Luulen olevani kulmikas ja mustavalkoinen ihminen. Ehkä olisi hyväksi myös uskoa se, sillä niin on minulle myös sanottu. Muttta vaikka luopuisin kaikesta, jonka voin tehdä itsestäni luopumatta, lähes se mitä olen nyt, jäisi jäljelle. Jos yksinäisyys on hinta olla oma itseni, olkoon sitten niin.
Oikeastaan vasta eloni ja eroni Päiviksen kanssa toi yksinäisyyden käsin kosketeltavalla tavalla elämääni. Vaikka eläisi yhdessä saman katon alla samassa vuoteessa puolisonsa kanssa, voi silti olla yksin. Näin voi käydä, jos rakkaus katoaa enkä löydä sitä enää mistään.
Kerran jos toisenkin olen todennut, että menneiden aikojen aikuisiän monilla ystävilläni oli yksi yhteinen piirre. He joivat liikaa alkoholia. Muistan hyvin aamun, kun menin tutulle aamu- ja päiväkaljapaikalle läheisen lähikaupan kulmille. Paikalla oli tuttu jengi, joka katsoi kuin outoa lintua: "Mitä sinä täällä teet, kun et enää juokaan?" Silti suunnanmuutos oli hyvä valinta, sillä tuttu jengi on nyt lähes viimeistä myöten taivasten valtakunnassa.
Kun elämässäni tapahtui isoja muutoksia, en osannut käsittää enkä aavistaa mihin kaikkeen ne voivat vaikuttaa. Onkin jotenkin hassua, että koen itselläni olevan enemmän kavereiden, tuttujen ja ystävien välimaastossa ihmisiä Thaimaassa, jonka kieltä osaan noin kolme sanaa, kirjoittaa en ainuttakaan.
Eilen kerroin, että Katulähetyksen ja Sininauhojen yhteisöt olivat minulle paljon enemmän kuin työ. Niissä olivat parhaat kaverini, asiakkaat ja työtoverit. Kun luovuin asemastani, pikkuhiljaa katosivat aamusauna-, lenkki- ja tenniskaverit sekä lopulta kaikki muutkin. Sitä pohdin kerran Pessi ja Illusian yhteisön löylyhuoneen lauteilla ja uima-altaan reunalla ja käsitin sielussani mitä ovat mandaattiystävät. Olin silti menettänyt jotain korvaamatonta, jota ei ehkä koskaan ollutkaan.
Kun muutin Hyrylästä Jyväskylään ja laitoimme Liisan kanssa hynttyyt yhteen, kuljin monta vuotta paikkakuntien väliä enkä kokenut kuuluvani kumpaankaan tai en löytänyt itseäni niistä. Ehkä en osannut tai halunnut etsiä uuttakaan, sillä minulla oli koti ja niissä rakkaudet. Ne olivat vuosien ajan paikkoja, joissa en ollut milloinkaan yksin enkä yksinäinen.
Mutta enää ei ole lapsuudenystäviä eikä koulukavereita. Poissa ovat myös ryyppyvuosien kaverit kuten työkaveritkin, joita vuosikymmeniä pidin parhaina ystävinäni, sillä olin naimisissa myös työni kanssa. Kun en halunnut kuolla sorvin ääreen, lopetin sydäninfarktin jälkeen työnteon. Sen mukana meni paljon muutakin kuin tilipussi. Avioliittoni karahdettua kiville, jäi jäljelle vain tyhjä koti, jossa osaomistuskoira Niilokin käy vain kylässä.
Olen myös kadottanut yhteyden veljeeni ja poikaani ja itseasiassa lapsenlapseenikin. Tämän kaiken tilalle on tullut Jokilaakson luonto, Aasia sekä sosiaalinen media. Kun aikoinaan puhua pälpätin joka päivä tuntitolkulla, Jokilaaksossa vain harvoin on ihmisiä keille puhua. Joten puhun eläimille, puille ja kukille, mutten pukille.
Joskus ajattelen kenelleköhän soittaisin ja naurahdinkin, sillä aikoinaan sanoin, että normaalein ihmisuhde voi olla jollekin kaupan kassa. Tänään en sille naura, koska olen hyvin lähellä sitä.
Kuinka odotankaan petankkiporukkaa ja Buddhan huoneen seinää vasten asettamaani ja osin vaatettamaani, hylättyä pehmonallea, jonka ristin suomalaiseksi, eläkkeellä olevaksi verokarhuksi.
Tämän kaiken, eräänlaisen sielun orpouden keskellä rakennan yhä tulevaisuuttani taakkana ja rikkautena eletty elämä ja mukana kulkevat pettymykset ihmissuhteissa. Yksikään parisuhteeni ja niiden myötä rakkaudet eivät ole olleet toistensa kaltaisia. Kaikki ovat päättyessään tai myöhemmin myös satuttaneet eri lailla syvältä, jota on korostanut mukana tullut yksinäisyys.
En olisi halunnut erota Liisasta enkä Päivistä, mutta en pärjännyt itseni kanssa heidän lähellään. Aivan oma murheen alho on filippiiniläinen Melanie, jonka silloin vielä syntymättömän lapsen isä luulin ja toivoin olevani. Jäljelle jäi syvä pettymys, mutta myös kaipaus ja syntymätodistus, jossa olen Jorma Goza Soinin, Little Jorman isä.
Kun syksyllä lähden taas Thaimaahan, yritän olla enemmän itseni ikäinen, jos vaikka löytäisin sydämeni selluvillaksi tai muuksi lämmikkeeksi jotain enemmän itseni kaltaista. Joka ei yrittäisi muuttaa minua enkä minä häntä, vaan olisimme kuin vakka ja kansi eikä pata kattilaa soimaisi.
Joskus yksinäisyys ryöpsähtää yli äyräiden, kuten eilen ja tänään. Mutta suon sen itselleni, sillä olen onnellinen, vaikken voi saada kaikkea mitä tahtoisin 🤣.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti