Hyvät hetket eivät maksa paljoa

Naapurin kukko on saanut kaverin tai ainakin se on tullut mukaan kiekumaan. Sen ääni on kirkas ja heleä eikä sillä ehkä ole vielä ollut äänenmurrosta. En kyllä tiedä onko sitä kukoilla tai muillakaan eläimillä. Vaan toisin on seniorin laita, jonka ääni särkyy kuin ikänsä tupakoineella ja rommia lipittäneellä alan miehellä. 

Joka tapauksessa tänäkin aamuna kolmen pintaan haareminsa kukkoherra aloitti kieuntansa, johon juniori yhtyi. Kun ne olivat varmoja, että jokaisessa tienoon torpassa olivat heränneet niin ihmiset kuin eläimetkin, äijät painuivat takaisin orsilleen vetämään vielä aamutirsat muiden jäädessä valvomaan. 

Ne ovat kuin jo 30-luvulla tutuksi tullut suomalainen sarjakuvaklassikko, valkea kukonpoika Kieku sekä musta kukonpoika Kaiku ja heidän yhteinen porsasystävä Possu. Paitsi, että kumpikaan täällä ei ole valkea eikä musta. Sikakaverista en tiedä onko sitä olemassakaan.

Old Chickenladyä ei ollut näkynyt vähään aikaan ja rastaankokoiset pikkukanatkin olivat kadonneet yhtä lukuunottamatta. Eilen sitten kipitti pihaan vanha kanarouva ja uusi satsi pienokaisia, kun varpusen kokoiset, kymmenkunta tipua tepsutteli pihamaalla ottaen ensi askeliaan. Nokkiakin yrittivät jotain suihinsa. Pienet siivenalut viuhuivat vimmatusti kyljissä. Kunnes kaikkivaltias ihminen tulee ja nyppii siipisulat eivätkä kanat milloinkaan pääse aidosti lentoon.

Mummolassakin oli kanoja. Muistan, kun pelmahdin vaahtosammuttajan kokoisena saunan taakse juuri, kun isällä oli kirves kädessä ja kanalla pää pölkyllä. Kana lensi sen jälkeen muutaman metrin. Isä sanoi sen lähtevän uuteen kotiin ja pää irrotettiin matkan ajaksi siksi, että kana mahtuu kassiin. Uskoin sen, sillä uskoin, että isä ei valehtele varsinkaan omille lapsilleen koskaan.

Kun ajattelen elämääni tällä hetkellä, on se yhtä suurta tai pienempää kuin kanan tai kukon lento tai sylissäni aamuenergiaa itselleen lepäämällä tankkaavan kissan päivät. Luulen tai oikeastaan tiedänkin, että jos eläkkeeni olisi puolet pienempi, ei minulla olisi Morakotia, ei moottoripyörälle vastaan tulevia kanaeläimiä eikä sylissäni Black & White kissaakaan.

Silti pienuudessani on merkitystä myös muille. Siitä kaikesta raavin iloni ja pidän kiinni oikeudestani elää, joka on ollut jo kauan jotain aivan muuta kuin olla hyödyllinen tai jotenkin muuten tarpeellinen. Elän ja olen, koska niin on tarkoitettu tai se on luonnon laki.

Morakot, yli kasikymppisen leskirouvan kanssa pihan puujakkaralle heitetty ylävitonen sekä lasten käsien iloiset huiskutukset ovat tämän päivän eloni iloja. Lasten välittämisen olen ostanut 20 bahtin pienillä muovinorsuilla ja 10 bahtin vielä pienemmillä palloilla, joita hankin eilen sateisesta Phatthalungin kaupungista tusinan lisää.

On mukava kulkea omia polkuja ja välittää välittämistä eikä niinkään välittää siitä mitä muut ajattelevat. Joku päivä sitten Lam Pamiin ajellessamme huomasin turistipoliisiaseman pihassa viranhaltijoita ja heidän joukossaan lapsen. Ehkä samankokoisen kuin olin katsoessani päättömän kanan lentoa Tyrnävällä mummun ja papan saunan takana. Joka tapauksessa käännyin kadulla ympäri, ajoin poliisiaseman pihaan, pysäköin pyöräni, avasin takapoksin ja annoin pojalle pienen pallon.

Pienistä murusista on siis elämäniloni tehty. Vaikka tarkoitukseni oli vain antaa turistipoliisin pojalle hyvä hetki, luulen, että siitä saivat itseni lisäksi osansa kaikki aseman lainvartijat.