä pidin itsestään selvänä. Siitä on jäljellä muuallakin kuin muistoissa vain pikkuveli, joka ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Ehkä haluaisikin, jos saisi tai joutuisi maistamaan laillani yksinäisyyttä. 

Syntymäkotini oli ja on yhä rakas paikka, vaikka se ei enää olekaan minun. Kolmenkymmenen vuoden ajalta muistoja ja muisteltavaa on valtavasti. Asuin alakerrassa, yläkerrassa ja ulkorakennuksessa monissa huoneissa. Ulkorakennuksen ullakollakin sateen ropistessa peltikattoon yövyin kesäisin siskoni kanssa. Ja kärysimme tupakanpoltosta äidin tultua sinne yllättäen. 

Jälkeenpäin ajatellen tapahtumaan liittyi suunnaton äidinrakkaus, välittäminen ja huolenpito, sillä hän ei kertonut tapahtumasta isälle. Vieläkin muistan kuinka vuotta nuoremman siskoni kanssa pelkäsimme koko yön edessä olevaa selkäsaunaa, jota ei koskaan tullut. Ehkä lapsille tapahtuva on muissakin perheissä yksi eniten vanhempien toisiltaan salaamaa. Kiitos tästäkin äiti 💓.

Kesäisin nukuimme monet yöt, välillä koko perhe pihalla olleessa Soputeltassa, joka oli joskus pystytetty ison keittiömme lattiallekin. Myös isäni tekemä leikkimökki meillä oli. Siinäkin käytännössä asuin kesäisin siskoni Irmelin kanssa ja yksinkin. Kun kasvoin, leikkimökistä tuli polkupyörieni korjaamo. Siellä viihdyin paljon paremmin kuin läksyjen parissa. Viimeinen tehtävä leikkimökillä oli toimia kaniemme talven syömäheinien varastona.

Hyvät hetket ovat elämäni parhaimmat mausteet

Tänä aamuna pisti silmään ystäväni Hannu Kärkkäisen kommentti ehkä hänen omilla Facebook-sivuillaan: "Minä kun en halua töitä, minä olen jo sen verran Espanjalaistunut, että omatkin pikku hommat on tekemättä. Kaikki on niin hyvin kun oven saa auki, ilman suurempia narinoita ( kaksi viikkoa meni saranoita rasvatessa) Sähkö tulee töpselistä, vesi hanatsa raha seinästä kuten Suomessakin. Eikä ne rahat ole EU aviustuksia, vaan omaa vapaa-aikaa myytyä vapaa-aika työnatajale ja siitä kehittynyttä eläkettä. Kyllä täällä. kuten Suomessa on niitä veljienvartoita ja kerrostalokyttääjiä on ilman virkamerkkiä ihan riittävästi, ilman koulutusta 😉"

Tulin hyvälle mielelle, sillä muistan miehen työelämästä varsinaisena elohiirenä, joka ei pitkään ollut tekemättä mitään saati paikallaan. Oli myös vaikea löytää tilannetta, jossa hän ei jeesannut. Minuakin monesti. Hän tuntui vannoutuneelta kotimaan kamaralla asujalta eikä moni olisi vetoa lyönyt, että hän viettää puolisonsa ja koiransa kanssa elämänsä leppoistamisjaksoa Espanjassa, Välimeren tuntumassa.

En sano enkä kirjoita, että leppoistaminen eli joutenolo on ainut oikea tai kaikille edes hyvä tapa viettää eläkepäiviään. Pystyäkseen siihen ja vielä nauttimaankin, on koettava, että aika jolloin myi itseään rahasta muille tai oman yrityksensä kautta itselleen, on tullut valmiiksi. Itse en millään meinannut sitä käsittää ja koin huonoa omaatuntuntoa olla tekemättä mitään. Jos aikoo siirtyä leppoistamisjaksolle, jossa ei tee juuri mitään, se on hyppy henkiseen tyhjyyteen ja on löydettävä itsensä ehkä ensimmäisen kerran pysähtyneisyyden tilassa tai palattava työtä tekevien pariin. 

Ehkä tein Niilo-koiran ja Black & White-kissan tavoin mustavalkoisena asiaa itselleni vaikeammaksi. Kaikessa tai kaikessa mahdollisessa piti olla kaikki tai ei mitään. Se synnytti hupaisiakin sivupolkuja. Joskus joku otti yhteyttä apua pyytäen omaansa tai läheisensä päihdeongelmaan. Ja jatkoi, ettei pyydä neuvoja tai muuta jeesiä ilmaiseksi sekä lisäsi tietävänsä, että olen sosiaalineuvos ja pitkän linjan ammattilainen maustettuna henkilökohtaisella menneiden aikojen liikajuonnilla.

Tähän minä, että okei, sehän sopii. Mutta miten ajattelit maksaa, sillä raha ei käy minulle enää maksuvälineeksi? Usein syntyi syvä hiljaisuus ja melkein kuulin älylaitteestani apua pyytäneen korvien välin rattaiden raksutuksen. Piinaa lisäsi, etten heti kertonut kuinka asiassa pääsisimme eteenpäin, vaikka tiesinkin. Viimein kysyin olisiko mielessä joku taho tai henkilö, joka olisi apusi tarpeessa. Ainahan kohde löytyi ja ehkä joku joskus jotain jeesiä saikin. Laittaa hyvä kiertämään oli ja on yhä yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. 

Mutta enhän minä ketään ole koskaan raitistanut. Tehnyt varmasti asian eteen paljon vähemmän kuin esimerkiksi uskon sisaret ja veljet, jotka johdattavat langenneita ja muita harhapoluilta uudelle tielle. Pitkään kannoin siitä ja tekemättömyydestä taakkaa, kunnes oivalsin, että minulle hyvin istuva tapa on antaa hyviä hetkiä. Joskus saatan tarjota nälkäiselle soppalautasen tai vastaavan, joskus kädenpuristuksen ja joskus en sitäkään, vaan tarjoan jotenkin muuten hyvän hetken. Kun erotessamme paiskaamme vähintään henkiset ylävitoset, sanon, että koita pärjätä. Tuokion kanssani jakanut saattaa hymyillä leveästi hampaattomalla suullaan ja todeta: "Sinä myös!" Yhdessä koettua ei kummaltakaan kukaan enää voi ottaa pois. Joskus kaikki on siinä, mutta joskus välittämien voi kantaa pysyvään muutokseen. 

Vaikka leppoistamisen myötä ympyräni ovat pienentyneet, niin ei ole kuitenkaan. Vaan jaan ohikiitäviä hetkiä päivieni sisältönä myös itselleni kaukana koti-Suomesta. Niistä osansa saavat kissat, koirat, kanat ja kukot sekä ihmiset vauvasta vaariin. Huomaankin pitäväni kiinni edelleen tarpeellisuudesta. Juuri tämä oli yksinäisten vuosieni tärkeimpiä löytöjä. On vaikea kuvitella ihmistä, joka ei voisi jakaa hyviä hetkiä. Sen voi tehdä tiedostamattaan läheiselleen sairaalan vuoteessakin ainoastaan olemalla olemassa.

Joulukuussa Tatalla ja minulla oli adventtikalenterit, pienet aarrearkut molemmilla, joissa oli suklainen kolikko jokaiselle aamulle. Mutta oli minulla toinenkin kalenteri. Luin 24 iltana kirjaa naisesta, joka teki tietoisesti jouluun saakka yhden hyvän teon joka päivä tutuille tai tuntemattomille. Se oli hänen joulukalenterinsa ja minunkin hyvistä teoista iltaisin vuoteessa lukiessani. 

