Elämäni ilman yksinäisyyttä

Viime yönä sukelsin taas menneisyyteen, ensin lähes 70 vuoden päähän. Yritin muistella kuka oli ensimmäinen ystäväni ja kaverini. Kyllä se oli kauan sitten kuollut pikkusiskoni Irmeli. Ehkä hän on tänään rakkaampi 💛 kuin koskaan aiemmin. Mietin myös olisinko antanut hänelle ikinä pysyvää hyvää. En ehkä lapsuuden isoveljen turvan lisäksi mitään, mutten muistanut huonojakaan asioita kuin yhden. Opetin hänet polttamaan tupakkaa.

Koko elämäni ajan eläkkeelle saakka itselläni on ollut elävä yhteys ihmisiin, joiden kanssa vietin ja halusinkin viettää aikaa. Jo ennen kouluikää pikaisen aamupuuron jälkeen juoksin naapuriin kavereiden luokse, ellei joku jo ehtinyt meille. Koulu toi paljon lisää ystäviä. Tai kavereiksihan niitä sanottiin. Koskaan en ollut yksin. Paitsi ne lukuisat tunnit, jolloin opettaja poisti minut luokasta häiriköityäni opetusta ja oppilaita.

Kotona oli aina seuraa siskosta ja veljestä. Sekä kesäisin Heikkosen Seposta, joka on todennäköisesti kadonnut elämästäni lopullisesti. Näin luulen, sillä en löydä miestä mistään. En muista mitä sukua yläkerrassamme vuokralla asuva pariskunta hänelle oli, mutta siellä Seppo vietti kesiään. Eräänä päivänä kurtut isäni otsalla olivat syventyneet ja suhtautuminen vuokralaisiin muuttunut, koska he olivat tilanneet kommunistien sanomalehden Kansan Uutiset. Kun sitten joku vielä sanoi isälle hänenkin olevan kommunisti tai ainakin veljeilevän niiden kanssa, oli vuokraisten henkinen lähtölaskenta alkanut. Minulle faija lisäsi, ettei ole viisasta minunkaan veljeillä Sepon kanssa, sillä siitä ei hyvää seuraa. Muistelen kylläkin kaiken päättyneen aikanaan hyvin.

Armeija-aika oli oma lukunsa, kun tuvassani oli yli 40 sotilasta. Ei ollut yksinäistä päivin eikä öin. Santahaminassa tutustuin myös Pirjoon, olisiko ollut Seuranen. Hänenkin rakkauden ymmärsin vasta sen menetettyäni tai oikeastaan luovuttuani siitä. Pirjo kaivoi minut armeijan jälkeen esiin ollessani töissä Hoechst Fennicassa. Ehkä muistan etunimenkin väärin. Mutta oli se mikä tahansa, hän soitteli joka päivä ja minä olin vähän kiusaantunutkin. Vain yhden yön vietin hänen kanssaan. Rakastimme toisiamme viininpunaisen Opel Kapitanini kaatuvilla penkeillä kuun ja tähtien kurkkiessa kattuluukusta ❤️. Jäljellä on vain osoite; Lumikintie 6 A10. 

Vaikka aika patinoi ja kultaakin muistoja, paljon kauniita rakkauden versoja olen katkonut elämästäni. Ensimmäinen oli Simonkylän Pia, poliisin tytär Rita Rosimo. Kuin eilisen muistan hänen kutsuvat huulensa linja-auton penkillä luokkaretkellämme 💙. Hänet tai oikeastaan osoitteen pengoin kerran esiin, kuten Tarunkin. Lähetin kortin, johon Pia ei vastannut. Tarulle soitin, jonka jälkeen hän vaihtoi puhelinnumeronsa. 

Työelämässä ollessani vähintäänkin kolmasosan vuorokaudesta vietin työyhteisöissä, joista varsinkin Katulähetys ja Sininauhat olivat paljon enemmän. Ne olivat koko elämäni, sillä niiden elämisen yhteisöissä olivat myös perheitteni kodit. Vasta nyt yksin eläessäni ymmärrän kuinka paljon elämän sisältöä antoivat rakkauteni 💜 ja työtoverini, jotka itse asiassa olivat melkein ainoita ystäviäni. Juomavuosien kavereita oli paljon, mutta laulujen lunnaat ovat kaataneet heidät lähes kaikki ennen aikojaan kirkkomultiin.