Määmatka, osa 1

Häämatkallakin olen ollut kerran tai pari. Nyt lähdin määmatkalle. Mitä se on, siitä on kirjoitettu ainakin yksi kokonainen kirja, josta esimakua saa tämän linkin takaa:

 https://parastalahteanyt.wordpress.com/2018/11/19/yksin-matkalle/

Omaani yhdistyy versioni karavaanarielämästä, josta onkin yksin ja seurassa aika paljon kokemusta. Ohikiitävän hetken jo useampi vuosi sitten luulin sen olevan auttamattomasti taakse jäänyttä elämää. Sillä kun Päiviksen Muumimamma lusikka jätti Muumipapan yksin Jokilaaksoon keittiön pöytälaatikkoon, meni samassa lusikkajaossa myös yhteinen Matkakotimme, jossa välillä asuttiin ja välillä reissattiin aina Turkkia myöten.

Kun siitä jollain lailla siipirikkona toivuin, jäin kaipaamaan monia asioita, myös reissumiehen elämää. Kasasinkin osa-avoauto Smartin ympärille Merikonttikotini nurkkiin jäänyttä ja kaupoissa olevia automatkailutarvikkeita. Kunnes kävi ilmi, että takapenkittömään autooni ei saanut vetokoukkua lainkaan.

Aikani surin menettämääni mahdollisuutta, kunnes hankin traktoriksi rekisteröidyn, isossa maailmassa auton. Reeperin, jolla sai ajaa Suomessakin vaikkapa moottoritiellä. Mutta siinäkin oli uudesta pitäen ongelmansa, jonka korjauttamiseen kyllästyin. Se sammuili, kulki nykien ja taisi jättää kerran, pari tiellekin.

Sitäkin surin aikani, kunnes vaihdoin sen kohtalaisen kokoiseen, taiwanilaiseen Kymco-mönkijään. Mutta pysyvään satamaan ei päätynyt sekään, sillä en aikonut ajella muiden ajoneuvojen joukossa kuuttakymppiä. Vaan tarkoitus oli ohittaa laitteessa oleva nopeudenrajoitin, mutta sitäpä ei osannut tehdä maahantuoja, ei mönkijän myyjä eikä kukaan muukaan.

Tätä murhetta kannoin viime talven Thaimaassa. Koin olevani umpikujassa, sillä en kyennyt luopumaan uudesta saakka Päiviksellä ja minulla olleesta Smartista. Se oli kuin perheenjäsen, joiden valmistamistakin kävimme tehtaalla katsomassa. Olisiko ollut Saksan ja Ranskan rajalla. Talouteni ei myöskään kestä kahta autoa, kun lisäksi tarvitsen Jokilaaksossa mönkijää auraukseen ja veden hakuun.

Mutta Thaimaan talvi kypsytti uuteen, kun oivalsin, että saattaisin löytää farmariauton tasaisella takatilalla takapenkit kaadettuina, jossa voisin nukkua. Kun vielä löysin netistä rahapussilleni sopivan myyjän, joka oli valmis ottamaan kohtuuhinnalla osa-avoautoni vaihdossa, oli se toteutusta vaille hyppy uuteen ja tuntemattomaan.

Ostin valokuvien ja kirjoitettujen sanojen perusteella Kajaanista, 8000 kilometrin päästä hopeanharmaan Vanha Rouvan "matkamakuuhuoneella", joka odotti minua Hyrylän Kamuxilla, kun tulin vajaa kuukausi sitten kotimaahan. Päivis teki suuren työn kaivamalla yhteistyössä Tuusmotorin Pekka Åbergin kanssa Smartin kinosten takaa Jokilaaksosta ja toimittamalla sen samaan paikkaan ostamani 17 vuotiaan Toyota Avensiksen kanssa.

Olin ja olen innoissani uudesta matkailumahdollisuudesta. Pari, kolme viikkoa keräsin taas reissaamiseen liitttyviä välineitä. Koenukuinkin pari yötä Konttikotini vieressä testaten tuleeko tästä jotain sellaista, johon tykästyn.

Ja tulihan siitä. Nyt on 150 kilometriä ja ensimmäinen yö takana määmatkallani. Paikka on Salon Matildan Marina ja Elämän tähden ry:n, veikkaisin maailman pienin merenrantatontti (3 x 6 tai 8 metriä). Eilen heitin aataminasuisena autiolla, viereisellä rannalla talviturkinkin meriveteen, joka oli mukavuuttakin rakastavalle pikkuisen vilppoista, sillä loivaa uimarantaa piti aikansa kävellä päästäkseen upoksiin.

Ravintolassa kävin syömässä loistavaa lohikalaa kyytipoikana alkoholiton Crisp-olut. Samalla ostin sähköä kympillä yöksi. Mittarin mukaan aamulla olikin pari astetta pakkasta ja peräkärryn muovitonkassa kuljettamani kahvi- ja pesuvesi pintajäässä.

Merta aamuauringossa katsellessani ja kahvia juodessani, on kaikki taas jälleen kerran maailmassani melkoisen hyvin. Aamupäivän aikana jatkan matkaani ja suuntaan Raisioon, jossa ystäväni Raimo Perälahti on luvannut juttuseuraa, sähköä ja saunan datšallaan. Ehkä vietän siellä myös ensi yön.