Luin kirjan josta pidin

Taisi olla toissapäivänä, kun kirjoitin löytäneeni pitkästä aikaa kirjailijan, jonka teksti tempaisi minut syleilyynsä, kuten Joel Haahtela itsekin toivoo. Trilogian ehkä keskimmäinen teos, Hengittämisen taito kantoi viimeiseen sanaan. Siinä ehkä auttoi, että sähköisessä muodossa suht pienellä tekstillä sivuja ei ole kuin parisataa. Uskon kylläkin, että kirja antaisi paljon lisää uutta ajateltavaa ja ymmärrettävää, jos lukisin sen toiseen kertaan. Ehkä joskus luenkin.

Ostinkin alle vitosella viime yönä Haahtelan ensimmäisen seuraksi toisen hänen kirjansa. Luulen, että useammassakin teoksessa usko on vahvasti läsnä. Sekin on lukemisissani uutta. Yritin muistellakin olenko lukenut ainuttakaan niin sanotusti hengellistä kirjaa. Ei palannut mieleen kuin koulun uskontotuntien kirjat Jeesuksineen, Josefeineen ja Mooseksineen. Ja sitten Tex Willer intiaanien Manitoineen.

Toinen asia mitä olen välttänyt on, jos kirjailija on ollut ehdolla palkituksi tai palkittu. Olen ajatellut heidän kirjoittavan liian ylevästi tai sivistyneesti, sillä sivistyssanojen viljelijöitäkin kirjamaailmasta löytyy. Siviiliammatiltaan lääkäri ja psykiatri Haahtela on palkittu ja ollut ehdolla monesti. Hän rikkoikin rajoittuneen lukumaailmani muureja. Oli mukava havaita, että kykenen osin luutuneessa elämässäni omaksumaan yhä uutta.

Mielenkiinnolla odotan mitä ostamani kirja tuo tullessaan ja minne se mieleni sekä sieluni kuljettaa. Harvoin on käynyt niin, että elän elävästi kirjan henkilöiden matkassa. Hengittämisen taidon kanssa kävi niin. Kuljin, elin ja nukuin kovalla laverilla vaivatta talvisäässä kolmen henkilön kanssa muuten autiolla, sähköttömällä Kreikan saarella.

Pohdin paljon lukiessani rukouksen ja ikonien merkitystä, jotka eivät koskaan ole juurikaan auenneet minulle. Vaikka olen huokaillutkin aikojen taakse silloin tällöin pitkin elämääni. Nyt tiedän enemmän, vaikka vain häivähdyksen. Joka tapauksessa kaikki luettu oli mielenkiintoista ja eloani syventävää.

Aiemminkin olen kirjoittanut ajasta, jolloin arkipäivät ovat olleet palkkatyötä ja viikonloput täyttyneet päihdekeskeisestä vapaa-ajasta. Ajasta jolloin ei oikeasti ollut aikaa eikä tarvetta itselle, sillä päiviä oli edessä rajaton määrä. Käytännössä kolmasosa viikosta työmatkoineen ja ajatuksineen kului itsensä, tekemisiensä sekä ajatusten myymisestä rahalla toisille ja toinen kolmasosa meni nukkumiseen.

Nyt ovat vuorokaudet täynnä leppoistamista, jonka joku toinen täyttää työllä ja muulla tekemisellä. Itse käytän paljon aikaa ja vaivaa itseni etsimiseen sekä ymmärtämiseen. Miksi olen, kuka olen, minne menen? Ja jos menen, menenkö ikuisesti ja mitä vien mukanani? Sen kaiken käsitän olevan jotain monimutkaisen kaunista. Jotain sellaista mitä voin hyvinkin sanoa mystiseksi.