Hyvät hetket ovat elämäni parhaimmat mausteet

Tänä aamuna pisti silmään ystäväni Hannu Kärkkäisen kommentti ehkä hänen omilla Facebook-sivuillaan: "Minä kun en halua töitä, minä olen jo sen verran Espanjalaistunut, että omatkin pikku hommat on tekemättä. Kaikki on niin hyvin kun oven saa auki, ilman suurempia narinoita ( kaksi viikkoa meni saranoita rasvatessa) Sähkö tulee töpselistä, vesi hanatsa raha seinästä kuten Suomessakin. Eikä ne rahat ole EU aviustuksia, vaan omaa vapaa-aikaa myytyä vapaa-aika työnatajale ja siitä kehittynyttä eläkettä. Kyllä täällä. kuten Suomessa on niitä veljienvartoita ja kerrostalokyttääjiä on ilman virkamerkkiä ihan riittävästi, ilman koulutusta 😉"

Tulin hyvälle mielelle, sillä muistan miehen työelämästä varsinaisena elohiirenä, joka ei pitkään ollut tekemättä mitään saati paikallaan. Oli myös vaikea löytää tilannetta, jossa hän ei jeesannut. Minuakin monesti. Hän tuntui vannoutuneelta kotimaan kamaralla asujalta eikä moni olisi vetoa lyönyt, että hän viettää puolisonsa ja koiransa kanssa elämänsä leppoistamisjaksoa Espanjassa, Välimeren tuntumassa.

En sano enkä kirjoita, että leppoistaminen eli joutenolo on ainut oikea tai kaikille edes hyvä tapa viettää eläkepäiviään. Pystyäkseen siihen ja vielä nauttimaankin, on koettava, että aika jolloin myi itseään rahasta muille tai oman yrityksensä kautta itselleen, on tullut valmiiksi. Itse en millään meinannut sitä käsittää ja koin huonoa omaatuntuntoa olla tekemättä mitään. Jos aikoo siirtyä leppoistamisjaksolle, jossa ei tee juuri mitään, se on hyppy henkiseen tyhjyyteen ja on löydettävä itsensä ehkä ensimmäisen kerran pysähtyneisyyden tilassa tai palattava työtä tekevien pariin. 

Ehkä tein Niilo-koiran ja Black & White-kissan tavoin mustavalkoisena asiaa itselleni vaikeammaksi. Kaikessa tai kaikessa mahdollisessa piti olla kaikki tai ei mitään. Se synnytti hupaisiakin sivupolkuja. Joskus joku otti yhteyttä apua pyytäen omaansa tai läheisensä päihdeongelmaan. Ja jatkoi, ettei pyydä neuvoja tai muuta jeesiä ilmaiseksi sekä lisäsi tietävänsä, että olen sosiaalineuvos ja pitkän linjan ammattilainen maustettuna henkilökohtaisella menneiden aikojen liikajuonnilla.

Tähän minä, että okei, sehän sopii. Mutta miten ajattelit maksaa, sillä raha ei käy minulle enää maksuvälineeksi? Usein syntyi syvä hiljaisuus ja melkein kuulin älylaitteestani apua pyytäneen korvien välin rattaiden raksutuksen. Piinaa lisäsi, etten heti kertonut kuinka asiassa pääsisimme eteenpäin, vaikka tiesinkin. Viimein kysyin olisiko mielessä joku taho tai henkilö, joka olisi apusi tarpeessa. Ainahan kohde löytyi ja ehkä joku joskus jotain jeesiä saikin. Laittaa hyvä kiertämään oli ja on yhä yksi tapa kantaa yhteiskuntavastuuta. 

Mutta enhän minä ketään ole koskaan raitistanut. Tehnyt varmasti asian eteen paljon vähemmän kuin esimerkiksi uskon sisaret ja veljet, jotka johdattavat langenneita ja muita harhapoluilta uudelle tielle. Pitkään kannoin siitä ja tekemättömyydestä taakkaa, kunnes oivalsin, että minulle hyvin istuva tapa on antaa hyviä hetkiä. Joskus saatan tarjota nälkäiselle soppalautasen tai vastaavan, joskus kädenpuristuksen ja joskus en sitäkään, vaan tarjoan jotenkin muuten hyvän hetken. Kun erotessamme paiskaamme vähintään henkiset ylävitoset, sanon, että koita pärjätä. Tuokion kanssani jakanut saattaa hymyillä leveästi hampaattomalla suullaan ja todeta: "Sinä myös!" Yhdessä koettua ei kummaltakaan kukaan enää voi ottaa pois. Joskus kaikki on siinä, mutta joskus välittämien voi kantaa pysyvään muutokseen. 

Vaikka leppoistamisen myötä ympyräni ovat pienentyneet, niin ei ole kuitenkaan. Vaan jaan ohikiitäviä hetkiä päivieni sisältönä myös itselleni kaukana koti-Suomesta. Niistä osansa saavat kissat, koirat, kanat ja kukot sekä ihmiset vauvasta vaariin. Huomaankin pitäväni kiinni edelleen tarpeellisuudesta. Juuri tämä oli yksinäisten vuosieni tärkeimpiä löytöjä. On vaikea kuvitella ihmistä, joka ei voisi jakaa hyviä hetkiä. Sen voi tehdä tiedostamattaan läheiselleen sairaalan vuoteessakin ainoastaan olemalla olemassa.

Joulukuussa Tatalla ja minulla oli adventtikalenterit, pienet aarrearkut molemmilla, joissa oli suklainen kolikko jokaiselle aamulle. Mutta oli minulla toinenkin kalenteri. Luin 24 iltana kirjaa naisesta, joka teki tietoisesti jouluun saakka yhden hyvän teon joka päivä tutuille tai tuntemattomille. Se oli hänen joulukalenterinsa ja minunkin hyvistä teoista iltaisin vuoteessa lukiessani.