Määmatka, osa 7

Eilen kirjoitin, että ostin Vanha Rouvan kaulaan pienen, kuvan vaskikellon, joka kilkattaa hennosti. Minusta on mukava tehdä tai muuten hankkia rakkaita tavaroita, joille syntyy sielu tai ne vaan ovat jostain syystä sielukkaita. Vähän samaan tapaan kuin pienen tytön Mollamaija räsynukke, jonka elävää sielua ei aikuisena enää hevin tavoita lapsen lailla. Vanha Rouva Avensiksesta matkamakuuhuoneineen on kuitenkin hyvää vauhtia tulossa sellainen perheen jäsen. Jo on aikakin, ajattelen, sillä se on matkannut ilman minua enemmän kuin kolme kertaa maapallon ympäri. Toivon, että jomman kumman loppumatkan kuljemme ja seikkailemmekin yhdessä.

Jyväskylässä kävin myös kääntelemässä historian lehtiä. Kalliomäen puolimatkankodissa Sancho-kissa palasi elävänä mieleeni. Aivan silmieni pohjalla näin kuinka se kiipesi sille tehtyjä pieniä portaita, kuvan ylimmälle parvekkeen kaiteelle odottamaan ja naukumaan, etteikö kukaan päästä sisään syömään ja nukkumaan. Yhä tulivat kyyneleet silmiin muistaessani kuinka se meni television taakse piiloon sairastuttuaan kuolemanvakavasti 😥. Liisan, Markon, Mustan sekä Valkoisen kanin, Jesse-hevosen, Sancho-kissan ja Roope-koiran alakuloinen pihapiiri oli täynnä haikeita muistoja savusaunoineen sekä grillikotineen.

Sitten kävin Takakeljon Etapin puolimatkankodissa, jossa pidin aikani kakkoskotia, kun minulla oli liian paha olla saman katon alla Liisan kanssa. Sielläkin muistoja, kipeitäkin, jotka menivät toisin kuin olin tai olimme suunnitelleet, vaikka yritimme parhaamme.

Etapin 15-20 hengen yhteisön asukkaista oli kaksi paikalla. Arvajan Erkin aikana Katulähetyksen omaksi hankkima ja kunnostama vanha koulu oli sekin alakuloinen. Yksi mukava uutinen minut siellä tavoitti. Pitkäaikainen yhdistyksen puheenjohtaja oli saanut kesä tai kaksi aiemmin Jemina-aluksen monen vuoden jälkeen Päijänteen vesille.

Koin olevani pihaan yöksi vähän tervetullut ja vähän en. Kun en ollut varma kummin vai molempia, soitin minua monesti käymään pyytäneelle Iirikselle ja hänen elämänkumppani Hannulle Ruokeelle. Päästessäni pihaan ja täynnä tunnelmaa olevaan kotiin sisään, koin olevani totisesti tervetullut. Yhtä tervetulleeksi minut toivottivat heidän kolme koiraa. Kaksi Iiriksen rotu- ja yksi Hannun rotujenkoira. Siinä kyllä saattoi auttaa matkassa alati kulkeva kulkukoirien lahjontapussi, josta osansa saavat muutkin kuin kulkijakoirat.

Syötiin, kuinkas muuten ja muisteltiin yhteisiä tuokioita. Iiris muisti sellaistakin, joka oli minulta kadonnut. Hän kertoi ajaneensa Dodge Ram matkailuautoani matkatessamme jonnekin Liisan kanssa. Yön nukuin loistavasti yläkerran Sinisessä huoneessa niin pehmeän patjan päällä, jossa ei prinsessa Ruusunenkaan olisi tuntenut sen alla olevaa hernettä.

Aamulla anivarhain, auringon heitellessä ensi säteitään, kirjoitin päiväni blogin ja lähdin puoliksi varkain. Hannu sanoi terassilla aamua vastaanottaessaan, että jos "en mene ja herätä Iiristä, on se vihainen". Tähän minä, että silti älä herärä ja lähdin. Iiriksen chatviestit menivät syvälle sydämeen osastolle, jossa lukee Ystävät. Kiitos sydämellisesti teille Iiris ja Hannu sekä Liekkikoira ja sen kaksi koirakaveria, joiden nimet opettelen muistamaan ensi kerralla. Oli hyvä mieli lähtiessäni kohti etelää.