Lasten ja unten mailla

Eilisen blogini hyvänmatkan toivotukset olivat oikea-aikaiset, sillä aamulla oli faceystäväni seinällä viesti "........ kuoli rauhallisesti tänä iltana. Kiitos kaikille myötäelämisestä!"

Voi olla, että olen kirjoittanut aiemminkin muovisista 20 bahtin norsuista sekä 10 bahtin palloista, joita annan lapsille tilanteiden mukaan. Niitä kulkee PeeCeeX-skootterini takapoksissa ja lähes päivittäin syntyy tilanne, että lelu löytää uuden omistajan.

Eilen olin pesettämässä ja vahauttamassa pyörääni. Se maksoi 60 bahtia. Katselin pesijän leikkivää poikaa, joka silloin tällöin vilkaisi minua. Olenhan farangina, värikkäine vaatteineni monelle mielenkiintoinen kummajainen. Hänellekin annoin pallon. Lapset kiittävät poikkeuksetta kohteliaasti silmiin katsoen ja liittämällä kätensä yhteen thaimaalaiseen tapaan. Samalla lailla ne ovat AA:nkin käyttämässä tyyneysrukouksessa. Pallolla leikimme yhdessä, kunnes se vieri likakaivoon. Sieltä lapsen isä sen poimi sekä pesi ja leikkimme loppui siihen.

Myös Morakotin mopokorjaamon pariskunnalla on pieni poika, jolle annoin pallon. Silloin minusta tuli Farangman, jota hän huutelee ja haluaa tulla katsomaan mumminsa kanssa kotiimme useammankin kerran päivässä. Se on oikein mukavaa.

Kiinnitin huomiota siihen, että tämäkin lapsi katseli minua, nyt varsinkin jalkojani. Syyn selvittämiseen tarvittiin Tataa eli Morakotia. Kiinnostuksen kohde olivat siniset sandaalini. Tätä pohdin, kunnes ajoimme pyörälläni isän pienlaitekorjaamolle ja vieressä olevalle äidin juomakojulle kysymään onko sopivaa, jos hankin siniset sandaalit. Niitä sitten etsimme varmasti kymmenestä kaupungin kenkäkaupasta.

Nyt pihan läpi vilistää pienet jalat sinisissä 159 bahtin sandaaleissa, jotka välillä pysähtyvät. Puheesta en ymmärrä juuri mitään, kun hän osoittaa nauravin kasvoin kavereilleen ja aikuisillekin minua ja uusia jalkineitaan vuorotellen sekä sanoo Farangman. 

Ehkä päivän kokemukset tulivat yön uneen, jonka muistin poikkeuksellisen selvästi aamulla. Unimaailmani onkin ihmeellinen, sillä siinä kaikki on lentotaitoineni hyvin selvää, loogista sekä mahdollisista. Niin ei ole enää monesti herätessäni ja unia onkin hiemen synkronoitava, jos haluan saada niistä tolkun valveilla ollessani.

Joka tapauksessa Päiviksen ja minun vihkipappimme Aarne Kiviniemi vaimonsa Elsin kanssa pyysi minua kotiinsa kaitsemaan lapsiaan, joita unessa oli kaksi. Syystä tai toisesta tehtävää suorittaessani sinne saapui Ari Inkinen, Sininauhaliitosta hänkin. Hän selitti tohkeissaan kuinka oli onnistunut pysäyttämään ennen julkaisua Ilta-Sanomien Päiviksesta ja minusta tekemän kohu-uutisen, jossa olimme jättäneet lapsemme kahdeksi viikoksi vieraille hoitoon. Isällistä ohjausta tuli antamaan myös Sininauhaliiton entinen talouspäällikkö Ismo Valkoniemi, joka halusi minulta palvelutehtävästään 10 euroa bensarahaa.

Kun Kiviniemen pariskunta palasi kotiin, Elsi oli todella vihainen, kun olin päästänyt heidän kotiinsa vieraan miehen. Viimein hän hieman leppyi, kun sain selitettyä, että Ari Inkinen on Aarnen työtoveri ja luotettava mies, joka tuurasi hänen puolisoaan joskus Sininauhaliiton toiminnanjohtajan tehtävissäkin. Jotain filunkia Inkisen touhussa kuitenkin oli, unessa tuumailin, sillä hän ei meinannut antaa takaisin kodin avainta, jonka olin antanut, jotta hän pääsi ulkovessasta takaisin asuntoon.

Elämme, siis olemme

Tänä aamuna Facekaverini seinältä: "Tänään pitkä keskustelu lääkärin kanssa. Hoitoa voi nyt kutsua saattohoidoksi. Hoitavat niin, ettei kivuista ja hengenahdistuksesta tarvitse liikaa kärsiä. Asennettiin kipupumppu lääkkeitä varten. Jatkoaikaa on muutamia päiviä tai viikkoja. Terveisiä kaikille ystäville."

Ja tukeni hänelle samalle seinälle:" Olen Facebook-kaverisi, emmekä ehkä muuten tunnekaan. Taivaltasi olen kuitenkin seurannut, kulkenut kanssasi ja sydämessäni tiedän kaiken olevan isossa, taivaallisessa ikkunassa täydellisesti ja hyvin ikuisesti. Olet näyttänyt esimerkilläsi jakaa elosi ehkä Facebookin kauneimman ja sosiaalisen median tärkeimmän puolen. Opettanut, että vain yksi päivä on varattu lähtemiseen ja kaikki muut elämiseen ajan vankina. Kerran vielä taivaanrannan tuolla puolen paiskaamme kättä ja heitämme ylävitoset."

Olen oppinut tavaamaan ja lukemaan vanhempieni kahdesta armeijan rautasängystä yhdistetyssä parivuoteessa, illalla rakastettuna heidän välissään ennen kouluikää. Kirja lieni aapinen, sillä muistan tavuviivatkin. Siitä asti olen lukenut, mutta jättänyt väliin ehkä tulevaisuuteni kannalta tärkeimmät. Nimittäin koulukirjat. Jonka vuoksi piti istua pulpeteissakin ylimääräistä enemmän kuin vuosi.

Ajattelin matkapuhelinten tullessa käyttöömme, että ne vievät meiltä kirjoitustaidon tai ainakin -halun. Kuinka väärässä olinkaan, sillä likipitäen samassa junassa tulivat sähköpostit ja tekstiviesti. Älylaitteiden ansiosta kirjoitankin ja luen nykyisin enemmän kuin koskaan. Ajan olen ottanut eniten television katselusta enkä pidä sitä ollenkaan huonona vaihtokauppana. TV ja radiokin ovat lähinnä sen yksipuolista ja passiivista vastaanottamista, mitä "tuutista" kulloinkin tulee.

Paperikirjojen lukemisen sijaan luen sähköisiä kirjoja. Lukutottumuksetkin ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet aika tavalla. En voi sanoa lukevani laidasta laitaan, mutta sangen monipuolisesti kuitenkin, sanoisinko ajanvietekirjoja. Sain juuri päätökseen John Grishamin Tuomarin listan ja eilen illalla aloitin Michelle Obaman Valo meissä kaikissa. Hänen ensimmäisestä kirjasta Minun tarinani pidin enemmän kuin Barack Obaman Luvattu maa, vaikka sekin oli mieleinen.

