Jos matkalla olo on kaikki, on perille olo pettymys, osa 3

Ei ollut matkalla olo pettymys eikä sitä ollut perilläkään, sillä minireissullani ei ollut päämäärää. Kunhan suunnittelin päivän taipaleitani välillä lähes tunti kerrallaan.

Osa-auto Smartissa on elektroninen rajoitin 150 km:ssä, joten sillä pysyy helposti muun liikenteen mukana ja voi pitää halutessaan 120 kilometrin nopeuden moottoriteillä. Smart palveli Päivistä ja minua 10 vuoden aikana 100 000 kilometrin verran. Kävimmepä Saksan ja Ranskan rajamailla tutustumassa tehtaaseenkin, jossa niitä tehdään. Saleissa oli siistimpää kuin kodissani. Nykyisin kuljen milloin minnekin Smartin kanssa yksin. Aidosta avoautosta sähköisellä kangaskatolla on tullut vähän kuin perheenjäsen täyttämään silloin tällöin outoa, yksinäistä elämääni.

Olen lukenut niin paljon ilman kutsua kesämökeille tuppautuneista vieraista, jotta vältän kenenkään luokse menemistä ilman kutsua. Ajattelen hieman niinkin, että jos joku seuraa blogieni välityksellä menemisiäni, voi hän ottaa yhteyttä lukiessaan minun olevan niin sanotusti huudeilla. Mutta mies Raisiosta kauniine vaimoineen luki blogini viiveellä ja huomasi minun olleen Länsi-Suomessa vasta, kun olin jo takaisin Jokilaaksossa. Mukavaa oli havaita, että olen tervetullut vieraaksi Perälahtien kesämaailmaan. Ehkä ensi suvena, jos Luoja sallii päiviä ja kelpo vointia.

Vaikka kyseessä on ystäväpariskunta, eniten tai ainakin yhtä paljon olisin halunnut tavata Robi-koiran, sillä myös Liisalla ja minulla oli kultainen noutaja. Kodittomaksi jäänyt Sweet Sammy ja jotain lisää. Me kutsuimme sitä tai häntä Roopeksi. Kerran kävin lemmikkieläinten hautausmaalla huomatakseni Roopen ja kaikkien muidenkin eläinteni hautojen kadonneen uusien asukkaiden tieltä 😭. Jokilaaksossa eläinperheenjäsenten ja vähän muidenkin leposijat säilyvät sen sijaan Rabbit Islandilla ilman aikarajoja ehkä iäti. 

Yöllä pienessä, punaisessa teltassani päätin Naantalin tähtitaivaan alla, meren rannalla, että kun seuraava päivä koittaa, eikä kukaan ota yhteyttä, suuntaan takaisin kohti luonnonvartijan peltikotiani Jokilaaksossa.

Matkalta päätin poimia paikan nimeltä Kasvihuoneilmiö. Se on mukava, ehkä jotain ainutlaatuistakin, jonka eloonjäämiskamppailua olen seurannut ainakin vuosikymmenen, pari. Elisa teki paljon töitä, että sen syrjätielle jättäneen moottoritien varteen olisi tullut kunnon opasteet. Valtiomme päätti, että ei tule. Paikan omistaja ei minua tunne enkä minäkään häntä. Mutta aikoinaan Uuden kasvun yhdistyksen Pauli Rantanen sanoi, että "Elisa selviää, sillä hän selvisi minunkin kanssa". 

Eilen olinkin sitten jälleen kotona. Takana kaksi yötä maan rajassa, taitettavan patjan päällä, makuupussi peittona sekä kolmena päivänä 1000 kilometriä rattia käännellen. Kun kävelin sulkemaan kotitieni rautaveräjää, olin kuin viimeisiä askeleitaan ottava köpöukko. Ajattelin, että lienenkö nyt pysyvästi vääräselkä. Yö tutussa, selkäni mukaisessa parvisängyssä norjisti kuitenkin koko vartaloni ja aamu-uinnille mennessäni olin kuin nuori ori. No, en ehkä aivan 🤣.

Kulkiessani läpi aamuisen luonnon, muistelin tarinan köyryselkää, joka päätti vinoilla sokealle sanomalla, että "mennäänkö asemalle katsomaan junia?" Tähän näkönsä menettänyt, että "mennään vaan, mutta mennään selkä suorana" 🙃.