Kun mikään ei riitä

Jos Päijänne-Keitele ja Saimaan vesistöt olisivat läpijäässä ja aina yhdellä neliömetrillä seisoo 4 henkilöä, niin kaikki maailman ihmiset mahtuisivat näille jäille. Laskekaa vaikka itse. Tiedä sitten paksuko jään pitäisi olla. Keskuudessamme on kuitenkin ihmisiä, jotka eivät mahdu Baikal- eivätkä Tuusulanjärven jäälle. Eivät yksin eivätkä seurassa. Heitä on ollut aina. Ja kun he onnistuvat kahmimaan valtaa, he jäävät historian kirjoihin muistuttamaan menneestä, josta maailma ei osaa ottaa opikseen. Siitä surullinen esimerkki on nyt itäisen naapurimaamme Vladimir Putin. 

Olisiko ollut eilen, kun pääministerimme piti puheen, kuten Ukrainan presidenttikin. Toisella on tällä hetkellä vaikeaa kansansa puolesta, toisella itsensä vuoksi. Mittasuhteet ovat erilaiset. Sekin ero on, että Marin on itse soppansa keittänyt. Puheet olivat tunnetta täynnä. Volodymyrin viestistä maailmalle ja kotisohvalleni välittyi avunpyyntö ja viha. Sanna vuodatti kyyneleitä väelleen ja siinä ohessa muillekin, mutta vihaa tai avunpyyntöä en huomannut.

Kun selailin hänestä kaksi tai vuosi sitten otettuja kuvia, tulin surulliseksi. Viimeinen vuosi on vanhentanut häntä enemmän kuin yksikään aiempi 😪. Marin sanoi ottavansa opiksi, jonka moni näytti ottavan vastaan hyvänä asiana. Ehkä minäkin, mutta isoin varauksin, sillä minulle se toi lisää kysymyksiä. Niistä yhden aukaisi Lenita Airisto sanomalla jotain sen tapaista, että sellainen olet itse millaiset ystävät.

Pääministeri on valtakunnassamme yksi merkittävimmistä vallan käyttäjistä. Vain harvoin, jos koskaan on pintaliitojengi päässyt yhtä lähelle Suomen poliittista ydintä. On kuin juomavuosieni kantakuppilan porukka olisi Sannan paras ystävä.

Kerran sanoi yksi businessmaailman kaverini, että merkityksellisimmät vihjeet hän on saanut eliitin juhlissa, joissa muut ovat päihtyneitä, mutta hän ei. Asia ei ole naurettava eikä muutenkaan tuulesta temmattu. Tänä päivänä on paljon juttuja somevaikuttajista, jotka pyrkivät lähelle vallankäyttäjiä. Syitä on monia, joista osan käsitän, osaa en ja osaa en edes tiedä.

Kun Marinista tuli ministeri, tuntui se raikkaalta ja hyvältäkin. Silloin ajattelin sen olevan parasta mitä hänelle on urallaan tapahtunut. Sen keskellä toivoin hiljaa mielessäni, että puoliso ja lapsi olisivat vielä enemmän. Nyt pelkään, että hän maksaa vallastaan hinnan, jota en toivoisi. Haluaisin olla perin juurin väärässä. 

Joku päivä sitten kirjoitin fanittavani häntä. Näin teen eikä sillä ole merkitystä, että hän ei tiedä siitä mitään. En fanita siksi mitä hän on saanut aikaan, vaan siksi, että hän sanoi olevansa ihminen. Hiljaa huokailen jonnekin, että hän selviää kunnialla kautensa loppuun.

Mutta sitäkin enemmän toivon hänen etsivän voimaa ja elämän tarkoitusta bilettämisen sijaan perheestään. Vaikka oma menoni on ollut isolta osin pitsinnypläystä, on vastamäkensä ollut minullakin. Niinä hetkinä vain kotiväki oli voima, johon voin luottaa.