Sosiaalisen median foorumit, joissa viihdyn ja käyn keskusteluja, ovat isolta osin hyvää päivää kirvesvartta, mutta ne ovat muutakin. Mieleeni on syöpynyt iäkäs mies, joka vuoden kirjoitti minulle joka ilta vain "hyvää yötä" ja toisen vuoden myös "hyvää huomenta". Tunnollisesti vastailin ajatellen toivotusten olevan hänelle tärkeitä. Monesti yritin saada keskusteluakin aikaan. Kunnes kerran, kolmantena vuonna hän kertoi itsestään ja pitkästä vankilatuomioista, jonka oli saanut vaimonsa surmaamisesta. Hän sanoi minun olevan ainut ihminen ulkomaailmassa, johon hänellä on yhteys. Vuosiin en ole enää kuullut enkä lukenut hänen toivotuksiaan. Ehkä hän on siirtynyt sinne minne blogini alun mieskin on lähiaikoina menossa.

Somemaailman harha-askeleet

MV-Lehti kirjoitti otsikon ja tekstinsä lihavoiden: "Raskaana ollut äiti kuoli vartijoiden kiinniotossa – Suomessa ja Iranissa Kolumni. Sometietojen mukaan kauppakeskus Isossa omenassa vartijoiden käsittelyssä kuollut nainen oli kahden pienen lapsen äiti. Lisäksi lasten vaatepalautuksia yrittäneen naisen kerrotaan olleen raskaana. Tapaus puhuttaa laajasti suomalaisia ja asiasta kirjoitti kolumnin Janne Kejo - propagandan perspektiivistä. Ajankohtaiset somelisäykset MV-Lehden toimituksen puolesta."

Hyvin surullisen tapauksen somemaailman vääriäkin tietoja minäkin käytin, kun kirjoitin ylipäätään liiallisesta voimankäytöstä yhteiskunnan antamin valtuuksin. Huomasin kuinka väärät tiedot purevat, sillä saamissani palautteissa kiinnitettiin huomiota äitiyden ja raskauden väittämiin. Nyt on kuolleen, 35-vuotiaan, yksin asuvan ja lapsettoman naisen veli tullut julkisuuteen osin väärien tietojen vuoksi.

Tietysti on niin, että jos ylläpitäisin jotain luotettavemmilla tiedoilla olevaa uutiskanavaa kuin Seiska tai MV-Lehti, niin bloginikin pitäisi perustua enemmän tarkastettuihin faktoihin. Yhdessä palautteessa juuri äitiydestä minulta kysyttiin mistä olen tiedon saanut ja kiinnitettiin muutenkin huomiota siihen, että ennen kirjoittamista olisi hyvä kuulla molempia osapuolia.

Sitä pohdin vielä yölläkin. Että kuinka tässä tapauksessa kuullaan vainajaa? Ehkä kirjoitukseni ja mielipiteeni ovatkin kuolleen osapuolen puheenvuoro. Mutta kysymys on hyvä. Kuinka nainen tuli kuulluksi eläessään, veljen mukaan yksinäisyydessä. Ehkä hän viihtyi siksikin kauppakeskuksessa, sillä yksin asuessa käsipuolessa kulkee usein myös ei toivottu yksinäisyys.

Aikoinaan työni vuoksi opin ymmärtämään mitä tarkoittaa konflikteissa akuutin tilanteen hoitaminen. Vaikka presidenttimme uudenvuodenpuheessaan ei tätä tarkoittanut, hän sanoi: "Paha ei aina pelkällä hyvällä hiljene." Joskus tilanteen ratkaisemiseen tarvitaan fyysistä voimaa ja ymmärrän hyvin, ettei niistä luoda kaksintaistelutilanteita. Senkin tiedän erinomaisella tavalla, että välillä solmun avaaminen muuten kuin fyysisellä voimalla vie aikaa ja tarvitsee hyvän tilannearvioinnin lisäksi kuulemisen ja puhumisen taitoja käskyttämisen sijaan.

Oikeastaan loistava esimerkki niiden puutteesta oli juhannukseni Pulkkilanharjun leirintäalueella vuonna yksi tai kaksi. Nukuin teltassani liikaa juomia nauttineena, kun heräsin kovaan meteliin. Työnsin pääni oviaukosta ja sain välittömästi nenääni poikittain pampusta. Sitä ennen eikä jälkeenkään kukaan ei tivaamatta sanonut mitään. Verta vaan tuli aivan hirvittävästi. Aamulla järjestyksenvalvoja pesi Päijänteessä verisen paitani ikään kuin anteeksipyyntönä väärästä tilanteen arvioinnista, ylilyönnistä ja fyysisen voiman käytöstä. Molemmat silmäni olivat päivätolkulla mustina.

Toinenkin hyvä esimerkki on muistissa. Kerran meillä oli asumisen ja elämisen yhteisössä, puolimatkankoti Pessi ja Illusiassa kriisitilanne, jonka vuoksi poliisit oli kutsuttu paikalle. Asukkaat vieraineen olivat ennestään tuttuja lainvalvojille, joten he tulivat paikalle kuuden henkilön ja kahden koiran voimin. Yllättäen kodin ja asunnon oven aukaisikin sisäpuolelta naistyöntekijämme, joka oli selvittänyt akuutin tilanteen yksin puhumalla.

Vuosikymmeniä sitten minulla oli mahdollisuus tutustua kentällä useammankin kerran poliisin työhön. Huomasin, että voimalla säilöön viemisen sijaan oikeampi lääke olisi usein ollut tiputella puhetaitoisia välittämisen ammattilaisia tilanteisiin. Nykyisin poliisipartion mukana kulkeekin usein sosiaalityöntekijä. 

Turvatekijämme

Vartija vartioi omaisuutta, suojaa henkilön koskemattomuutta ja/tai paljastaa vartioimiskohteeseen tai toimeksiantajaan kohdistuneita rikoksia.

Järjestyksenvalvoja puolestaan ylläpitää järjestystä ja turvallisuutta sekä estää rikoksia ja onnettomuuksia toimialueellaan.

Poliisimies tai rajavartiomies taikka tullivalvontaa tai tullirikostorjuntaa suorittava tullimies ei saa toimia järjestyksenvalvojana.

Sotilaspoliisin tehtävänä ovat muun muassa sotilaskohteiden turvallisuusvalvonta, järjestyksen ylläpito, vaarallisten henkilöiden kiinniotto ja virka-aputehtävät.

Poliisin tehtävänä on oikeus- ja yhteiskuntajärjestyksen turvaaminen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäminen sekä rikosten ennalta estäminen, paljastaminen, selvittäminen ja syyteharkintaan saattaminen.

Sotilas on asevoimiin tai muuten järjestäytyneeseen joukkoon kuuluva aseistettu ja univormua kantava henkilö, laillinen taistelija. Sotilaat käyvät sotaa ja käyttävät sotakalustoa.

Voi olla, että on vielä muitakin, joiden tehtävä on olla meidän kaikkien yhteinen turvamme.

Lisäksi Suomessakin on yhä enenevässä määrin vähemmistöryhmiä, joilla on omat lakinsa, sääntönsä ja tapansa pitää oma väki nin sanotusti ruodussa.

