Jokilaakso heräilee talviuniltaan

Jokilaaksossa on valkoinen, isonsorttinen, aika pitkään multansa kosteana pitävä kukka-astia, kun vaan muistaa lisätä silloin tällöin sen pohjalla olevaan säiliöön vettä. Monivuotisia kanta-asukkaita ovat alue verat, joiden nestettä tai voidetta käytän milloin mihinkin ihoni ruhjeeseen tai kutinaan. Eivät näytä olevan siitä pahoillaan. Tuntuvat kärsivän enemmän kesistä, jolloin ne ovat olleet ruukkuineen ulkona, sillä vettä tulee taivaalta enemmän kuin olisi hyväksi. Nyt ole päättänyt, että ruukku on tämän kesän sisällä Merikonttikodin ison ikkunan vieressä. 

Monesti olen tarjonnut niille kasvikavereita sipuleista retiisiin ja tulppaanista orvokkiin huonolla menestyksellä. Ilmeisesti viime syksynä mukana sisään tuli kuvan kasvi, jonka arvelen olevan joku hierakka. En tiedä miten se on ruukkuun päätynyt. Olenko tietämättäni istuttanut vai jotenkin muuten? Joka tapauksessa, kun tulin puolen vuoden jälkeen 10 asteiseen Duokotiini, oli se mikä tahansa, se oli kasvanut aikuiseksi suurine lehtineen alue verojen ja huonekuusen joukossa.

Kun lämpöä ja valoa on enemmän, ovat suuret lehdet kuukauden aikana saaneet väistyä pituuskasvun tieltä. Korkeutta luonnon rikkakasvilla onkin nyt saman verran kuin minulla. Nuppujakin on vaikka kuinka paljon. Voi olla, että näen vielä sinällään vaatimattomia kukkiakin. 

Siipihierakat on suku tatarkasvien heimossa. Useita sukuun kuuluvia kasveja kutsutaan suolaheiniksi. Hierakat esiintyvät lähinnä pohjoisen pallonpuoliskon lauhkealla vyöhykkeellä. Sukuun kuuluu noin 200 lajia, joista Suomessa kasvaa liki kaksikymmentä. Suolaheinien lehtiä tulikin lapsena, mutta vieläkin silloin tällöin syötyä.

Valkoisen muoviruukun huonekuusi oli talven aikana kärsynyt ainakin kuivuudesta, sillä 4 kuukauteen kukaan ei sitä kastellut, kun Päiviskin oli Thaimaan taivaan alla. Jossa muuten huomenna torstaina varjotkin väistävät kuumuutta. Ilmiötä kestää vain jokusen minuutin. Sinä aikana voi katsella kuinka kaikki pystysuuntaan kurkottava – puut, rakennukset, lyhtypylväät jne. – kadottavat varjonsa kokonaan. Ilmiötä ei näe koskaan Suomessa eikä missään muuallakaan Euroopassa.

Ulkona puuhasteluakin olen hieman harjoittanut. Laitoin paikoilleen Pienen vihreän, eli kasvihuoneen talven lumien pudottamat kaksi ikkunaa. Samoin laitoin laiturin paikoilleen, josta en olisi yksin selvinnyt ilman mönkijäksi kutsuttavaa traktoriani. Silti selkä ilmoitti aamulla, että jotain outoa on tullut tehtyä 😖.

Koko ajan luonto myös ottaa takaisin ihmisen siltä riistämää. Näin on hyvä Jokilaaksossa, kuten suojelualueella kuuluukin. Sen keskellä on Päiviksen ja minun yhteinen koti, vaikka sitä yksin asustankin. Vuosittain teen alueelle aina jotain uutta. Esimerkiksi pihapiiristä edellisvuoden lumet romahduttivat 12 metriä pitkän Matkakotimme katoksen. Sen jäljet siivosin viime kesänä. Koko talven pohdin mitä teen vapautuneelle paikalla, jonka kahdella reunalla solisee puro. Varaan paikan teltoille, jos joku sattuisi tulemaan sellaisen kanssa yökylään. Toki paikka toimii sähköineen myös matkailuautolle ja -vaunulle.