Äitienpäivä

Kauneinta Irwin Goodmania on Vexi Salmen sanoittama ja Antin itsensä säveltämä äitienpäivälaulu, jonka voi kuunnella tämän keltaisen linkin takaa. 

"Äiti. Tämä päivä on sinun. Yksi päivä vuodessa vain. Nämä halvat kukkaset minun.

Eivät Työtäs korvata voi lain, mutta mielellä millä ne annan. Osan raskasta kuormaasi kannan.

Äiti. Sinun tukkasi harmaa. Ovat vuodet merkinneet Kai. Oman sille värinsä varmaan. Minun ilkeät sanani sait.

Nyt sen kaiken korvata tahdon. Tämä anteeksi pyyntöni on. Minut syliisi suljit sä illoin kun taas iltaan hämärtyi maa.

Oli elo huoleton silloin. Se vie mietteeni taas vuosien taa. Nyt kun päiväsi painuu jo iltaan. matkan kulkea kanssasi saan.

Äiti. Tämä päivä on sinun. Yksi päivä vuodessa vain. Nämä halvat kukkaset minun. Eivät Työtäs korvata voi lain Äitii, oi äitii, oi äitii."

Minulle kappale antaa eniten, kun hiljennyt kuuntelemaan sitä yksin hiljaisuudessa äitiäni muistellen.

Kun olin lapsi ja nuori aikuinen, en osannut ajatella mitä on rakkaus omiin vanhempiin. He vaan olivat lähes aina läsnä ja elämässäni. Rakkaus oli ja on moni-ilmeinen, jonka vuoksi monella haudallakin olen tehnyt paljon töitä itseni kanssa. Kun isä antoi armeijan vyöstä, en löytänyt hetkestä rakkautta kuin vasta vuosien jälkeen. Itkuisin silmin käsitin, että samasta syystä, kun äitini jätti isälle kertomatta salatupakointini, isä rankaisi jonkun muun vuoksi tai otti turvaan polvelleen. He tekivät kaiken rakkaudesta. Isä kuritti ja suojeli kapiaisen kakaraa pahalta maailmalta ja äiti suojeli isän kuritukselta.

Ajan saatossa olin monesti pyhää vihaa ja kiukkua täynnä molempia kohtaan. Joskus uneen vaipuessani, kyynelten virratessa ajattelin, että vielä tulee päivä jolloin maksan potut pottuina. Kun sitten näin jo elämän ehtoossa olleen äitini sairaalan vuoteessa langanlaihana, suu mutkalla ja verisuoni päästä katkenneena, kuulin äänen sisälläni, joka sanoi: "No niin Jorma. Nyt on maksun aika." Silloin syvällä sydämessäni ja sieluni sopukoissa koin, että ainut maksuväline ja keino selvitä elämästä katkeroitumatta, on anteeksiantaminen ja -saaminen sekä kaiken kattava rakkaus.

Itkin silloin, itkin monesti myöhemmin, itken nyt kirjoittaessani ja itken, kun vien halvan kukkasen äitini haudalle tänään: "Olkoon äiti tämä, ehkä koko kesän kukkiva tarhaneilikkani Pink Kisses, syvän rakkauteni pinkki suukko poskellesi sinne jonnekin."

Kuinka paljon sinua rakastankaan, sillä isäni kanssa teit minut, kannoit sisälläsi ja kannoit aikuisuuteen. Rakkaudessasi on ollut paljon omavoimaiselle luonteelleni jalostamista, jotta huolenpidostasi on ollut hyväksi elämän evääksi. Ehkä eniten oikealle polulle on ohjannut sen käsittäminen, että kaiken teit pohjimmiltaan rakkaudesta lapsiisi.

Hetket sylissäsi olivat täydellisiä. Mitä vanhemmaksi tulin, sitä puutteellisemmaksi rakkautesi muuttui, vaikkei se miksikään muuttunut. Oli vaan vaikea käsittää ja hyväksyä, että sellaista täydellinen rakkaus on. Puutteellista, rajoja laittavaa, ratkaisuja, joita en ymmärtänyt, joskus kurittavaakin.

Välillä olen ottanut haudallesi nurjaa oloakin matkaan, jos mieliin palaisi edes yksi kerta, jonka olisit tehnyt siksi, ettet rakastanut tai välittänyt. En löydä, joka sekin on kovin rakasta. 

Mitä kauemmin elän, sitä enemmän ikävöin ja kaipaan sinua keittiön jakkarallesi tai minne tahansa. Mutta olet vain muistoissani, jotka vien mukanani sinne missä aikaa ei ole ja jossa haluan uskoa kohtaavani sinut. Miten, sitä en tässä elämässä ymmärrä.