Oma lukunsa on "oman käden oikeus", josta sai vähän aikaa sitten mummokin maistiaisia. Oikeudessa kertomansa mukaan hän oli "ripsaissut" pyllylle vitsalla lapsenlastaan. Se maksoi isoäidille viitisensataa euroa.

Vaikka elämme itse luomassamme järjestäytyneessä yhteiskunnassa, aika määrä tarvitaan väkeä, että pysyisimme aisoissa ja Herran nuhteessa.

Olemme myös luoneet sääntöjä, asetuksia ja lakeja, joita en aina ymmärrä. Yksi niistä on osin työtaistelut ja niiden mukana tulleet laittomat lakot ja muut työnseisaukset, joista selviää sakoilla tai muilla rahallisilla korvauksilla. En myöskään hyväksy mitään muutakaan sellaista, jossa täysin syyttömät, sairaat tai muut ihmiset joutuvat hengenvaaraan tai ahdinkoon.

Isossa ikkunassa en taida ymmärtää lakkoja lainkaan, sillä eläkeukkona minulla ei sellaiseen ole mahdollisuutta. Vai ilmoittaisimmeko joukolla eläkkeidemme maksajille, että emme ota eläkerahoja vastaan, jos ei tule sellaista tai tällaista parannusta? Ehei, yhteiskunta on luonut järjestelmän, jossa eläke nousee silloin tällöin ilman lakkojakin. Miksi näin ei ole palkansaajilla?

Mutta en minä ymmärrä aina mielenosoitusten oikeuttakaan ja sen nojalla vaikkapa minunkin maksamani  Mannerheimintien tukkimista ja ihmisten töihin tai vaikkapa lääkärille pääsyn estämistä.

Mutta vaikka meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi tarvitaan paljon väkeä, tällä hetkellä vähiten hyväksyn liiallista voimankäyttöä. Siitä osansa sai henkensä menettänyt, 35-vuotias nainen Iso Omena kauppakeskuksessa. Vaikken tiedä, oletan vartijoiden olleen miehiä. Joskus hävettää olla samaa sukupuolta.

Sadekauden jatkoaika

Vain kerran aiemmin, 18 vuotta sitten olen viettänyt aikaa Siaminlahden tällä eli länsipuolella viikkotolkulla. Silloin lensin Päiviksen kanssa Phuketiin kolmeksi viikoksi tsunamin jälkeen ensimmäisellä lennolla Suomesta. Ilmat olivat loistavat ja vain vähän osasin eläytyä hyökyaaltojen paikallisille jättämään suruun. Toki Hua Hinissakin olen luuhannut jonkun kerran. Ja apinat varastivat juomat 😂. 

Nyt olen hyvin etelässä Phatthalungissa, kapinoivien 3-4 maakunnan naapurissa lähellä Malesian rajaa. Sateita on riittänyt saman verran kuin sateisessa Suomen kesässä. En niistä ole ollut mitenkään pahoillani, vaan viilettänyt sadeviitta päällä PeeCeeX:lläni joka päivä Tatan kanssa.

Asustamme kymmenien kilometrien päässä sisämaassa enkä suuren järven lisäksi ole merivettä nähnyt. Kirjaimellisesti sanottuna en siis lainkaan. Sadesäitä mahdollisesti harmittelevia turisteja ei täällä ole, mutta päivän tai puolen ajomatkan päässä varmasti on senkin edestä. Lähellä ovat esimerkiksi turistisaaret Koh Samui, Koh Lanta ja Krabi. En tiedä niiden ilmoista, emmekä lähde niitä kokemaan ennenkuin aurinko kääntää meille kunnolla kasvonsa.

Ehkä Thaimaassa sateet voivat olla vielä enemmän paikallisia tai sateen raja jyrkempi kuin Suomessa. Joskus Pattayan Jomtien kaupunginosassa on taivaan täydeltä aurinkoa ja Buddha Hillin toisella puolella saattaa sataa samanaikaisesti reippaasti. Toki Suomessakin raja voi olla selkeä, jonka näkee esimerkiksi kuivasta ja märästä asfaltista.

Olen käyttänyt täällä Truen puhelinliittymää. Rajaton data 15 megabitin nopeudella maksaa kuukaudeksi 200 bahtia. Reippaat viisi euroa kuukaudessa, joten se on huomattavastikin halvempaa kuin Suomessa. Jomtienin Lotuksessa olevasta True-liittymien myyntipisteestä en tosin yhtä halpaa löytänyt. Hinta oli vähintään viisinkertainen ja luvattu nopeus myös. Mutta Phatthalungissa nopeus oli sama, kuin nykyisellä liityymälläkin. Jäin pohtimaan olisiko datan lisäksi matkassa jotain turistilisää.

Nopeudet tosin vaihtelevat aika tavalla eri paikoissa. En tee juuri mitään nopeammalla yhteydellä, koska sitä ei ole kotikulmille tarjottavana. Eikä 5G:täkään. 15 megan nopeus ja hitaampikin riittää kyllä esimerkiksi Netflixin katseluun. Siinä on lisäksi elokuvien, dokumenttien ja sarjojen tallennusmahdollisuus, joten voin tallentaa älylaitteelleni mitä haluan ja katsella myöhemmin vaikka ei olisi nettiyhteyttäkään. Tätä ominaisuutta käytän joskus kymmenen tunnin lentomatkoilla.

Vaikka en tee juuri mitään, en silti ole katsonut Netflixiä koko reissuni aikana. Tai kerran olen, kun löysin thaikielisen sarjan suomen kielisellä tekstityksellä, joten kokonaisuus istui Morakotin ja minun maailmaani. Valitettavasti ohjelman sisältö ei lainkaan.

Sosiaalisesta mediasta olen riippuvainen tai se on arjessani tärkeää. Kun kuukausi käytettyä dataa tuli viime yönä thaisimkortissani täyteen, oli mentävä myymälään hankintamatkalle. Olen kylläkin suht varma, että lisäaikaa ja -dataa voisin ostaa älylaitteellakin, sillä minulla on luottokorttien lisäksi paikallinen pankkitili pienille rahavaroilleni. Mutta miten sen tekisin, sitä eivät osaa myymälässä neuvoa enkä ymmärrä riittävästi operaattorin muunkielisiä ohjeita netissä.

Aamulla, kun yhteyttä ei enää ollut, ajattelin sitä ihmetellessäni, että olisinko luopunut mieluummin aamukahvista tai peräti koko aamiaisesta. Pohdinta päätyi ratkaisemattomaan, kun huomasin voivani kirjoittaa blogiani ilman yhteyttä ja tallentaa sekä julkaista, kun olen saanut hankittua yhteyden. Se tyydytti aamun datanälkäni 🤙. 

Somemaailman sanailua

Kun vastaan Facebookissa kysymykseen: "Onko Pattayalla vuokrattavissa sähkö mopoja ja saako niitä ajaa ilman jotain ajokorttia?", että Thaimaassa ei ole mopoja, saan vain vähän asiallisia vastauksia. Mutta sitäkin enemmän tai vähemmän alamittaista ja henkilökohtaisuuksiin menevää mitä sitten lieneekään.

Saman sarjan kommunikointia, jos joku kysyisi onko Unkarissa merivoimia ja paljonko niissä on joukkoja? Ja saisi asialliseksi vastaukseksi, että Unkarissa ei ole merivoimia , kun ei ole mertakaan. Siitäkin ehkä nousisi älämölö, että vastaaja nai pilkuja ja olisi pitänyt ymmärtää, että kysyjä tarkoitti merivoimilla ylipäätään Unkarin armeijaa 😂😂.

Kun kirjoitan mielestäni kauniisti, tunteellakin pihapiirin eläimistä ja lapsille jakamistani leluista sekä jaan sen samaan paikkaan, ei sitä kommentoi juuri kukaan. Mutta keskustelu on mukavaa, vaikkei olisi aina mieleistäkään. Joten joskus saadakseni sitä aikaan, provosoin ja välillä vastaankin asiattomuuksiin asiattomuuksilla sekä hieman ylimielisen oloisesti.

Kyllä minua ilkeämielinen, mollaava ja välillä kunnianloukkauksen tunnusmetkit täyttävä sanailu harmittaakin Ei silloin, kun jonkun postauksen kirjoittaja tai jakaja saa mitä on tilannutkin tai se kohdistuu itseeni. Mutta silloin tällöin tyhjänlänkyttäjiä tulvillaan oleva Facebook, saa raadeltavakseen käyttäjänä lähes neitsyyden tai poikuuden omaavan. Joka hyväuskoisena kysyy jotakin oikeaa, mieltään askarruttavaa asiaa tai tarvitsemaansa tietoa. Jos ei ensimmäinen niin viimeistään kolmas kommentti on jostain syvältä, minne ei paista aurinko eikä näytä valoa mikään muukaan.

Kateellisten mielipide kaverin tai jonkun muun isosta, usein amerikkakaisesta autosta on, että se on vehkeiden jatke tai miehisyyden muu korvike. Asialliseen kysymykseen asiattomassa vastauksessa on samaa kateutta ja omaa pienuutta. Ehkä itsellänikin on jotain sen sukulaista.

Joskus joku ei näytä erottavan mopoa moottoripyörästä, vaikka pitäisi. Sitten hän haukkuu minut ties miksi bizzerwizzeriksi. Joka sekin oli siinä siinä osasiko hän kirjoittaa sen oikein (osasi 👌). Mutta jatkaa aikansa mollattuaan ilman sanottavaa vastakaikua, etten ole Suomenkielen enkä minkään muunkaan maisteri. Kieltämättä tuntuu munaskuissa tai jossain muualla mukavalta vastata, että suomen kieli kirjoitetaan kahdella sanalla erikseen ja aloitetaan keskellä lausetta pienellä s-kirjaimella 🙃🙃.

Hyvät hetket eivät maksa paljoa

Naapurin kukko on saanut kaverin tai ainakin se on tullut mukaan kiekumaan. Sen ääni on kirkas ja heleä eikä sillä ehkä ole vielä ollut äänenmurrosta. En kyllä tiedä onko sitä kukoilla tai muillakaan eläimillä. Vaan toisin on seniorin laita, jonka ääni särkyy kuin ikänsä tupakoineella ja rommia lipittäneellä alan miehellä. 

Joka tapauksessa tänäkin aamuna kolmen pintaan haareminsa kukkoherra aloitti kieuntansa, johon juniori yhtyi. Kun ne olivat varmoja, että jokaisessa tienoon torpassa olivat heränneet niin ihmiset kuin eläimetkin, äijät painuivat takaisin orsilleen vetämään vielä aamutirsat muiden jäädessä valvomaan. 

Ne ovat kuin jo 30-luvulla tutuksi tullut suomalainen sarjakuvaklassikko, valkea kukonpoika Kieku sekä musta kukonpoika Kaiku ja heidän yhteinen porsasystävä Possu. Paitsi, että kumpikaan täällä ei ole valkea eikä musta. Sikakaverista en tiedä onko sitä olemassakaan.

Old Chickenladyä ei ollut näkynyt vähään aikaan ja rastaankokoiset pikkukanatkin olivat kadonneet yhtä lukuunottamatta. Eilen sitten kipitti pihaan vanha kanarouva ja uusi satsi pienokaisia, kun varpusen kokoiset, kymmenkunta tipua tepsutteli pihamaalla ottaen ensi askeliaan. Nokkiakin yrittivät jotain suihinsa. Pienet siivenalut viuhuivat vimmatusti kyljissä. Kunnes kaikkivaltias ihminen tulee ja nyppii siipisulat eivätkä kanat milloinkaan pääse aidosti lentoon.

Mummolassakin oli kanoja. Muistan, kun pelmahdin vaahtosammuttajan kokoisena saunan taakse juuri, kun isällä oli kirves kädessä ja kanalla pää pölkyllä. Kana lensi sen jälkeen muutaman metrin. Isä sanoi sen lähtevän uuteen kotiin ja pää irrotettiin matkan ajaksi siksi, että kana mahtuu kassiin. Uskoin sen, sillä uskoin, että isä ei valehtele varsinkaan omille lapsilleen koskaan.

Kun ajattelen elämääni tällä hetkellä, on se yhtä suurta tai pienempää kuin kanan tai kukon lento tai sylissäni aamuenergiaa itselleen lepäämällä tankkaavan kissan päivät. Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että jos eläkkeeni olisi puolet pienempi, ei minulla olisi Morakotia, ei moottoripyörälle vastaan tulevia kanaeläimiä eikä sylissäni Black & White kissaakaan.

Silti pienuudessani on merkitystä myös muille. Siitä kaikesta raavin iloni ja pidän kiinni oikeudestani elää, joka on ollut jo kauan jotain aivan muuta kuin olla hyödyllinen tai jotenkin muuten tarpeellinen. Elän ja olen, koska niin on tarkoitettu tai se on luonnon laki.

Morakot, yli kasikymppisen leskirouvan kanssa pihan puujakkaralle heitetty ylävitonen sekä lasten käsien iloiset huiskutukset ovat tämän päivän eloni iloja. Lasten välittämisen olen ostanut 20 bahtin pienillä muovinorsuilla ja 10 bahtin vielä pienemmillä palloilla, joita hankin eilen sateisesta Phatthalungin kaupungista tusinan lisää.

On mukava kulkea omia polkuja ja välittää välittämistä eikä niinkään välittää siitä mitä muut ajattelevat. Joku päivä sitten Lam Pamiin ajellessamme huomasin turistipoliisiaseman pihassa viranhaltijoita ja heidän joukossaan lapsen. Ehkä samankokoisen kuin olin katsoessani päättömän kanan lentoa Tyrnävällä mummun ja papan saunan takana. Joka tapauksessa käännyin kadulla ympäri, ajoin poliisiaseman pihaan, pysäköin pyöräni, avasin takapoksin ja annoin pojalle pienen pallon.

Pienistä murusista on siis elämäniloni tehty. Vaikka tarkoitukseni oli vain antaa turistipoliisin pojalle hyvä hetki, luulen, että siitä saivat itseni lisäksi osansa kaikki aseman lainvartijat. 

Kerran vielä mopopojat

Kun joku päivä sitten vastasin kysymykseen kuvakaappauksen kertomalla tavalla, arvasin siitä elämän nousevan. Yli sata enimmäkseen alamittaista kommenttia omieni joukossa. Joku arvasikin aivan oikein sanomalla, että popcornit esiin.

Pattayan seudulla ja varmasti muuallakin on ikäisiäni tai lähes miehiä, joilla on jäänyt mieleen mopoilu, jota he haluavat harrastaa läpi elämän, vaikkei enää olisi mopoakaan. Vaan pienempi tai isompi moottoripyörä maan päättämällä tavalla. 

