Kotini, osa 3

Eilen kirjoitin, että aikuisiän Taru olisi ollut ensimmäinen vakavasti otettava parisuhteeni. Mutta eihän se pidä paikkaansa. Vaan hän oli Rita Rosimo, poliisin tytär Simonkylästä. "Pia" sai ja antoi minulle luokkaretkellä linja-autossa ensisuudelmani. Lähes halkesin onnesta, joka minua oli kohdannut. Olin kuin koviin aineisiin koukussa oleva narkomaani, jolle koko elämä on saada vain seuraava annos. Sitä oli Rita minulle. En osannut ajatellakaan mitään muuta kuin milloin näen hänet seuraavan kerran.

Mutta Mäntsälän Sälinkäällä valitsin merimiesammattikoulun sijaan kyläreissun Keski-Suomeen. Piti tosiaan vain käydä, mutta varkaiden ja kauppiaiden jumalan kaupungissa meni 20 vuotta. Muistelen Liisan hakeneen minut ensin Vihdin Kaislarantaan, josta menimme Jyväskylään. Liisa asui kerrostalon toisessa kerroksessa Vaasankadulla isossa kaksiossa, josta tuli järjestyksessä toinen kotini.

Kantakuppilani oli vajaan 100 metrin päässä Seminaarinkadulla Ylä-Ruth. Varvikon Mikko, saarijärveläissuvun musta lammas oman kertomansa mukaan, kysyi kerran aamuolusille mentyäni, että tiedätkö Soini mikä ero on Seminaarinkadulla ja sinulla? Katu menee Ruthin ohi, mutta sinä et koskaan 🤣🤣.

Siellä kuulin kerran, että Koira-Leenalla on huostaanotettu saksanpaimenkoira, jolle oli jo varattu viimeinen piikki seuraavaksi aamuksi, koska se ei tullut toimeen Leenan oman koiran kanssa. Niinpä sanoin tarjoavani Biballe uuden kodin Liisan kanssa, jos sopii. Tosin tätä en tainnut etukäteen kysyä Liisalta. Mutta koiran hain ja vein kotiimme sekä työnsin oviaukosta sisään sanoen, että koittakaa tutustua toisiinne ja palasin oluitteni pariin.

Kun myöhemmin könysin pienessä hiivassa Vaasankadulle, Liisa makasi sängyllämme iso schäfer kainalossaan ja kertoi ensin pelänneensä aivan valtavasti. Oli kertonut myös koiralle pelkäävänsä aivan yhtä paljon kuin sinäkin minua. Mutta Jorma sanoi, että tämä on uusi kotisi ja meidän on tultava juttuun. Tämä suurenmoinen koira elikin kanssamme elämänsä loppuun saakka. Olen äärimmäisen hyvilläni, että kaivoin esiin Liisan eläinrakkauden.

Kodissamme minua häiritsi tavattomasti liikuntaesteellisyys. Liisa ei päässyt ilman avustajaa edes kadulta sisään tai ulos, ellei matkassa ollut kyynärsauvoja ja jalassa tukisidosta. Samoin oli kylpyhuoneen laita. Monesti öisin Liisa raahautui sinne lattiaa myöten, muttei koskaan valittanut. Talon sauna oli vielä toivottomampi, jota hän ei ollut milloinkaan edes nähnyt. Se vaivasi mieltäni niin kauan, että suunnittelin ja teetin superkapean pyörätuolin, jonka isot pyörät olivat istuimen alla. Yhä tulee kyyneleet silmiin, kun muistelen ensimmäistä, yhteistä saunavuoroamme.

Sellainen oli kotimme, joka välillä tuntui kodilta ja välillä ei. Biban kanssa kuljin Sherwoodin puistossa ja vain hänelle annoin raittiuslupauksen. Että usko pois, eräänä päivänä kuljemme täällä eikä Gambinaa tai Gin Lemonia ole enää mukana. Lopettamispäätöstä vauhditti Liisan toteamus, että kai sinä Jorma ymmärrät, ettei meillä ole yhteistä tulevaisuutta niin kauan, kun sinä juot. Ymmärsinhän minä. Silti eräänä päivänä kotimme oven takana oli minulle vieras mies, josta en tiennyt oikeastaan mitään. Sivusta kuuntelin ja katsoin, kun Liisa päätti suhteensa Lexan kanssa. Ehkä silloin oivalsin, että meillä on yhteinen taival edessä, juon tai en.