Seppo Similä on taiteilijoistani piikkipaikalla. Vaikkei olisi taiteesta kiinnostunutkaan, suosittelen kurkkaamaan Googlen avulla hänen taulujaan. Toisena suosikkilistallani on Kaj Stenvall. Vaan eipä ollut Similä paikalla ja portti pihaan oli suljettu puomilla salpoineen sisä- sekä ulkopuolelta. Ainoastaan aasinkokoinen, ystävällinen koira isännöi pihamaata sekä vahti tyhjiä ruoka- ja juomakuppejaan. Auoin kuitenkin veräjän ja istuin portaille koiran viereen kulkukoirien lahjontapussini kanssa. Kyselin kissanruokieni avulla pihan ja isännän kuulumisia, joihin ei tyhjentävää vastausta tullut, vaan "Murre" popsi aikansa makupalojani. Viimein sanoin morjens, nousin ylös, suljin portin ja päätin ajaa maankuululle kaffepaikalle Vaskikelloon noin 150 kilometrin matkan.
Joinkin kupillisen maukkaan sämpylän kanssa. Sekä ostin muutamalla eurolla pienen tiukun nahkahihnassa Vanha Rouvan kaulaan. Se jäljittelee vaskikelloa ja kun tarkkaan kuuntelen, kuulen huonolla kuulollanikin sen hennon kilahtelun.
Lähes viikon kestäneellä matkallani on kotimaani näyttänyt varsin väljältä, ellei peräti autiolta. Vasta Jyväskylässä oli sutinaa. Päätarkoitukseni oli löytää Paavo (Pate) Martikainen. Ystävä vuosikymmenten takaa, jonka nykymenon ja kodin tiesin olevan jossakin senioreille tarkoitetussa yhteisössä Kuokkalan kaupunginosassa.
Ajettelin etukäteen, että kun vain yhteen menen, niin siellä henkilökunta ystävällisesti soittaa pari, kolme puhelua ja löydän kaipaamani helposti. Vaan kun viimein pääsin ensimmäiseen sisään tai oikeastaan monen lukon taakse oviaukon kynnykselle, huomasin kyseisen yksikön pelin hengen: "Ei ole täällä eikä me voida minnekään soittaa. Sitä paitsi, kun meillä ei ole hoitosuhdetta, niin eivät ne anna meille mitään tietoja." Hampaan narskuen poistuin ja ajattelin, että just. Samalla logiikalla en voisi mennä tapaamaankaan, vaikka löytäisinkin, sillä eihän minullakaan ole hoitosuhdetta.
Mutta viimein Pate löytyi ja sisäänkin pääsin. Istuessani väen yhteisessä olohuonessa viereen, kysyin: "Muistatko?" Tähän mies, että hänellä on niin paljon ystäviä, ettei niitä millään kaikkia muista. Kun jatkoin olevani Jorma Soini, sanoi tämä mainio mies, että "kyllähän minä nyt Soinin muistan" 😅. Loppuaika muisteltiin tanssiorkesterin aikaa, kun Pate soitti rumpuja, Reijo Taipale, Eino Grön, Tapsa Rautavaara sekä Irmeli Mäkelä lauloivat tangoja ja väki tanssi.
Oli mukava tapaaminen, vaikka tanssilavat elävät Martikaisella enää vain muistoissa ja parketit ovat vaihtuneet Vuoropari-yhteisön muovimattoihin. Muistoja ehkä miehen viimeisessä kodissa oli korvien välin lisäksi pieni hyllyllinen. Hieman tuli surullinen mieli, kun Pate sanoi, että "usko pois Soini, vielä yhtenä päivänä muutan takaisin kotiin".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti