Kotini, osa 1

Aamulla pomppasi somesta jonkun Michaelin ottama valokuva Hongkongin kerrostaloasumisesta. Jäin miettimään kuinka mahtaisin viihtyä, jos kotini olisi siellä yksi tuhansien joukossa. Voisin viihtyäkin, vaikka se poikkeaisikin paljon asumistani asunnoista ja kodeista. Kaikissa niissäkin olen viihtynyt, mutta kaikki eivät ole tuntuneet kodilta. Siksi puhun asunnoista ja kodeista.

Jyväskylässä asuessani istui kerran muutaman tai useammankin näkäräisen ottanut kaverini Timo Seppäläinen Rantaväylän liikennevaloissa nurmikolla myrtynyt ilme kasvoillaan. Pysähdyin ja kävelin kysymään mikä mättää, sillä mies oli juuri saanut kodikseen Katulähetyksen upouuden kaksion. Tähän Seppäläinen, että kyllähän ne arkkitehdit noita koppeja piirtää ja suunnittelee, mutta eivät ne niissä itse asu.

Se ei olekaan maailman yksinkertaisin asia kuinka saada asunto tuntumaan kodilta. Roninmäen kaatopaikalla eli aikoinaan myös ihmisiä. Mieleen on erityisesti jäänyt Kari Niemi tai Kariniemen Veijo, en muista. Hänen koijassaan kävin silloin tällöin, joskus joulunakin. Lauloimme yhdessä Enkeli taivaan.... Karuudestaan huolimatta se oli Veijon tai Karin koti, jossa hän viihtyi.

Monesti olen pohtinut mikä on, mistä tulee tai mikä tekee kodin hengen. Kyllä se minulle on toinen ihminen, kodin hengetär, jonka kanssa elämäni lisäksi jaan kotini ja vuoteeni. Silloinkin, kun se on vain nukkumista varten.

Itse olen monellakin tavalla syntynyt kultalusikka suussa valmiiseen pöytään. Vaikka vasta vuosikymmeniä myöhemmin sen ymmärsin. Silloin olin menettänyt paljon, mutta saanut myös paljon.

Syntymäkotini Tuusulassa oli uusi, isäni ja äitini rakentama niin sanottu rintamamiestalo. Oli rakastavat vanhemmat, pikkusisko ja veli, koira ja kissakin, aina ruokaa pöydässä sekä puhtaita vaatteita päälle. Kaikkea sitä pidin itsestään selvänä. Siitä on jäljellä muuallakin kuin muistoissa vain pikkuveli, joka ei halua olla kanssani missään tekemisissä. Ehkä haluaisikin, jos saisi tai joutuisi maistamaan laillani yksinäisyyttä. 

Syntymäkotini oli ja on yhä rakas paikka, vaikka se ei enää olekaan minun. Kolmenkymmenen vuoden ajalta muistoja ja muisteltavaa on valtavasti. Asuin alakerrassa, yläkerrassa ja ulkorakennuksessa monissa huoneissa. Ulkorakennuksen ullakollakin sateen ropistessa peltikattoon yövyin kesäisin siskoni kanssa. Ja kärysimme tupakanpoltosta äidin tultua sinne yllättäen. 

Jälkeenpäin ajatellen tapahtumaan liittyi suunnaton äidinrakkaus, välittäminen ja huolenpito, sillä hän ei kertonut tapahtumasta isälle. Vieläkin muistan kuinka vuotta nuoremman siskoni kanssa pelkäsimme koko yön edessä olevaa selkäsaunaa, jota ei koskaan tullut. Ehkä lapsille tapahtuva on muissakin perheissä yksi eniten vanhempien toisiltaan salaamaa. Kiitos tästäkin äiti 💓.

Kesäisin nukuimme monet yöt, välillä koko perhe pihalla olleessa Soputeltassa, joka oli joskus pystytetty ison keittiömme lattiallekin. Myös isäni tekemä leikkimökki meillä oli. Siinäkin käytännössä asuin kesäisin siskoni Irmelin kanssa ja yksinkin. Kun kasvoin, leikkimökistä tuli polkupyörieni korjaamo. Siellä viihdyin paljon paremmin kuin läksyjen parissa. Viimeinen tehtävä leikkimökillä oli toimia kaniemme talven syömäheinien varastona.