Jokilaakson luonnonsuojelualue

Vajaa kaksi vuotta sitten perustimme (Elämän tähden ry) Tuusulan Myllykylään Jokilaakson luonnonsuojelualueen. Sen juuret ovat Hyrylän Korpintien syntymäkodissani, jonka vanhempani rakensivat saaden sen valmiiksi vuosi ennen syntymääni 1949.

Tontteineen, ulkorakennuksineen ja pihapiireineen talo on oikeastaan osa paikallishistoriaa, sillä siinä ovat asuneet muun muassa Kauko Viitala ja Arto Lindberg. Toisesta tuli kunnanvaltuuston puheenjohtaja ja toisesta Tuusulan ensimmäinen pormestari.

Vuosi vuodelta kotini meni huonompaan kuntoon eikä minusta ollut sen kunnostajaksi. Join liikaa ja kaikki mielenkiinto oli sekä rahat kuluivat lavealla tiellä. Kyseessä oli vanhempieni perintö, mutta ei minusta ollut sen myyjäksikään. Mielikuvissani näin äitini lottana Hyrylän ortodoksikirkon kellotapulissa vartioimassa ilmatilaa ja isäni rintamalla. Sekä myöhemmin kotimme portailla katse tuimana itään nyrkkiä puiden, että "tätä ei ryssä vie!"

Ajattelin, että jos myyn tai vaihdan rahaan vanhempieni perinnön, häpäisen heidän uhrauksensa ja kaiken sen mikä ei minulle edes kuulu. Koin heidän suojelleen kotimaata ja taistelleen puolesta, joten ryhdyin etsimään paikkaa, jossa kukaan muu ei näe mitään järkeä. Näin löysin 8 hehtaarin suojättömaan savikuoppineen, joka kaikki kaikessa tarpeettomuudessaan oli muille arvoton ja mitätön. Mutta minä koin sydämessäni, että tämä se on. Tämä on se maa, jota suojellakseen vanhempani antoivat nuoruudensa.

Onnistuin tekemään vaihtokaupan ja syntyi Jokilaakson tila. Mutta visioni oli vasta alkumetreillä. Kesti kaksi vuosikymmentä saada sekä tehdä sinne ympäristöineen suojelemisen arvoiset luontoarvot viitasammakoineen, vuollejokisimpukoineen, liito-oravineen ja lepakoineen.

Tätä kaikkea pohdin eilen, kun huomasin Soiniityntien sillanpielessä mopedin ja kaksi kypärää ilman sisältöä. Ajattelin nuorten ehkä olevan Jokilampien kuiville vedetyllä laiturilla. 

Sieltähän he löytyivät virveleineen. Vaikka harmittikin, maltoin mieleni enkä ollut edes vihainen. Sillä samaan aikaan Keski-Uusimaa uutisoi muutamasta sipoolaisesta nuoresta, joiden häiriköinnin vuoksi kirjasto joutuu supistamaan aukioloaikojaan. Ajattelin, että samantapaisessa puuhassa nämäkin nuoret voisivat kalastamisen sijaan olla.

Puhuin luonnonsuojelualueen tarkoituksesta ja rajoitteista. Että alueella ei saisi edes liikkua huhtikuun alusta elokuu loppuun, kalastamisesta puhumattakaan. Kerroin sillä turvattavan linnuille muun muassa pesintärauha. Näytin läheisellä pesäpaikalla ollutta joutsenpariskuntaa ja selitin venäläisestä, kumiveneellä kulkeneesta kalastajasta, joka rantautui pesäsaarelle karkoittaen joutsenet kolmeksi vuodeksi.

Nuoret kertoivat kyllä nähneensä luonnonsuojelualueen pienet infotaulut, mutteivät kalastuksen kieltomerkkejä. Eipä tietenkään, sillä sellaisia ei Jokilaaksossa ole. Huonolla hengellä olisi ollut eväitä tilanteen kärjistämiseen kysymällä esimerkiksi kalastuslupia tai kehotuksella ottaa ensin selvää mitä muiden omistamalla luonnonsuojelualueella saa tehdä, jos sinne mielii. 

Näillä vuosirenkailla ja kokemuksella omasta nuoruudesta kuitenkin tiedän, etten nykyisin pärjää nuorten maailmassa kuin puhumalla enkä aina silläkään. Joten elämöinnin sijaan pois kävellessämme yhtä matkaa, näytin Merikonttikotini myös sisältä. Johon he, että aika siisti, sillä pojat olivat luulleet sen olevan joku rskennustyömaa. Lähtiessään hymyssä suin he vielä kysyivät, että sopiiko, jos kalastetaan sillalla? Siihen minä, että jo vain ja ajattelin selvinneeni nuorten kanssa tällä(kin) kertaa puhtain paperein.