Thaimaa on nimittäin ratifioinut 1.5.2021 Wienin tieliikennesopimuksen. Se on ratifioidessaan 1968 tieliikennesopimuksen tehnyt varauman, että se katsoo kaikki suomalaisenkin määritelmän mukaiset mopot eli mopedit moottoripyöriksi. Tästä syystä Thaimaassa vaaditaan aina pienimpiäkin moottoripyöriä varten esimerkiksi A1-luokan ajokortti ja siitä kansainvälinen Autoliiton versio. Thai-ajokorteissa on ainakin ollut pienille pyörille oma ajolupansa. 

Itselleni jäi ensin arvailujen varaan mikä Thaimaan päätöksessä ei mennyt jakeluun. Kunnes käsitin, että sinällään iältään raavaille miehille on saattanut jäädä henkisesti päälle ikuinen murkkuikäinen mopopoika. Tämän heille suon, vaikka se sekoittaa joidenkin Thaimaahan tulevien ajosuunnitelmia, jotka tosiaan luulevat maassa olevan mopoja, joihin ei ajolupaa tarvita.

Kysyjä kuitenkin alkujaan halusi tietää onko maassa sähkömopoja ja jos on, tarvitaanko ajokorttia. Sitä yritin selvittää ja selittää nollamenestyksellä. Tätä kirjoitin myös kertomalla millaisiin sähkökäyttöisiin, pieniin liikkumisvälineisiin vastaavasti Suomessa tarvitaan lupa tai sitten ei. Sain vastaukseksi muun muassa toteamuksen, että minulla on kova ikävä Suomeen. 

Välillä onkin ja useimmiten ei. Alla oleva valtion viraston linkki kuitenkin avaa hieman mitä pienemmiltä, sähköisiltä liikkumisvälineiltä edellytetään Suomessa, jossa tosiaan on myös mopoja. Jos joku innostuu kahlaamaan tekstin läpi, voi lukiessaan pohtia kuinkahan selväksi asia tulee Traficomin infosta myös ikäluokalle, joka ei iän myötä saa enää ajokorttia:

https://www.traficom.fi/fi/liikenne/tieliikenne/sahkoiset-liikkumisvalineet.

Suomen säädöksillä on kyllä merkitystä, koska samoja laitteita on Suomessa ja Thaimaassa. Henkilökohtaisuuksiin menneessä keskustelussa on merkitystä myös sillä onko kyseessä sähkö- vai polttomoottorikäyttöinen liikkumistapa. Molemmissa teho ja nopeus ratkaisevat milloin tarvitaan ajokortti. Näin myös Thaimaassa.

Toisessa päässä keskustelussa on ollut sähköpotkulauta, joka on kirjoittajan mielestä moottoripyörä ja toisessa päässä polttomoottorikäyttöinen, 1350 kuutioinen moottoripyörä, jota pienemmät ovat vastaavasti toisen kirjoittajan mielestä mopoja. Tosiasia on, että sähkö- tai polttomoottorikäyttöisiä mopoja ei Thaimaassa ole. Yhtä tosiasia on, että pienempiin tai hitaampiin sähkökäyttöisin liikkumisvälineisiin ei tarvita Thaimaassakaan ajolupaa etupäässä siksi, että niitä ei luokitella moottorikäyttöisiksi ajoneuvoiksi.

Thai-ajokortit ovat taskussa

Joku eilisessä postauksessaan mainitsi, että popcornit esiin, sillä sohaisin aihetta, joka kirvoitti mieliä, kieliä ja sormia. Jaoin nimittäin blogini omien Facesivujeni lisäksi Jomtien Pattaya Beach-ryhmään. Siispä aiheesta vielä vähän lisää alkuun. 

Jonkun kerran olen lukenut kysymyksiä saako Thaimaan mopoja tai mopoautoja ajaa mopokortilla tai tarvitaanko korttia lainkaan. Kun osaltani vastailen, saan lähes aina kuulla epäselvyyden tulleen siksi, että kysyjä on tosiaan luullut Thaimaan moottoripyöräskoottereita samanlaisiksi kuin Suomen mopot. M-luokan ajokortilla saa Suomessa kuljettaa lisäksi kevyttä nelipyörää, eli niinsanottuja mopoautoja sekä mopomönkijöitä. En viitsi edes kirjoittaa mistä kysyjien väärä käsitys on tullut. En ymmärrä miksi muutamat suomalaiset haluavat ylläpitää ja jakaa mopoista Thaimaan kävijöille harhaanjohtavaa tietoa.

Suomessa on pitkälti yli 100 000 tieliikennekäytössä olevaa mopoa. Määrä taitaa olla laskussa, sillä mukaan ovat tulleet hytillisetkin traktorimönkijät, joiden käyttöön tarvitaan T-luokan ajokortti. Sen taitaa saada 16-vuotiaana. T- ja M-luokan ajokorteille ei ole vastaavaa kansainvälistä ajokorttia. Se ei muuksi muutu, vaikka sanoisi minua bezzerwizzeriksi, viisastelijaksi ja Thaimaan skoottereita mopoiksi.

Alkujaan blogissani kyse nimittäin oli moottoripyöristä, joita suomalaisetkin Thaimaassa vuokraavat. Kun kanssani kinaajilla oli jäljellä enää loppuun kaluttu luu, on lisärouheita pitänyt hakea jänkäämiseen muista sähkökäyttöisistä etenemistavoista ja jopa sähköavusteisista polkupyöristä. Ehkä saamme vielä lukea akkutoimisista skeittilaudoistakin, joita jotkut haluavat sanoa mopoiksi 🤣🤣🤣🤙. 

Sitten siihen ajokorttien hankintaan. Toissapäivänä ajoin paikalliseen "ajokorttitoimistoon" mukanani paperit, joita minulla oli. Pyysin ystävällistä virkailijaa kirjoittamaan thaiksi mitä minulta puuttuu tai pitää olla ja montako kappaletta mitäkin tarvitaan aina yhteen ajokorttiin.

Saamani listan ja Morakotin kanssa kiersin sitten keräämässä papereita ja valokuviakin. Kun kaikki oli kasassa, menimme eilen uudelleen virastoon sovitusti 9.30. Kuvia otettiin myös paikan päällä ja siirrettiin suoraan tuleviin ajokortteihini. Tunti tai pari ja minulla oli ajoluvat kädessä. Maksoivat liitteineen, valokuvineen ja lääkärintodistuksineen yhteensä noin 600 bahtia. 

Kuten toissapäivänä arvailin, kokeitakin oli. Istuin jakkaralla valotaulun edessä, joka oli täynnä erikokoisia punaisia, vihreitä ja keltaisia täpliä. Niiden tarkoitus oli selvittää näenkö Speden yhden elokuvan tavoin kaiken mustavalkoisena vaiko väreissä. Speden leffakin oli pätkän väreissä, kun ryyppymies lopetti dokaamisen. Aikansa värikästä maailmaa katseltuaan hän totesi, että paskat minä väreistä, aloitti jälleen ryyppäämisen palaten kaksiväriseen maailmaansa. 

Toisessa tehtävässä oli vihreä ja punainen valo. Kun syttyi vihreä, piti painaa lattiassa olevaa kaasupoljinta ja kun syttyi punainen, piti painaa jarrua. Kolmas tehtävä jäi mysteeriksi, joskin muistelen viime kerrasta sen liittyneen etäisyyden mittaukseen. Sain nimittäin käteeni koneessa kiinni olevat kaksi narua, joista minun ehkä olisi pitänyt vedellä määrätyllä tavalla. Mutta mitään ei monitorissa eikä muuallakaan tapahtunut, joten virkaija otti suitset ja sanoi hymyn kera "okei".

Mieleen tuli isäni 65-vuotta aiemmin ja hänen lainaamansa armeijan hevonen sontakärryineen. Isä kärräsi tunkion vessanalustoineen kasvuvoimaksi sekä muokkasi muutenkin peruna- ja vähän muutakin peltoammme. Välillä kynnettiinkin. Kun hän iltasin palautti Hyrylän varuskunnasta lainaamansa kaluston, minäkin sain lähteä mukaan, jos tarkoitus ei ollut poiketa päätteeksi aliupseerikerholle.

Istuimme kärryn laidalla ja faija ojensi minulle suitset sanoen, että olen jo iso poika, melkein mies ja voin ohjata hevosen takaisin talliin. Hän lisäsi, että älä kuitenkaan vetele suitsista, ettei hevonen vauhkoonnu. Perillä isä kehui kuinka hyvin ohjastin ja kuinka hyvä hevosmies minusta vielä tulee. Vuosia myöhemmin käsitin miksen saanut vedellä suitsista. Hevonen osasi kotipilttuuseensa muutenkin 😂😂.

Ajokortteja hankkimassa

Moposkootteri on mopo, jonka moottorin sylinteritilavuus on enintään 50 cm3, kun kyseessä on polttomoottori. Tai suurin nettoteho on enintään 4 kW, kun kyseessä on sähkömoottori. Mopon suurin rakenteellinen nopeus on enintään 45 km. 

Isompimoottoriset skootterit luokitellaan moottoripyöriksi, jos moottorin tilavuus on siis yli 50 kuutiosenttimetriä tai rakenteellinen nopeus yli 45 km/h. Monet valmistajat tekevät samanlaisesta skootterirungosta mopoversion ja moottoripyöräversion. Useimmat ulkomailla vuokrattavat skootterit ovat moottoripyöräskoottereita.

Moottoripyöräskootteria varten tarvitaan Suomessa A1-, A2- tai A-luokan ajokortti (jos kuutioita on 125). Mikäli kuutiotilavuus on 150 ccm, tarvitaan A2- tai A-luokan ajokortti. Yli 500-kuutioiselle skootterille tarvitaan ajo-oikeus A. Kaikille näille luokille (siis A1, A2 ja A) on mahdollista hankkia kansainvälinen ajokortti.

Jos Thaimaassa oleskelu kestää yli 3 kuukautta, on thaimaalainen ajokortti pakollinen. Oletan, että tältä osin ajoneuvoluokkia on vain kaksi. Näin päättelin eilen hankkiessani papereita, sillä esimerkiksi Immigrationissa saatava valokuvallinen asiakirja on samanlainen moottoripyörä- ja autoajokorttia varten.

Suomalaismiesten keskuudessa on oma joukkonsa, jotka erottavat Suomessa mopon, kevytmoottoripyörän ja moottoripyörän, mutteivät Thaimaassa. Vaan siellä missä ei ole mopoja lainkaan, heidän mielestään niitä on pilvin pimein. Tai ehkä kysymys onkin vain siitä, että mitä ei ole aiemmin kyennyt ymmärtämään, ei ymmärrä myöhemminkään. Rumemminkin asiasta ajattelen, mutten kirjoita, ainakaan nyt 🤣. 

Lääkärintodistusta hankkiessani alle 300 bahtin hintaan, tällä kertaa sairaalasta, sain huomata painoni olevan 100,8 kg. Pituudeksi riitti ilmoitus, mutta ehkä niillä ei ole merkitystä ajokorttien suhteen, joita oletan saavani kaksi entiseen tapaan. Autolle ja moottoripyörälle omansa. Tänä aamuna menen papereineni virastolle, jossa edessä on ainakin jotain kokeita. Kerron huomenna lisää, kun tiedän enemmän ja kuinka minun käy. 

Sain myös kuulla, että vain harva ajaa moottoripyörällä yli 70-vuotiaana ja monilla on muutenkin ostettu ajokortti pimeiltä markkinoilta.

Palmu

Eilen ja toissapäivänäkin katselin, kun Morakot touhusi jotain kookospalmun pähkinän kanssa, joka on kooltaa aivan jotain muuta kuin maapähkinä. Luulen kyllä niiden olevan keskenään vähintään etäisiä sukulaisia.

Kerran kävelin Jomtienin Kakkoskatua, kun katseeni pysähtyi kaistojen keskellä kasvavaan palmuun. Sen oli ottanut lepopaikakseen yli 5-metrinen, ruokansa kuristamalla tappava käärme. Porukalla otimme sen kiinni, laitoimme säkkiin ja veimme vuorille sekä vapautimme viidakkoon. Kun sitä katselin, mielikuvittelin itseni riippumattoni kanssa samaan puuhun, kahden palmun väliin autiosaaren sijaan. Ehkä en saisi unta, sillä muistissa oli hiljattain lehdessä ollut uutinen, jonka mukaan python tai boa oli syönyt iäkkään naisen.

Palmuja onkin moneen lähtöön. Suomalaisille tutuin on ehkä monen kodin koristekasvi kiilto- eli jukka(yacca)palmu. Sen kukkia käytetään muun muassa salaateissa.

Morakotin mieluinen harrastus on Facebookin sijaan YouTube, josta hän katselee maailman menoa ja ihmisten touhuja. Sieltä hän oli löytänyt videon, jossa valmistettiin hyvinkin luonnonmukaisesti palmu- eli kookosöljyä keittämällä. Toinen tapa lienee kylmäpuristusmenetelmä, johon tämän hetken kotinurkillani ei ole mahdollisuuttakaan. Tata sai kotipihan palmupuun pähkinästä öljynsä monen työvaiheen sekä yön ja kahden päivän tekeytymisen jälkeen. Lopuksi se valutettiin pienestä muovipussin reiästä astiaan.

Minulla on myös kelpo koulukaveri ja ystäväkin, jonka sukunimi oli ja on yhä Palmu. Etunimikin on laatuluokkaa, nimittäin Jorma. Hänen luokseen Turkkiin olin menossa kutsuttuna uuden kodin tupaantuliaisiin. Oli tervetuliaslahjaksikin hankittu löylykauha ja pullollinen tuoksuja kiuaskivien päälle.

Kaimani maisteli näkäräisiä ehkä omastakin mielestä välillä turhankin tuhdisti, sillä hän piti tapanaan piikitellä juomattomuuttani. Sitä aikani kuuntelin, kunnes kerran avasin sanaisen arkkuni vastaavasti juomisesta. Se muutti ystävyytemme yhdensuuntaiseksi ja Turkin mies bloggasi minut ja poisti kaverilistoiltaan. Löylykauhani aromeineen jäi odottamaan Saharasta Turkin residensiin tulleen hiekkapölyn laskeutumista.

