Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 14. elokuuta 2022

Jos matkalla olo on kaikki, on perille olo pettymys, osa 2

Eilinen päivä piti sisällään reissuni yhden tarkoituksista, Katulähetysliiiton kesäisen vuosikokouksen. Liiton puheenjohtajana jatkaa Pekka Arposuo, joka on myös Jyväskylän Katulähetyksen vastaavan pestin haltija. Molemmilla toimijoilla menee taloudellisesti hyvin huonosti. Se on surullista, väki vähenee eikä liiton hallituksella ollut kokousväelle esittää juuri korjausliikkeitä. Päinvastoin, sillä vuosikymmeniä ilmestynyt paperinen Rengaslehti lopettaa elonsa. 

Käytin puheenvuoron lehden puolesta, sillä se oli ainoita hengellisiä julkaisuja Uusi toivon lisäksi, joita vangit ja muissa alan miesten sekä naisten laitoksisssa luetaan. Mutta vain maksavat tilaajat näyttivät olevan tai niiden puute tärkeää. Katulähetysväkeä on vähän, läsnä oli ehkä neljäkymmentä. Muistan ajan, jolloin pelkästään Jyväskylästä osallistujia oli linja-autollinen. Valtakunnallinen Katulähetysliitto ikääntyvän väen kanssa elää yhä enemmän vain itseään varten. Kuin pisteenä perään ilman napinoita kokous hyväksyi hallituksen esittämän alijäämäisen talousarvion. 

Mukavaa kuitenkin oli, kun Pekka antoi tilaisuudessa minulle kuvan puukengät ja kertoi aikaisempiin puukenkiini liittyviä tarinoita. Joista jotkut muistin ja jotkut luulen muiden keksineen. Surullista oli kuulla, että Jyväskylän Katulähetys jatkaa omaisuutensa myymistä. Tällä kertaa oli vuorossa Keltainen halli. Arposuo hieman ylpeänä totesi, että saatiin enemmän kuin oli kirjanpitoarvo. Maltoin mieleni ja olin hiljaa 😢. 

Jyväskylästä päätin ottaa suunnaksi Naantalin, vaikken saanut sieltä puhelimitse kiinni ystäväpariskuntaa. Missä lienevät, Ritva ja Hannu Peura. Ajoin Haapamäen kautta, sillä halusin istuttaa ensimmäisen vaimoni Liisan haudalle ensimmäisen kukkani. Hän lepää komeassa sukuhaudassa. Sukunimestä on kadonnut Soini, jota hän kantoi yli vuosikymmenen. Hyvin oli vaatimaton, valkoinen, pieni kasvini muiden joukossa. Mutta painoin sen maahan suurella surulla ja sydämellä. Suuremmalla kuin yksikään punaisista kukista. Jostain syystä haudalla ajettelin, että olen lanseerannut yhteiskunnalle kaksi nimeä. Toinen on nykyinen kotitieni, nimeltään Soiniityntie. Ja toinen on Keuruun Haapamäellä Syrjäntakanen, josta piti tulla kotitiemme.

Samalla piipahdin Syrjänlammen maisemissa, mitä mahtaa kuulua Liisan ja minun entiselle hirsihuvilalle Syrjäntakasella. Kun sitä teimme, ajattelimme, että eläessämme ehdimme nähdä, ettei piilopirttimme juuri näy vastarannalle puiden siimeksestä. Itse sen ehdin nyt kokea ja ehkä Liisakin siellä jostakin. Kerrotun mukaan alakuloisen ja varsin aution oloiseen pihaapiiriin en enää voi mennä, sillä rahani eivät riitä siihen. Viime kertainen käyntini maksoi 5000 euroa. Sen kuittasin myymällä pojalleni perinnöksi tarkoittamani Harley Davidsonin.

Lukuisista yrityksistä huolimatta Peurat eivät vastanneet soittoihini, joten yövyin Naantali Camping alueella. Osa-auto Smartille, pienelle punaiselle teltalle ja vaatimattomalle Jormakselle lysti maksoi suihkuineen, toiletteineen ja uinteineen meressä 26 euroa. Ehkä se on aivan sopiva taksa. Oli mukava havaita, että vaikka elintaso nousee, matkailuvaunut ja -autot kasvavat, on myllerryksessä pysynyt mukana myös telttakansa, jota minäkin nyt silloin tällöin olen. 

Ei kommentteja: