Niilo kävi kylässä

Vaikka yksi osaomistuskoirani kodeista on Jokilaakson Merikonttikodissa, on se viimeisen vuoden aikana käynyt vain kylässä. Sillä meni vessat sekaisin tai minulla sen vessa-ajat. Fyysisestä Niilosta osin luopuminen tarkoitti itseni pienentämistä, sillä tärkeintä on sen hyvinvointi. Sydämeni elää kuitenkin alati rinnalla on se missä tahansa.

Kun Niilo tulee Jokilaaksoon, en ole koskaan ollut siinä hetkessä tärkein asia, vaan luonto. Ehkä se muistaa mille tolalle mikäkin jäi viime käynniltä, koska ensin kaikki on tarkastettava.

Joskus uusista asioista kiinnostavaa on milloin mikäkin pörriäinen, joskus maan matonen tai ikkunalasiin lentänyt, pyörtynyt pikkulintu. Tällä kertaa ykkösjuttu oli toukasta kasvava yöperhonen. Valistuneen nettimaailman ja vähän muukin kaverini Keski-Suomesta, Vesa Välilä osasi valistaa kyseessä olevan Härkäpään toukka, joka viihtyy lehtipuissa. Koska olemme lisänneet lahopuiden määrää, on se tuonut paljon muutakin uutta elämää, josta en tiedä mitään. Luulenkin Niilon, joka kulkee paljon kuono maata viistäen, tietävän tai ainakin ihmettelevän pienten vipeltäjien elämää maan rajassa itseäni enemmän, vaikka mielenkiinto lienee yhtä suurta.

Kun Niilo tulee sisään Duokotiin, sielläkin se tutkii ensin paikat. Alun liikkeissään se on silloin kuin pallosalama. Silti kamera onnistuu joskus pysäyttämään liikkeen ja sekunnin ajan onnistuu poseerauskuva.

Tänä kesänä en ole havainnut viitasammakoiden lemmenhetkiä eikä niitä löytänyt Niilokaan. Vaikka se laiturille juoksikin oitis niitä etsimään ehkä viime kesä mielessä. Katiskakin on ollut koko suven kuivilla. Niilon viettäessä kesää Jokilampien rantamaisemissa on pyydys aina vedessä. Sen koemme aamuin illoin päästääksemme ansaan jääneet kalat takaisin sinne mistä tulivatkin. Se ei ole lakannut ihmettelestä katse tarkkana luppakorvineen, minne kalat katoavat päästyään takaisin veteen.

Rotujenkoiramme on ollut neljän ihmisen perheenjäsen yli kymmenen vuotta. Ihmisen iäksi muutettuna taivalta on minua kauemmin ja vaivansa on silläkin. Silti se elää onnellisen koiran elämää. Sitä se osoittaa monin tavoin ollessaan missä tahansa.

Jokunen vuosi sitten Jokilaaksossa se asettui aina samaan aikaan ja paikkaan ikkunan taakse odottamaan Päivistä töistä kotiin osa-autolla tai osaomistus-skootterilla. Kun sen silloin päästin ulos, oli vatsanalustassa tuhat pientä juoksujalkaa osoittamassa jälleennäkemisen riemua. Siinä hetkessä Niilo ei nähnyt eikä kuullut mitään muuta.

Elämäni aikana moni eläin on ollut minulle perheenjäsen eikä lemmikki, vaikka kai sekin tarkoittaa monelle samaa asiaa. Yksikään ihminen ei ole kuullut niin paljon yksityisiä, salaisiakin asioitani kuin koirani.

Ehkä vain kerran olen laittanut itsekkään elämäni koirani edelle. Se oli, kun tapasin Liisan ja hylkäsin Moonlightin, kolmevärisen cockerspanielini, vaikka se jäikin hyvään hoitoon. Viimein sain itseni tuuliajoilta vähän paremmalle tolalle ja olisin ollut kyvykäs sekä valmis ottamaan sen takaisin, mutta se oli myöhäistä 😢. Moni, alias Lankinen oli tavannut ihmisten toimesta matkansa pään. Sitä suren syvästi yhä enkä ole antanut itselleni anteeksi.