Palmuja onkin moneen lähtöön ja makuun. Kerran näin Aasian matkalla, jos kirosanoista voi päätellä, venäläisturistin, joka sai rantapalmusta ehkä apinan pudottaman kookospähkinän päähänsä tai olkaansa. Naurahdin ja ajattelin apinalla olleen suomalaisen sotajermun sydämen.

Seven Seasin Thaikodimme edessä kasvaa myös samoja puita. Kerran poimimme puutarhurimme kanssa palmun latvasta kookospähkinän tai liekö se hedelmä. Joka tapauksessa sisällön söimme altaan reunalla suihimme. Ei ollut minulle mitenkään erinomaista herkkua, vaikka näenkin silloin tällöin kuoreen tehdystä reiästäkin sitä pillillä juotavan. 

Ajokortti- ja siihen liittyvää viisumiasiaa

Oleskeluviisumi tyyppi O-A on tarkoitettu henkilöille, jotka ovat 50 vuotta täyttäneitä. Eläkeläisviisumiksikin kutsutulla luvalla voi oleskella Thaimaassa vuoden. Työnteko on ehdottomasti kielletty, eikä maasta tarvitse poistua viisumin voimassaolon aikana, mutta tulee ilmoittautua paikallisella Immigration-toimistolla 90 päivän välein. Jos sellaista ei ole, ilmoittaudutaan poliisiviranomaiselle.

Ehkä eläkeläisviisumi-sanan syntyyn on vaikuttanut ikävaatimus sekä työntekokielto. Silloin ei voine saada työlupaakaan. Kyseinen maahantulolupa ei ole varsinainen turisti- vaan oleskeluviisumi, jolla voi olla syynsä siihen, että Thaimaa rajoittaa kansainvälisen ajokortin yhtämittaisen käytön 90 päivään. Pitempiaikainen olo lienee viranomaisten mukaan turismin sijaan oleskelua, mutta ei vakituista asumista.

Thaimaan lainsäädäntö ja sen sovellutukset olisivat oiva aine luetun ja kuullun ymmärtämisen kokeeseen, jos sellaisia olisi. Tarvetta kyllä on, vaikka jonkun ykkösjuttu onkin vain kinata kinaamisen vuoksi tai aikansa kuluksi. Aihe sinällään on yksi kiistelyn kestosuosikkeja palstoilla. Nyt monissa asioissa jälkijunassa tuleva Autoliittokin on viimein saanut sivuilleen selventävää tekstiä: "Kukin valtio on määritellyt lainsäädännössään, millaisen ajokortin se hyväksyy. Jotkut maat rajoittavat sekä kansallisen että kansainvälisen ajokortin voimassaoloa erityisesti silloin, jos ulkomaille mennään muussa kuin turistimatkatarkoituksessa. Monissa maissa on hankittava paikallinen ajokortti, jos niissä oleskellaan pitempään kuin 3 tai 6 kuukautta."

Toinen aiheeseen liittyvä erimielisyys on Autoliitonkin ylläpitämä termi "mopoista Thaimaassa", joka on pesiytynyt varsinkin maassa aikaansa viettäville suomalaisille. Tämä hyvin suomalainen sana on juurtunut syvään, vaikka Thaimaa on jo aikoja sitten päättänyt, että kaksipyöräiset moottoriajoneuvot ovat kaikki moottoripyöriä. Toki poikkeuksiakin varsinkin sähkökäyttöisissä on. Suomalaiset ajavat mielestään Thaimaassa edelleen mopoilla, kuljetuttavat itseään mopotakseilla ja vuokraavat suomalaisittain kevareita ja vähän suurempiakin mopoina, jotka eivät olisi Suomessakaan mopoja eivätkä edes kevytmoottoripyöriä.

Nettikeskusteluissa tuleekin monesti turhaa kärhämää siksi, että faktatiedon sijaan todellisuuden pohjana on kaverille tapahtunut tai muu kuulopuhe. Että sen ja sen kaveri kertoi jonkun kaverille tapahtuneen niin tai näin. Minäkin osallistun näihin pulinoihin silloin tällöin, kunnes joku välittää tositiedon. Mutta osa jokapaikan änkyröistä ei olemattoman itsetuntonsa vuoksi pysty senkään jälkeen myöntämään eikä oikaisemaan jakamaansa väärää, tiedoksi kutsumaansa väittämää. Sen sijaan hän joskus pitkänkin sinne tänne rönsyilleen keskustelun päätteeksi tai välillä poistaa välistä omat kirjoituksensa jättäen muut outoon valoon. Eräänlaista alamittaista vallankäyttöä sekin. 

Todellinen keskustelija tai peräti sanansäilällä taistelija kaatuu väärässä oltuaan ryhdikkäästi saappaineen, paljain jaloin tai crocseineen t-paita päällä ja sanoo viime sanoinaan: "Sorry, olin väärässä."

Uusivuosi ja hengellisyys

En ollut ennen tätä uudenvuodenjuhlaa mieltänyt, että vuoden vaihtumisella olisi myös hengellinen merkitys. Mutta onhan sillä, sillä keskiajalta alkaen uudenvuoden kirkollinen juhlan aihe on ollut Jeesuksen ympärileikkaus ja nimenanto. Luukkaan evankeliumin mukaan kahdeksan päivän kuluttua syntymästään Jeesus vietiin ympärileikattavaksi ja saamaan nimi temppeliin. Israelin kansan tapojen mukaan ympärileikkaus tapahtui samaan aikaan kuin nimen antaminen.

Nyt olin ensi kerran kyseisen päivän hengellisessä juhlassa, joskin aattoyönä piipahdimme vuoden vaihtuessa etänaapurin pihapirskeissä. Tanssivat, mekin vähän ja lauloivat karaoken tahdissa ja ottivat hillittyyn tahtiin drinksuja. Jälkeenpäin selvisi, että paikka oli Morakotin sukulaistalo. Itse asiassa oli mukavaa ja heillä myös siksi mielenkiintoista, että mukana oli kummajainen eli farangi. 

Uudenvuodenpäivänä oltiin seitsemältä aamulla ostamassa kaupasta ruokaa sekä juomaa ja antamassa sitä munkeille. Kuten kaikki muutkin yli 500, ehkä tuhat juhlijaa. Juhlan aihe ei minulle selvinnyt. Munkit joukkoineen siunasivat jokaisen antajan ja antajat puolestaan pyysivät, mitä sitten pyysivätkään tai siunasivat ruokakassinsa matkaan. Tatakin meidän nyssykkämme, minun vielä erityisesti erikseen. Munkit kulkivat koko joukon läpi ja piskottelivat kaikkien päälle viuhkoillaan astioistaan pyhää tai pyhitettyä vettä. Jengin farangina sain täälläkin aiheetonta huomiota.

Itsekseni pohdin mitä mahtavat kristityistä ajatella Buddhan nimeen vannovat, joka 500 vuotta ennen kristinuskon Jumalan Poikaa sanoi olevansa vain ihminen. Sen tiedän mitä tiukkapipokristityt sanovat muista uskonnoista. Että kaikki ovat harhaoppisia ja menevät helvettiin. Minusta tekee ensisijaisesti harhaoppisen se, etten usko minkäänlaiseen helvettiin. En varsinkaan sellaiseen mitä mustakantinen kirja kainalossaan, synkkäilmeisinä kulkevat tuomion äänet totuutenaan kauppaavat. 

Olenkin varsin hyvilläni, että luin vuosi, kaksi sitten kirjan, josta laitan kuvan tähän alle: