Elämme, siis olemme

Tänä aamuna Facekaverini seinältä: "Tänään pitkä keskustelu lääkärin kanssa. Hoitoa voi nyt kutsua saattohoidoksi. Hoitavat niin, ettei kivuista ja hengenahdistuksesta tarvitse liikaa kärsiä. Asennettiin kipupumppu lääkkeitä varten. Jatkoaikaa on muutamia päiviä tai viikkoja. Terveisiä kaikille ystäville."

Ja tukeni hänelle samalle seinälle:" Olen Facebook-kaverisi, emmekä ehkä muuten tunnekaan. Taivaltasi olen kuitenkin seurannut, kulkenut kanssasi ja sydämessäni tiedän kaiken olevan isossa, taivaallisessa ikkunassa täydellisesti ja hyvin ikuisesti. Olet näyttänyt esimerkilläsi jakaa elosi ehkä Facebookin kauneimman ja sosiaalisen median tärkeimmän puolen. Opettanut, että vain yksi päivä on varattu lähtemiseen ja kaikki muut elämiseen ajan vankina. Kerran vielä taivaanrannan tuolla puolen paiskaamme kättä ja heitämme ylävitoset."

Olen oppinut tavaamaan ja lukemaan vanhempieni kahdesta armeijan rautasängystä yhdistetyssä parivuoteessa, illalla rakastettuna heidän välissään ennen kouluikää. Kirja lieni aapinen, sillä muistan tavuviivatkin. Siitä asti olen lukenut, mutta jättänyt väliin ehkä tulevaisuuteni kannalta tärkeimmät. Nimittäin koulukirjat. Jonka vuoksi piti istua pulpeteissakin ylimääräistä enemmän kuin vuosi.

Ajattelin matkapuhelinten tullessa käyttöömme, että ne vievät meiltä kirjoitustaidon tai ainakin -halun. Kuinka väärässä olinkaan, sillä likipitäen samassa junassa tulivat sähköpostit ja tekstiviesti. Älylaitteiden ansiosta kirjoitankin ja luen nykyisin enemmän kuin koskaan. Ajan olen ottanut eniten television katselusta enkä pidä sitä ollenkaan huonona vaihtokauppana. TV ja radiokin ovat lähinnä sen yksipuolista ja passiivista vastaanottamista, mitä "tuutista" kulloinkin tulee.

Paperikirjojen lukemisen sijaan luen sähköisiä kirjoja. Lukutottumuksetkin ovat vuosikymmenten aikana muuttuneet aika tavalla. En voi sanoa lukevani laidasta laitaan, mutta sangen monipuolisesti kuitenkin, sanoisinko ajanvietekirjoja. Sain juuri päätökseen John Grishamin Tuomarin listan ja eilen illalla aloitin Michelle Obaman Valo meissä kaikissa. Hänen ensimmäisestä kirjasta Minun tarinani pidin enemmän kuin Barack Obaman Luvattu maa, vaikka sekin oli mieleinen.

Sosiaalisen median foorumit, joissa viihdyn ja käyn keskusteluja, ovat isolta osin hyvää päivää kirvesvartta, mutta ne ovat muutakin. Mieleeni on syöpynyt iäkäs mies, joka vuoden kirjoitti minulle joka ilta vain "hyvää yötä" ja toisen vuoden myös "hyvää huomenta". Tunnollisesti vastailin ajatellen toivotusten olevan hänelle tärkeitä. Monesti yritin saada keskusteluakin aikaan. Kunnes kerran, kolmantena vuonna hän kertoi itsestään ja pitkästä vankilatuomioista, jonka oli saanut vaimonsa surmaamisesta. Hän sanoi minun olevan ainut ihminen ulkomaailmassa, johon hänellä on yhteys. Vuosiin en ole enää kuullut enkä lukenut hänen toivotuksiaan. Ehkä hän on siirtynyt sinne minne blogini alun mieskin on lähiaikoina menossa.